Viikonlopun lehmäsaldo: 0, kerintäsaldo: 2

Viikonloppu ei mennyt aivan täysin suunnitelmien mukaan. Lauantaina oli tarkoitus lähteä vierailemaan Glorian tutun maitotilalla, mutta homma kusi, ja luvassa olikin aivan tavallinen työpäivä (miinus hevosten liikutus, koska Gloria oli todella väsynyt). Tai melkein tavallinen, koska oli meillä vähän extraohjelmaa.

Kolmen aikaan iltapäivällä saapui kolmen saksalaisnaisen ryhmä mórautt-värisen villan perässä. Eristimme aamulla ruosteenruskeat lampaat omaan nurkkaukseensa, jotta ne olisi helppo ottaa siitä kerittäviksi, joten nyt vain johdatimme naiset lampolaan tarkistamaan värisävyn korrektiuden. Yksi naisista toimi ryhmän ”ohjaajana”, sillä hänellä oli turistilampola kauempana laaksossa, ja hän oli järjestänyt retken kahdelle muulle saksalaisnaiselle. Kaikki kolme olivat vanhan ajan rekonstruktionisteja, jotka kiersivät keskiaika- ja viikinkimessuja tehden asunsa niitä varten alusta asti itse, ja kaikki vaikuttivat kokeneilta. Ryhmänohjaajan turistitilallakin kaikki tehdään kuten keskiaikaisessa Islannissa, lampaita lypsetään ja maidosta tehdään skyrriä jne.

Taaverttikin oli kerintäuhan alla!

Taavertin ajatuskupla: "Hei, kaveri, mitä muotii toi nyt muka on..."

Tämä turismiretki heidän osaltaan ei kuitenkaan täysin onnistunut. Lampaiden villa ei ollut tarpeeksi paksua, joten siitä ei olisi saanut kehrättyä kunnollista, kestävää lankaa. Muutaman höperön näköisen nakulampaan jälkeen lopettelimme, lajittelimme villat, rapsuttelimme muutamaa lammasta ja siirryimme sisätiloihin vohvelikahveille ennen iltatalliin menoa.

Mokkapalat onnistuivat aika jees!

Sunnuntaina sain vapaapäivän, mikä tarkoitti rutkasti koulutöitä, vähän lisää koulutöitä, muutaman elokuvan, islanninkirjan selailua ja keksipaketillisen ahmimista. Mokkapalojakin leivoin, sotkuisesti kuten aina, mutta lopputulos oli sentään erittäin mukiinmenevä muidenkin mielestä. Kuulemma saan leipoa vastaisuudessakin, mikä on hyvä, koska ostin ainekset suklaahippukeksejä, maapähkinävoimuffinsseja, pistaasipullia sekä minttumuffeja varten. Kyllähän tässä ehtii niitä väkertämään!

Tänään olen touhuillut aika lailla omaan tahtiini. Aamutallin teimme Siggan kanssa sekä uuden että vanhan lampolan puolelta, mutta muuten olen tehnyt työt itsenäisesti. 12 karsinan sijaan saan siivota nyt 13, koska Aaron oli pakko erottaa Eldurista ja Gjöfista, sillä se alkoi omia kaiken ruoan itselleen. Sinänsä tämähän ei haittaa, koska kakkamäärä on sama… :  D

"Leikkisitkö?"

"Jaa pitäisikö mun nousta?"

Yhden aikaan juoksutin Askurin ja kolmen jälkeen Perlan siinä toivossa, että pääsisin iltapäivällä ratsastamaan taas Eldurilla. Gloria oli kuitenkin koko päivän poissa, enkä uskaltanut nousta satulaan vielä itse, joten se jäänee huomiselle. Olemme Skjónin kanssa harjoitelleet naksuttimen alkeet, ja äijä on oppinutkin ne erittäin nopeasti! Kumarrukseen on vielä matkaa, ja meno näyttää lähinnä päännyökyttelemiseltä tällä hetkellä. Sää oli lämmin, ja iltapäivän juoksutukset teinkin t-paitasillani. Ilma tuoksui keväälle ja toi mieleen pääsiäisen. Ehkä aavistuksen ajoissa tänä vuonna, mutta mikäs siinä! Näenpä myös Islannin kevään!

Minä ja Perla (ja mukavat maisemat!)

