Road trip kohti itää / (Pyhiinvaellus Skjónin luo)

20.4.

Heippa, lammasmammat!

 Istua tönötän Saltvík-guesthousen pehmeämpääkin pehmeämmällä sängyllä. Kello lyö kymmentä illalla, ja olen jo ihan poikki. Olen koko aamupäivän valmistellut lähtöäni Byrgisskarðilta pakaten, pesten viime tinkaan pyykkiä, leipoen kaikkien yhteisestä pyynnöstä kolme kaardemummakakkua(!) ja hinkaten hevosen sitä-itseään ratsastus(/työ)kengistäni, näin muiden muassa. Talliin eksyin vain sen verran, että etsin työtakkiani. Alun perin puhe oli siitä, että lähtisimme tilalta puoli kahdelta, mutta kuten tällä nimenomaisella tilalla on turhan usein tapana, aikatauluista poiketaan suuntaan jos toiseenkin hyvinkin vähällä varoitusajalla. Kahdentoista jälkeen minulle ilmoitettiin, että lähtö on kohta, joten ei kun tuli perseen alla viimeistelemään pakkaamisia ja siivoamaan häthätää toimistoa, jossa olen viimeiset neljä viikkoa asustellut (ja samalla sirotellut Skjónin jouhia joka puolelle). Pikainen ryhmäkuva talon edessä, kamat autoon, eikä siinä paljon ehtinyt nokka tuhista tai maha kurnia. 

Matkatavaravalloituksemme

  Varmahlíðissä saimme odotella bussia jonkin aikaa, ennen kuin jatkoimme matkaamme Akureyriin. Naurattaa hieman ajatella, että olen tutustunut paljon useampaan saksalaiseen kuin islantilaiseen tällä reissullani. Roadtrippimme kustannuksia jakaa nimittäin neljä henkilöä – minä ja Tami, sekä kaksi saksalaista tyttöä, Paula ja Nora. Paula ja Nora asustavat Varmahlíðin lähellä olevalla tilalla, jota pitää niin ikään saksalainen Annika. Annikalla on ratsuhevosia ja lypsylehmiä sekä koiria ja kaneja, ja harmittaakin, etten päässyt käymään siellä! Kyseessä on kaiken lisäksi maatila nimeltä Réttarholt, mistä on kotoisin ainakin yksi todella hyvä hevonen, joka asuu nyt Suomessa. Aikaa ei vain ole yksinkertaisesti ollut kyläilyä varten. Meidän piti käydä myös Sólheimarissa, eli viime kerralla Skagafjörðurissa vierailemallani lehmätilalla (jolla on nykyään vastikään valmistunut robottipihatto!), mutta sillekään ei riittänyt aikaa.

  Akureyrissä Tami kävi hakemassa varaamansa vuokra-auton, jolla huruuttelimme islantilaiseen maatalouskauppa Líflandiin hakemaan meikätytön heposelle varusteita. Hintaluokka Islannissa on sellainen, että kumma jos jokaisella ei ole omaa pientä menninkäisten kulta-aarretta takapihallaan. Hammasta purren noukin mukaani halvimman pölyharjan (12e), kaviokoukun (4e), hierontasuan (4e), vihreän riimun ja ainoan löytämäni paniikkilukollisen narun (20 ja 10e), heppanameja (8e), ja irto-ohjat (20e). Höfnistä yritän löytää jotain, mistä saisin askarreltua Skjónille kuolaimettomat. Haluan, että työskentely on sille aina kivaa, enkä usko monenkaan hevosen valitsevan raudalla täytettyä suuta saati näe kuolaimien käytölle kovinkaan montaa syytä, joten jättäisin ne mielelläni pois kokonaan. Kuolaimettomia vaan ei ainakaan Pohjois-Islannin pääkaupungista löytynyt, joten teenpä itse ja säästän (hah!).