Toivottavasti huomenna on yhtä hyvä sää kuin tänään. Olisi kiva päästä ratsastamaan auringonpaisteessa! 

Hevostelua

Pahoittelen pientä taukoa kirjoittamisessa! Viime päivinä on ollut niin paljon kaikenlaista, etten ole kerta kaikkiaan jaksanut kirjoittaa.

Alkuviikolla pääsin ratsastamaan Perlalla, aluksi aina liinassa eli Glorian hallinnassa, ja sitten itsenäisesti pitkin kenttänä toimivaa ulkoilutarhaa. Tiistaina tapahtui pieni läpimurto, kun Gloria pakotti minut kokeilemaan ravia ja tölttiä pelkän käynnin sijaan. Ennen Perlan selkään nousemista olin satavarma, etten pystyisi siihen, tirautin pienen itkun ja lähdin hammasta purren kohti tarhaa. Perla oli maastakäsin kuumana ja selvästi ilahtui siitä, että sai mennä lujempaa kuin parina edellisenä päivänä, jolloin olimme tehneet vain Perlan pitkälle ja jäykälle keholle hyvää tekeviä ympyrä- ja kulmatehtäviä. Ensimmäiset raviympyrät tuottivat ongelmia, koska Perlakin oli vauhdikkaana, mutta lopulta meno alkoi edes jotenkuten sujua. Kokeilimme myös tölttiä, mikä sujui suoralla paljon paremmin kuin ympyrällä. Keskiviikkona Perla teki jo hienoja tölttipätkiä, joskaan en pystynyt ylläpitämään menoa kovin pitkään. Ratsastuksen lopuksi sain olla positiivisesti ilahtunut siitä, etteivät Perlan vauhdikkaimmatkaan monté-hetket hirvittäneet enää.

Torstaina pääsin kokeilemaan toista hevosta, aikaisemminkin kirjoituksissa mainittua minikokoista Elduria. Rakastuin entistä palavammin! Eldur on ollut vasta alle vuoden koulutuksessa, joten se ei aivan ymmärtänyt kaikkea, mitä siltä pyysin, mutta siitä huolimatta se oli aivan uskomattoman mukava ratsastaa. Pikkupojalla on pehmein töltti IKINÄ, juurikin sellainen pilvien päällä leijailu-töltti, jota usein mainostetaan islanninhevosten askellajeista puhuttaessa. Kaiken lisäksi töltti oli tahtipuhdas ilman minkäännäköistä avustamista. Elduria ei oltu ennen ratsastettu lampoloiden välissä olevassa tarhassa, joten se ihmetteli paljon kauempana olevia lampaita ja minun kenkieni suhinaa seinää vasten (siihen se reagoi jonkinlaisella islantilaiscapriolella, mikä pisti väkisin naurattamaan!). Eldurkin osoittautui pieneksi opportunistiksi, sillä jos en pyytänyt sitä tarpeeksi voimakkaasti tekemään jotain, se saattoi madella tai mennä vähän minne halusi. Lottovoittoa odotellessa, Eldurin ottaisin mielelläni taskussani mukaan Suomeen! (Ja Skjónin, totta kai!)

Joka päivä olen myös maastakäsitellyt eri hevosia. Tällä viikolla ovat saaneet vuoronsa muun muassa Aaron, Eldur, Spaðadís, Askur sekä Hryðja. Gloria on opettanut minulle paljon uutta juoksuttamisesta, mutta vielä olisi luvassa oppien soveltamista käytäntöön. Olen huomannut olevani usein liiankin pehmeä – en vaadi hevosilta tarpeeksi, ja ne käyttävät tilaisuutta hyväksi ja löntystelevät vähän sinnepäin ja jotenkuten tai alkavat miettiä jotain aivan muuta.

Pehmeydestä on kuitenkin toisinaan hyötyäkin, kuten Skjónin kohdalla on huomattu. Saattaa olla, että pääsen näkemään pojan ruunauksen vielä tämän työssäoppimiseni aikana, mikäli eläinlääkäri suvaitsisi vain saapua ennen lähtöäni. Alueella ei ole kovin montaa eläinlääkäriä, ja usein kaikki muu menee ”ei-kiireellisen” kastrointileikkauksen edelle. Varpaat ja peukut pystyssä, että pääsisin leikkausta seuraamaan!

Sain myöskin luvan kokeilla Skjónin kanssa naksutinkoulutusta. Uskoisin, että äijä pitää siitä erittäin paljon, sillä monille hevosille se tuo vaihtelua koulutukseen, jonka palkinto perustuu paineen poistoon (eli jonkin ikävän poisottamiseen) eikä jonkin miellyttämisen antamiseen. Tarkoitus olisi opettaa Skjóni koskettamaan jotain esinettä pyynnöstä, ja muokata liikkeestä pikku hiljaa kumarrus. Se olisi aikamoinen plussa myyntivideoon! (Vähän jo itkettää ajatus siitä.)

Tämän postauksen loppuun saatte annoksen kuvia viime viikosta. Enjoy!

Huoneeni ikkunasta otettu Taiteellinen kuva hevosista ja korpista

Uskollinen Valtra ja auringonnousu

Eldurin supersöpö torkkuhetki ennen ratsastusta ♥

Hryðjan photobomb ja Aaron

Askur

♥

Auringonnousun tunnelmia

Kaikille tunnelma ei ollut yhtä seesteinen... 😂

Eläinystäviä

Pari viime päivää on mennyt aika peruskauralla, joten niistä ei ole paljon puhuttavaa. Tänään sain aamutallin jälkeen vapaata, ja olen käyttänyt sen ajan tekemällä koulujuttuja. Nyt kuitenkin ajattelin kirjoittaa lempieläimistäni täällä Byrgisskarðissa, jottei blogi hyrrää ihan pelkästään tyhjää! 

Eilisillan tunnelmaa. Kuvassa Greifi-ori.

Lempihevoseni: Skjóni [laus. Skjouni] sekä Perla [laus. Pärtla]

Skjónin oikea nimi on Leiknir frá Byrgisskarði. Leiknir tarkoittaa leikkiä, Skjóni kirjavaa hevosta. Kun Gloria ei ollut vielä tehnyt nimikylttejä karsinoiden oviin, kuulin hänen useasti puhuttelevan oria Skjónina, joten oletin sen olevan hevosen nimi. Nimikylttien teonkin jälkeen tämä oletettu nimi on pysynyt jopa siihen pisteeseen asti, että muutkin ovat alkaneet kutsua oripoikaa Skjóniksi!

Skjóni on vasta kolmevuotias, ja se tuotiin sisätiloihin laitumelta alun perin ajatuksena, että sen kanssa opeteltaisiin vain aivan alkeita ja se laitettaisiin sitten takaisin ulos kokoaikalaitumelle muiden nuorien sekaan. Islannissa hevosia aletaan toden teolla kouluttaa vasta noin viisivuotiaina, koska ne kehittyvät hitaammin kuin muut rodut, mutta vastaavasti niiden käyttöikäkin ylittää yleensä helposti 25 vuoden rajan (pitkäikäisiäkin ne ovat - vanhin Suomen islanninhevonen on 42-vuotias Nös). Skjónille muutama viikko sisätiloissa riitti siihen, että se alkoi pudottaa paksua talvikarvaansa pois, joten se joutuu jäämään sisälle kesään asti.

Skjóni oli tilalle tullessani säpsy, erittäin vaikea hevonen, joka oli lähdössä jopa teuraaksi hankalan käytöksensä vuoksi. Ilmeisesti ori ymmärsi kuitenkin paremmin suomea kuin islantia, sillä se rauhoittui harjailuhetkiemme aikana, ja on nyt oikea sylivauva! Siinä on selvästi kuitenkin säpäkkyyttä, jonka vuoksi se ei ehkä olisi se unelmien hevoseni, vaikka olemmekin hyvät ystävät.

Skjóni katselee aina aitauksestaan, miten tyhjennän lantakottikärryjä.

Miesmäinen ruokailutyyli...

Perla on hieman vanhempi, äärimmäisen rauhallinen ja ystävällinen tamma. Se on osaava ja käyttäytyy ratsastaessa nätisti sekä tekee mielellään mitä pyydetään, ainakin käynnissä. Ravista eteenpäin Perlaa on vaikeampi ratsastaa sen suuren viljakkuuden eli eteenpäinpyrkimyksen vuoksi, ja kuulemma se vaatii pitkät höyryjen päästelyt, ennen kuin se malttaa tehdä asioita hitaamminkin.