Akureyrin whale watching-satamaa

Tami tunkee tavaroitamme autoon (maksoimme lisämaksun "extra-tavaratilasta")

  Pikaisen Bónus-ruokakauppakiepahduksen jälkeen lähdimme ajamaan kohti Mývatnia. Aurinkoisena ja kesältä tuoksuvana alkanut päivä keräsi ylleen reippaasti pilviä juuri, kun saavuimme ehkä Islannin kuuluisimmalle järvelle. Mývatnin nimi kääntyy suomenkielellä Mäkäräisjärveksi, sillä kesäisin taivas voi olla sakeanaan ilkeistä pikkukärpäsistä. Nyt taivaalla oli vain harmaa, loputon pilvimassa, mutta etenkin pohjoisosassa järveä näkyi niin mielenkiintoisia laavamuodostelmia, että ankeampia sävyjä saava sää unohtui kokonaan.

 
 

  



  Mývatn on kohtalaisen tuore luonnonrakennelma, vain pari tuhatta vuotta vanha. Sitä ympäröivät laavakentät ja sen pintaa rikkovat laavakumpareet, -saarekkeet ja –kraaterit ovat myös tuoreita, korkeintaan jääkauden aikaisia. Mývatn on edelleen geotermisesti aktiivinen alue. Lähellä järveä sijaitsee mm. kraateritulivuori Hverfjall sekä edelleen aktiivinen tulivuori Krafla, joka purkautui viimeksi nelisenkymmentä vuotta sitten ja näyttää silloin tällöin elonmerkkejä. Kraflalla on 90 kilometrin pituinen purkausrako, jonka 1700-luvulla tapahtuneessa rajussa purkauksessa Mývatnille muodostui paljon pseudokraatereita eli ns. juurettomia kraatereita, jotka syntyvät laavan kulkiessa veden tai jään ylitse tai laavakumpareiden paiskautuessa laavasuihkuista järveen, mikä aiheuttaa räjähdyksiä ja mielenkiintoisen muotoisia saarekkeita (hauska nippelitieto, pseudokraatereita on löydetty myös Marsista!). Vuosina 1724-1729 tapahtunut purkaus tunnetaan nimellä Mývatnseldar eli Mývatnin tulet. Sen korkeat laavasuihkut saattoi nähdä Etelä-Islannista asti, joten ei ole suuri ihme, että Kraflan nähtiin olevan yksi helvetin porteista. Kraflan isoin kraateri on vihreän kraaterijärven omaava Víti, jonka nimi merkitsee helvettiä. 
 

 

  Mývatn on hyvin monipuolinen ja kiinnostava alue niin minunlaisilleni luontonörteille kuin ihan vain kauniita maisemia arvostaville matkaajille. Luontoihmisille sillä on erityisen paljon tarjottavaa, sillä kesäisin alue on pulloillaan erilaisia vedessä ja kosteikoilla viihtyviä lintuja ja hyönteisiä. Mývatn on myös yksi harvoista maailman järvistä, joissa kasvaa marimo-leväpalluroita. Mývatnilta ja sen ympäristöstä löytyy niin geoterminen maauimala, kylä kaikkine pikkupalveluineen, useita majapaikkoja ja leirintäalue. 

  Game of Thronesin ystäville Mývatnilla on vielä yksi boonustarjottava, sillä Grjótagjá-luolaa käytettiin sarjan koekuvauksissa Ygritten ja Jon Snow’n aika ikoniseen rakkauskohtaukseen. Lopulta luolaa ei kuitenkaan käytetty sarjaan päätyvään materiaaliin, sillä kuvaaminen osoittautui liian hankalaksi luolassa vallitsevan kuuman ja kostean ilmaston takia. Niin seksikkäältä kuin tämä saattaakin kuulostaa, mädän kananmunan vieno tuoksu syö tunnelmaa aika reippaasti. Hauska kohde luola silti on, kunhan vain muistaa varovaisuuden – luolan katosta saattaa irrota kiviä, ja alas laskeutuessa saa olla varovainen etenkin, jos ulkona on satanut vettä, sillä kivet voivat olla liukkaita.

  

  Vähän pitemmäksi venähtäneen Grjótagjá-visiitin (luolassa oli hauskaa soitella GoT-tunnaria ukulelella!) jälkeen lähdimme kohti majapaikkaamme Saltvík-tilalla lähellä Húsavíkia. Saavuimme tänne hetki sitten, ja ruotsalainen Camille näytti meille paikat ja antoi meille huoneemme. Moikkasimme nopeasti hevosia, söimme kodikkaassa yhteiskeittiössä iltapalaa, ja ei kun suihkun ja blogikirjoittelun kautta sänkyyn. Huomenna käväisemme aamulla Húsavíkissa, minkä jälkeen ajamme itään, missä olemme perillä toivottavasti viimeistään yhdeltätoista.

21.4.18

  Ikkunan takana vilistää lumen ja tumman hiekan kirjomaa maata ja vuoristoa. Olemme matkalla Mývatnin ja Egillstaðirin välimaastossa, konemusiikki soi ja saksa raikaa etupenkillä. Täällä takapenkillä on hiljaisempaa – vierustoverini Paula nukkuu, ja itse naputtelen läppärini näppäimiä. On miellyttävää olla hetki omassa rauhassa, vaikka sitten täyteen ahdatussa autossa – introvertti-minä on kärsinyt vähän oman ajan puutteesta, mutta on hyvä päästä hengähtämään edes vähän.

Saltvíkin kukkokaveri!

Ja kanoja

  Nukuin viime yönä huonosti, pinnallisesti ja pätkittäin, joten energiatasoni olivat aamulla melko matalalla. Söimme kuitenkin hyvän aamupalan yhteiskeittiöön värkätyllä yhteisaamiaisella, jolle myös Camille tuli. Hän kertoi olevansa Smålandista, ja olleen Saltvíkissa alun perin ratsastusvaelluksella. Omistaja Bjarni kuitenkin kuuli Camillen pelaavan lentopalloa, ja kutsui tämän Húsavíkin joukkueeseen. Niinpä Camille otti kevyet kahdeksan kuukauden tauon fysioterapeutin töistä, pakkasi jalkapalloa pelaavan poikaystävänsä mukaan ja auttaa nyt tilalla hevosten, turistien ja majatalon kanssa jo neljättä kuukautta. Camillen kanssa rupattelu venähti, ja kaiken lisäksi matkatoverini päättivät ostaa tilan omistajan äidin neulomia minilopapeysa-avaimenperiä ja kokeilla normaalin kokoisia lopapeysoja, joten pääsimme matkaan kohti Húsavíkia puoli tuntia aikataulusta myöhässä.

  Húsavík on dubattu Islannin valaspääkaupungiksi, eikä syyttä. Lahden ekosysteemi on erityisen vilkas, sillä sen edustalla kohtaavat pohjoisesta tuleva kylmä merivirta ja golf-virrasta irtoava lämmin merivirta. Vesi on siis hyvin ravinteikasta ja pulloillaan hetulavalaiden lempiruokia, joita myös kalat syövät tarjoten ravintoa myös kalaa syöville hammasvalaille. Lahdessa voi bongata Islannin suurimman lajikirjon erilaisia valaita, ja siellä myös bongausprosentti on korkeampi kuin muualla Islannissa. Whale Watchingiin minulla ei enää ole varaa erään kirjavan otuksen takia, mutta toisiksi paras, ellei peräti paras valasaktiviteetti löytyi Húsavíkin satama-alueelta vanhasta teurastamosta – nimittäin valasmuseo!

  Húsavíkin valasmuseo on voittoa tavoittelematon, joten lipputuloilla pidetään yllä museon tiloja, tuetaan valastutkimusta ja esimerkiksi maksetaan hieman vaivanpalkkaa niille valasintoilijoille, jotka ovat olleet mukana puhdistamassa valasmuseolle lahjoitettuja rantautuneiden valaiden ruumiita. Museon yläkerrasta löytyy kymmenisen eri lajin edustajan luurankoa, ja alakerrassa makaa 25-metrinen sinivalas. Tarjolla on helposti sulateltavaa tietoa valaista ja niiden elämästä, käyttäytymisestä kuin myös islantilaisesta valaanpyynnistä, sekä pieni kirjasto meri- ja valasaiheisine kirjoineen ja söpöine sohvineen (ja ilmaisine kahvineen!). Museossa on myös kaksi dokumenttinurkkausta, joista ehdin tutustua vain toiseen.