Lempikoirani: Hvellhetta [laus. Hvetlhehtta]

Hvellhetta on iloinen, lempeä lammaskoira, joka pitää ihmisistä ja ihmisten kanssa tekemisestä. Se nauttii pylly- ja maharapsutuksista ja noutoleikeistä sekä tietenkin paimentamisesta. Hvellhetta on puolisokea tapaturman seurauksena, mutta se ei menoa hidasta, vaan koira loikkii puolitoistametristen aitojen yli kuin kunnon agilitykoira ainakin! Hvellhetta oli pentuna oikea häsläkki, mutta on nykyään tottelevainen ja tekee aina, mitä Gloria pyytää.

Hvellhetta ja Lukka

Kissat: Garfield ja George Clooney

Garfield ja George ovat ihmisrakkaita kissoja. Garfield on isokokoinen, ruualle perso kaveri, joka kulkee usein tallille tarkastamaan ihmisten touhuja. George on nuori, pienikokoinen kolli. Pikkuherra on supersuloinen ja kehrää heti ihmisen lähestyessä sekä tunkee syliin, minkä vuoksi se hurmasi tilalla vierailleet naiset viime kesänä. Georgea kehuttiin mokkakissaksi, joten se sai nimensä televisiossa tuolloin pyörineen Nespresso-mainoksessa esiintyneen naistenmiehen mukaan.

Garfield, George ja öh, Whoopie?

George on kova kiipeilemään!

Lempilampaat:

Taavertti on uudessa tallissa asuva vanhempi uuhi, joka on kesy muihin lampaisiin verrattuna. Jos se luulee, että sillä olisi pienikin mahdollisuus saada ruokaa, se tulee heti notkumaan aitauksen laidalle. Taavertti ei ehkä ole kedon kaunein kukka, mutta hauska mamma, jonka naama pistää väkisinkin naurattamaan!

Taavertti ja "Saanko ruokaa?"-ilme

Edellisistä postauksistakin tuttua ”Möhveliä” on pakko pitää lempparina pelkästään sen vuoksi, että mokoma otus on aina ruokintapöydillä seikkailemassa. Nykyään se on viisastunut sen verran, että huomatessaan minut pöydän päässä äkäisesti huitomassa se kiepahtaa sievästi ympäri ja loikkaa itse takaisin muiden sekaan. Möhveli osaa loistavat hämäysmoovit, joita se osaa käyttää, jos se täytyy ottaa muiden joukosta kiinni. Onneksi tätä en ole joutunut tekemään kuin kerran. 

"Minä vain tässä vähän syön..."

Kyllähän näitä eläinkavereita tässä on tullut haalittua muitakin, mutta tässä nämä parhaimmat kaverit. :) Silti täytyy sanoa, että ne omat eläinystävät siellä koto-Suomessa ovat niitä parhaita ystäviä. Pupuset ja muut otukset kotona ♥ sekä tietenkin koulunavetan ja työssäoppipaikan rakkaat lehmät! Terveiset heille, erityisesti koulun Hertalle ja top-paikan Mielulle ja Viikunalle ♥ 

Kotokanit ♥♥♥ Parhaat kanit!

Pitkä päivä

Tein tänään erittäin pitkän päivän, mistä jalkani ei oikein pitänyt. Aamuvuoro meni kohtuullisen sujuvasti vesiä kanniskellessa ja heiniä jakaessa, ja aamupalan jälkeen saimme extratehtävää, kun naapuri soitti ja kertoi yksinäisen lampaan harhailleen jonkun Byrgisskarðin reilun 1200 hehtaarin maille mahtuvalle aitaukselle. Se oli viisivuotias uuhi, joka oli ilmeisesti viettänyt villilammasviikkoja syksystä lähtien yksinään. Otimme trailerin, lastasimme yhden vanhemman uuhen kyytiin ja ajaa putkutimme reilun puolentoista kilometrin päähän, missä laskimme vanhan uuhen ulos ja palasimme takaisin tilalle. Kuulemma menisi noin päivä siihen, että vanha uuhi johdattaisi karkuteillä olleen kotiin.

Ajomatkalla sain kuulla tarinoita ympäröivästä laaksosta ja Byrgisskarðin vieressä virtaavasta koskesta. Siitä nouseva höyry johtuu siitä, että osa joen vedestä on aina noin 72-asteista geotermisen lämmön vuoksi. Þorsteinn kertoi, että joessa harrastetaan kesäisin paljon koskenlaskua, ja suositteli kokeilemaan sitä jonakin kesänä. ”Ei siellä kukaan ole kuollut”, hän sanoi. Huomautin, ettei ratsunani olleelta hevoseltakaan kukaan ollut tippunut aiemmin, ja onnistuisin varmasti murskaamaan pääni johonkin kiveen. Keskustelu kääntyi hetkeksi norjalaisiin maastopyöräilijöihin ja heidän onnettomuuksiinsa, ennen kuin Þorsteinn jatkoi tarinointia laaksosta.

Skagafjörðurissä on Islannin kolmanneksi suurin jäätikkö, Hofsjökull, joka kattaa  925 km^2:n alueen ja josta laakson pohjalla virtaava Héraðsvötniin liittyvä Vestari Jökulsá-joki saa alkunsa monien muiden jokien ohella. Sen korkein huippu on 1765 metriä korkea, ja Hofsjökullilla on myös maan suurin aktiivinen tulivuori. Noin 50 kilometrin päässä jäätiköllä on kuulemma kuumia lähteitä, joiden lähelle on rakennettu pieni erämökki lampaiden ajamisen aikaan lepopaikkana käytettäväksi. Lampaita ajetaan syksyisin monta viikkoa – kaksi kierrosta hevosella ja yksi mönkijöillä ja koirilla, jotta kaikki lampaat saataisiin löydetyksi valtavalta maatilkulta.

Lammasepisodin jälkeen jaoimme hevosille päiväheinät, minkä jälkeen lähdin käymään Hvellhettan kanssa kävelemässä alhaalla laaksossa. Moikkasimme tammoja ja varsoja, jotka tulivat uteliaina roikkumaan aidalle. Kirjaimellisesti roikkumaan, sillä jostain syystä aidassa ei kulkenutkaan sähköä, joten nuoret hevoset painoivat melkein koko painollaan verkkoaitaa vasten saaden sen nitisemään ja taipumaan kuin koivunlehden. Niitä kiinnostivat sekä minä, kamerani että Hvella, joka istui vähän kauempana odottamassa minua, ja lähtiessäni nuoret alkoivat kisailla keskenään.

Kävelyn jälkeen istahdin Hvellhettan kanssa lepuuttamaan jalkojani heinäpaalille. Rapsuttelin viereeni kipuavaa koiraa, eikä mennyt kovin kauaa, kun koira nukkua tuhnutti vieressäni koivet kohti kattoa. 

Hvellan väsyttävä lenkki on pitkä lenkki.

Glorian palatessa ratsastusretkeltä otin Glorian pyynnöstä muutaman lammaskuvan vaaleanruskeista (islanniksi mórautt) lampaista, joiden villasta joku hänen ystävänsä oli kiinnostunut. Sitten katselin, miten Gloria koulutti muutamaa hevosta, kävin syömässä ja Glorian lähdettyä toiselle tallille aloin siivota karsinoita.

Karsinoita on tallissa noin kaksitoista, joissa osassa hevosia on kaksi tai useampia. Se tarkoittaa paljon, paljon lantaa. Hämmästyksekseni sain huomata, että lehmänlannan kolailu navetalla tuntui helpommalle kuin hevoskikkareiden etsintä ja talikkoon poiminta, mutta se saattoi johtua myös siitä, että jalkani hidasti työtä huomattavasti.

Siivosin kaikki karsinat niin huolellisesti kuin pystyin, kuivitin, jaoin heinät ja vedet sekä lampaille että hevosille, lakaisin käytävät ja revin auki yhden paalin. Siihen kaikkeen meni useampi tunti, minkä jälkeen jalkani tuntuivat lähinnä puurolta. Nyt myös ei-loukkaantunut jalka on kipeä, koska varaan sille kaiken painoni koko ajan seisoessani ja kävellessäni. Jalkapöydän luita se tuntuu ahdistavan, joten kenties otan huomenna rauhallisemmin.

Villilammas ja tiennäyttäjäuuhi saapuivat iltapäivällä tallin taakse ihmettelemään ulkotarhassa olevia lajitovereitaan, ja ajoimme ne siitä sisälle talliin ja vanhaan lampolaan. Villilammas vietiin saman ikäisten uuhien luo uudelle puolelle, ja myöhemmin illalla se sai seurakseen pässin. Sen karitsat syntyvät noin kuukautta muita myöhemmin, mutta myöhäinen karitsointi on parempi kuin ei karitsointia lainkaan. Selkäänsä muodostuneesta vanhan villan huopuneesta viitasta se pääsee parin päivän sisällä eroon. 