  1960-luvulta peräisin olevan valaanpaloitteludokumentti sai vatsan vääntymään solmulle, eikä sinivalaan luista kohoava vanhentuneen öljyn ja eltaantuneen, kalamaisen rasvan haju ainakaan tehnyt dokumentin katsomisesta helpompaa. Videolla näytettiin 1900-luvun keskivaiheen turhan pirteän elokuvamusiikin tahdittamana, miten iso lahtivalas paloiteltiin Húsavíkin viimeisellä maalla sijaitsevalla valaanpyyntiasemalla. Joukko riuskoja islantilaismiehiä viilsi, sahasi ja paloitteli valaan dokumentin mukaan vain kolmessa ja puolessa tunnissa. Valaanpyyntinurkkauksen voi onneksi halutessaan skipata, joskin mielestäni myös valaisiin liittyvän verisen historian ymmärtäminen näyttelee osaa nykyisissä valaidensuojelutöissä. Ja jos valaanpyynnin näkeminen käytännössä latistaa edes yhden turistin valasruokahalun, se on aina voitto.

  Valaita pyydetään Islannissa enää pelkästään turistien huviksi, minkä taisinkin jo Whales of Iceland-näyttelyä käsittelevässä postauksessani mainita. Siksi on tärkeää, että jos Islantiin tulee, ei tue valaanpyyntiä, vaan esimerkiksi Húsavíkin valasmuseon kaltaisia tahoja tai whale watchingia. Näin valasturismi suuntautuu enemmän valaita hyödyttäviin tai ainakin vahingoittamattomiin toimintoihin. Äänestää voi jaloillaan, kukkarollaan - ja vatsallaan.
 

  Minulle annettiin aikarajaksi museokäynnille kaksi tuntia, mutta olisin voinut viettää museossa aikaa paljon kauemminkin. En ehtinyt kirjastonurkkaukseen lainkaan pikapuolista vilkaisua lukuun ottamatta, en ehtinyt lukea kaikkia infotauluja, ja toinen dokumenteistakin jäi katsomatta. Keskityin suurimmaksi osaksi ihmettelemään luita, joiden hienous ei tallennu täysin valokuviin, katselemaan kuvia ja kuvakollaaseja sekä kuvaamaan infotauluja voidakseni lukea niitä myöhemmin matkallamme. Muut odottivat jo autossa leipomoreissunsa jäljiltä, kun vihdoin raahustin ulkomaailmaan valasnörtti-intoenergiaa täynnä.

Yläkerran luurankodisplay; oikealla kaskelotin luuranko, vasemmalla lahtivalaan

 

  Húsavíkistä lähdimme pikku hiljaa kohti Egillstaðiria. Samalla näimme uudestaan Mývatnia, sillä ajoimme tietä numero 87, joka on kokonaan päällystetty (toisin kuin 85, jonka päällystämätöntä osuutta Tami uskalsi madella neljääkymppiä. Bongasimme me sentään kaksi riekkoa!). 87 kieppaa Akureyriä kohti ja jos sitä ajaa koko matkan ykköstielle, näkee Góðafoss-vesiputouksen, joka on massiivinen ja kaunis. Mývatn oli kuitenkin hauska nähdä myös tänään, sillä emme edes tajunneet, miten hienon maiseman tihkusade ja usva kätkivät taakseen! Emme nähneet illalla tulivuoria, emme edes Hverfjallia, joka hallitsee maisemaa melkein joka puolelta katsottuna. Egillstaðiria kohti matkatessamme ja noustessamme ylös vuorille, pysähdyimme ottamaan kuvia levähdyspaikalta. Maisema oli hieno! Vuorten toisella puolella oli hieno, marsmainen maisema punaisine hiekkoineen ja vesihöyrypatsaineen. Hverir-alueella kuvattiin Game of Thronesin kolmos(?nelos?)kauden Muurin pohjoispuolen lumimyrskykohtaus, jossa Samwell lyyhistyi dramaattisesti maahan. 

Näköalapaikka Mývatnille

 

 

Hverir autosta

  Skjóni-kello löi kuitenkin sen verran, että skippasimme Hveririn ja jatkoimme suoraan kohti Egillstaðiria. Perillä olemme kohta puoliin, alle tunnin päästä. Siellä levähdämme, mahdollisesti vaihdamme kuskia, ja ajaa huruutamme Viðborðsseliin hippulat vinkuen. Koska erästä kirjavaa ponia on päästävä tervehtimään, olin kuinka väsynyt tahansa, ja oli sää kuinka kurja ja myrskyinen vain.