Kello seitsemältä illalla palasimme sisälle taloon otettuamme lampaat ulkotarhoista vanhalle puolelle sekä hevoset talliin. Tuntui helpottavalta päästä istumaan. Teimme kolmeen pekkaan hirvittävän läjän pizzaa ja juttelimme siitä sun tästä. Syödessämme Þorsteinn lausui pelottavat sanat: ”Niin tuota, minä en kertonutkaan, mitä se jauheliha siinä pizzassa on.” Olin satavarma, että kuulisin sanat ’jauhetut pässinkivekset’, mutta liha olikin ”vain” islanninhevosta – ja tarkemmin sanottuna sen varsaa. 

Þorsteinn näytti pettyvän, kun kohautin olkiani ja tungin toisen haarukallisen suuhuni. Islannissa etenkin syrjäisillä tiloilla teurasauto on usein hevosen ainoa mahdollisuus kuolla hallitusti – eläinlääkärikäynnit ovat pilviähipovan kalliita, ja lopetusaineilla lopetettua eläintä ei saa edes haudata. Lähitilalla eräs vanha hevonen kuoli siihen, ettei enää pystynyt syömään, ja sen ruho lojui useamman päivän laaksonpohjalla. Mielestäni on parempi, että kivuissa oleva eläin pääsee ajoissa pois, kuin että se kuihtuu hitaasti kärsien, vaikka sitten teurasautolla. Lisäksi ekologisesta näkökulmasta katsottuna on myös parempi, että liha käytetään jotenkin hyväksi eikä paineta montunpohjalle tai jätetä lintujen revittäväksi taivasalle.

Katselimme ruuan jälkeen TV:tä ja toista kertaa saman päivän aikana samalla kanavalla näytettävää Eragonia ja keskustelimme hetken Robert Carlylen skottiaksentista, ennen kuin hävisin huoneeseeni kirjoittamaan tätä tekstiä. Ajastan tämän eiliselle, koska sille päivälle se kuuluu, vaikka julkaisenkin sunnuntain puolella. Pahoittelen hämäävyyttä :D

Sauðárkrókur ja hevoskuvia

Eilen tuli ajankohtaiseksi Islannin pohjoisrannikon toisiksi suurin kaupunki Sauðárkrókur, josta haluan kertoa hieman enemmän sen mielenkiintoisen menneisyyden vuoksi. Sauðárkrókur on pienehkö kaupunki, jonka nimi tarkoittaa kirjaimellisesti lammas-joki-koukkua ja jota islantilaiset kutsuvat usein arkikielessä Krókurinniksi. Sen väkiluku on noin 2 600, mikä ei tunnu paljolta, mutta se on kasvanut tähän kokoon vain noin sadassa vuodessa ja on Islannin 15. suurin kaupunki. Suurimmat rahanlähteet ovat kalateollisuus, meijeritoiminta sekä teknologiapalvelut, joista etenkin meijeritoimintaa on väkisinkin paljon, sillä pelkästään Skagafjörðurin alueella on ainakin 200 maatilaa.

Sauðárkrókuriin ensimmäiset ihmiset saapuivat Islannin ensiasutuksen aikoihin. Tiedetään, että ensimmäinen kaupungin maiden omistaja oli Hebridien saarilta kotoisin oleva viikinki Sæmundr Suðureyski, joka menetti osan alueistaan pian toiselle viikingille, Skefillille. Nämä uudisraivaajat eivät perustaneet taloja Sauðárkrókurin alueelle, vaan kaupungin ensimmäinen virallinen asutus oli vuonna 1871, jolloin seppä Árni Árnason perheineen pystytti talon niemelle tarjotakseen sepänpalveluita sekä majatalon kasvavalle maanviljelijöiden väestölle Skagafjörðurissä. Toinen kaupungin virallinen talo oli vuotta myöhemmin rakennettu Erlendur Hallsonin asuinrakennus, jonka olohuoneesta hän kävi kauppaa alueen ihmisten kanssa. 1900-luvun alussa Sauðárkrókurissa oli mm. 400 asukasta, kirkko, sairaala sekä koulu.

Kaupankäynti Skagafjörðurissa on ollut haastavaa. Etenkin länsirannikko on hyvin karikkoista ja satamia ei ollut kuin kolmessa paikassa itärannikolla, Hofsósissa, Grafarósissa sekä Kolkuósissa. Tanskalaishallinnon aikana (1602-1787) ainoastaan Hofsósissa sai käydä kauppaa, mikä oli erityisen vaikeaa Skagafjörðurin länsiasukkaille Héraðsvötn-kosken vuoksi. Monet asukkaat hukkuivat koskeen yrittäessään päästä kaupankäyntialueelle, ja länsipuolen asukasluvun kasvaessa moni kokeili onneaan tekemällä kauppaa laittomasti Sauðárkrókurin rannikolla. Sauðárkrókurin kaupankäynti sallittiin vuonna 1856.

Lähde: Wikipedia

Noin viidentoista kilometrin päässä Sauðárkrókurista sijaitseva kuuma lähde mainitaan Grettir Väkevän saagassa, jonka tapahtumat sijoittuvat vuoden 1000 tienoille. Tähän lähteeseen pääsen toivottavasti tutustumaan ennen paluutani Suomeen.

Eilinen Sauðárkrókurin reissu tehtiin heti aamutuimaan. Oikeastaan kävimme siellä jo toissailtana, kun Gloria välttämättä halusi viedä minut lääkäriin jalkani vuoksi, mutta eilen jouduimme käymään siellä uudestaan, koska röntgen-hoitaja ei ollut enää toissailtana paikalla.

Islantilaislääkäri oli hyvin mukava, Stephen Frylta näyttävä mies, joka jutteli paljon ja koski vain hiukan liian tuttavallisesti. Toissailtana sairaalaan mennessämme hän tervehti minua islanniksi, ja sönköttäessäni, etten osannut islantia, hän nauroi ja kertoi, ettei hänkään osannut suomea. Tutkittuaan röntgen-kuvani ja todettuaan luiden olevan okei (mutta lihaksen revenneen pahasti), hän kertoi lääkemääräyksistä ja alkoi sen jälkeen jutella Suomesta. Hän oli kuulemma käynyt Tampereella kolmesti ja piti sitä hyvin kauniina kaupunkina. En osannut sanoa siihen muuta kuin että olin asunut siellä koko ikäni, mutten ollut kiinnittänyt asiaan sen kummempaa huomiota, mikä herätti miehessä hilpeyttä.

Toisin kuin lääkäri, röntgen-hoitaja ei puhunut sujuvaa englantia, vaan miimikoi osan haluamistaan asioista ja osasi noin kolme sanaa, arm, leg ja finished.

Koko hoito maksoi 4100 kruunua, noin 28 euroa, jonka Glorian mies Þorsteinn maksoi eikä suostunut ottamaan rahojani vastaan. Siitä tuli vähän kiusaantunut olo, vaikka kyse ei ollut isosta summasta. Supermarketissa poiketessamme sentään maksoin omat ostokseni, prepaid-liittymän sekä Fanta-pullon, joista en, yllättävää kyllä, saanut kuittia. Þorsteinn osti kolme suklaadonitsia ja pillimehupaketillisen kókómjólkia, suklaamaitoa, joka maistuu aivan kylmälle kaakaolle. Minä sain yhden purkin, ja Þorsteinn söi ja joi kaiken muun 45-minuuttisen ajomatkan aikana.

Þorsteinn (lue: Thorsteinn) on paljon vitsaileva, hieman ilkikurinen mies, joka on aina pilke silmäkulmassa. Hän tietää paljon maataloudesta, vaikka työskenteleekin säännöllisesti Reykjavíkissa rakennustyömaalla, ja kertoi pitkiä tarinoita niin siitä, kuinka eksyi kerran vahingossa Suomeen ollessaan erittäin humalassa Latviassa, myös Islannin korruptiosta ja maatalouden kipupisteistä.

Islannin tukipolitiikka on ilmeisesti vielä huonompi versio Suomen tukioikeuksista. Siinä missä Suomessa sinulla on x määrä peltoa, jolle voit ostaa tukioikeuksia vain sille x määrälle, Islannissa saat tukea tasan tukioikeuksiesi verran. Ei haittaa, vaikka sinulla on tukioikeuksia 1000 lampaan edestä ja sinulla onkin vain 600, saat rahat silti. Tukioikeuksien hinta on päätähuimaava, kun maanviljelijät keinottelevat niillä enemmän rahaa vähemmälle työpanokselle. Tämä systeemi on Þorsteinnin mukaan muuttumassa toivottavasti pian, mistä keinottelevat maanviljelijät eivät ole iloisia.

Skagafjörðuria islantilaisen maatalouskaupan, Vélavalin, pihalta.

Eilen iltapäivällä otin lääkärin määräyksestä rauhallisesti. Puhuin ystävien ja vanhempien kanssa puhelimessa sekä kävin harjaamassa muutaman hevosen sekä tallikoira Hvellhettan sekä autoin tallissa sen verran kuin nilkutukseltani kykenin, toisin sanoen kannoin vettä ja lakaisin käytävät. Iltatöiden jälkeen söimme Þorsteinnin äidin laittaman ilta-aterian, johon kuului lampaan selkäpaloja, luuydintä, ranskalaisia ja uunivihanneksia. Lammas maistui hyvin samantapaiselle kuin kauan sitten maistamani hirvenliha, ja vaikka pelkäsin mahanväänteitä pitkän kasvisruokavalion noudatuksen vuoksi, ei niitä tullut. Katselimme islanninhevosten mestaruuskilpailuja Glorian läppäriltä illalla samalla, kun TV:stä tuli ohjelma islantilaisesta ruoantuotannosta. 

Tänä aamuna nilkutin muiden mukana tallille tekemään samoja askareita kuin illalla. Aamupala oli erityisen mielenkiintoinen, koska Þorsteinn maanitteli minut maistamaan islantilaista kuivattua turskaa, joka haisi aivan kaamealle, ja jota Þorsteinn itse söi hyvällä halulla voideltuaan sen voilla. Maistoin pienen palan ja sain todeta sen maistuvan aivan merilevälle. Aamupalan ja -tauon jälkeen palasin tallille yksinäni, kun Gloria lähti käymään Krókurinnin lähellä ratsuttamassa hevosia ja Þorsteinn meni hänen mukaansa. Harjasin musiikkia kuunnellen kauniin tamman, jonka takaosa oli likaantunut pahasti, ja totutin kahta säikkyä hevosta läsnäolooni ja liikkeisiini. Toivon pääseväni maastakäsittelemään niitä enemmän lähiaikoina, kunhan jalkani paranee, sillä eläinten kouluttaminen on lempipuuhaani, ja varsinkin säikky, kirjava ori vaikutti pitävän rauhallisuudestani ja rauhoittui vain viidessätoista minuutissa pörisevästä steppailijasta rapsuteltavaksi.

Tamma vaikutti pitävän minusta, sillä se tuijotti minua vaativasti, kun totutin viereisessä karsinassa olevaa tammaa itseeni.

Hevosten kanssa puuhailtuani lähdin käymään kävelyllä Hvellhettan kulkiessa edelläni. Se pysähteli vähän väliä odottamaan, että nilkutin sen luokse, ja hevosenkikkareita löydettyään kiikutti niitä eteeni. Se rakastaa noutoleikkejä, ja leikimme pitkän aikaa puunkalikalla ja muoviletkun kappaleella, joita se haki vinttikoiran vauhdilla. Sitten nuoret hevoset tulivat ihmettelemään puuhailujamme yhtenä isona laumana. Otin niistä paljon kuvia, höpötin jonninjoutavista asioista ja lähdin Hvellan kanssa katsomaan talon takana olevia nuorikkoja.

Olen äärimmäisen ihastunut ruunivoikkoon Demantur-ruunaan, joka näyttää vähän vanhalta äijältä ja on mielettömän lempeä. Jos voittaisin lotossa, se pääsisi heti tutustumaan Suomen pelottaviin metsiin.

Satuhevonen <3

Ja vanha mies... :D

En kestänyt rapsutella hevosia kovin kauaa, koska sormeni alkoivat olla jäässä ja t-paita tuulitakkini alla ei enää riittänyt kiristyvässä pakkasessa. Pian sisälle perääntymiseni jälkeen alkoi sataa lunta, ja sitä tulee edelleen. Ulkona olevat lampaat ja hevoset ovat saaneet lumikuorrutteet selkiensä päälle, mutta se ei näytä niitä haittaavan, vaan ne syövät vasta tuotuja paaleja tyytyväisinä tuiskusta välittämättä.

Huomenna taas uusi päivä, toivottavasti jalkakin olisi paremmassa kunnossa.