Kaksi viikkoa on taas hujahtanut niin, etten ole kunnolla ehtinyt istua läppärini ääreen. Se vähä vapaa-aika joka minulle toisinaan siunaantuu menee useimmiten pikku-ukuleleni rämpyttelyyn tai perheelle ja ystäville puhelimessa turisemiseen, enkä ole ihan satavarma, mihin ilta-aikani liukenee, sillä saimme Game of Thrones-maratonimmekin loppuun jo viikko sitten. Tällä viikolla aikaa on mennyt paljon Tamin kanssa keskusteluun suunnitellessamme tulevaa pakomatkaamme. Meistä onkin tullut hyvät ystävät – lupasipa Tami katsoa myös, josko hän pääsisi ensi vuonna käymään Suomessa! :- ) Muutamia tekstipätkiä olen saanut aikaiseksi, mutta koska kirjoittaminen tuppaa aina tyssäämään johonkin, useimmiten hommiin lähtöön, Tamin höpötyksiin tai väsähtämiseen, ei niistä ole kovin kummoiseksi blogintäytteeksi. Tähänkään blogipostaukseen en saa liitettyä kuvia, koska nettiyhteys (ja jostain syystä erityisesti blogger!) on aivan kökkönä. Lisäilen ne myöhemmin vähän parempien, yksityiskohtaisten päiväkuvausten lisänä.
Hevostellut olen suurimmaksi osaksi Skjónin kanssa, vaikka olen päässyt myös Eldurin selkään ja maastakäsittelemään muitakin hevosia. Ei ole kuitenkaan toista Skjónin veroista. Olemme päässeet rakentamaan todella vahvan luottamussiteen puolin ja toisin, ja toisinaan yhteydessämme on jotain hieman maagista, niin naurettavalta kuin se tuntuukin kirjoittaa. Mutta kun miettii, että tämä hevonen oli lähdössä teuraaksi käytösongelmiensa vuoksi, että tämä hevonen oli kuukausi sitten kuoreensa käpertynyt ja epävarma, ja nyt voin huoletta paukutella karsinanseiniä riimunnarulla, voin ohjata Skjónin pyöröaitauksen reunalle ja nousta sen paljaaseen selkään pelkkä naruriimu ruunan päässä, niin on helppo nähdä siteessä pienen ripauksen taikaa. Hevosen ja ihmisen suhteessa on jotain alkukantaisen vahvaa, kun sen antaa vain kehittyä, ja jos kemiat kohtaavat, kuten minulla ja Skjónilla.
Tänään esimerkiksi otimme taas yhden ison askeleen yhteisellä taipaleellamme ja laukkasimme pyöröaitauksessa. Aurinko paistoi aamulla niin lämpimästi, että pystyin huoletta olemaan lyhythihaisella. Nostin laukan aluksi vahingossa, kun yritin korjata huonoa tasapainoani ja lonkkavikani takia heikkoa vasenta puoltani polkaisemalla itseäni vasemmalle jalalleni, ja muutaman laukka-askeleen jälkeen Skjóni ymmärsi hidastaa, kun selässä roikkuva toope ei lähtenytkään istunnalla mukaan askellajiin. Minähän nimittäin ihan aavistuksen verran pelkään laukkaamista. Hetken kuluttua uskalsin kuitenkin nostaa laukan tietoisesti, ja teimme useampia siirtymisiä askellajista toiseen. Skjóni kuunteli istuntaani niin herkästi, että toimi melkein ajatuksella. Punakylkirastaat kannustivat meitä sirkutuksillaan, ja pyöröaitauksen ympärillä asuvat nuoret orit katselivat kiinnostuneina kirjavaa lajitoveriaan, joka päästeli aitauksessa ihan kelpoa laukkaa ja kohtalaisen hyvää tölttiäkin!
Niin. Olen korviani myöten rakastunut Skjóniin. Olemme todella hyvin samalla aallonpituudella, ja nautimme toistemme seurasta. Skjóni tulee tätä nykyä minua vastaan aina tarhalle kävellessäni, ja muutama päivä sitten hakiessani sitä aamuheinien jälkeiselle treenihetkelle, se hörisi minulle ensimmäistä kertaa.
Siksi viimeinen viikko onkin ollut todella raskas. Huhtikuun ensimmäisellä viikolla keskustelimme paljon siitä, voisinko ostaa Skjónin. Minä oikeastaan tulin Byrgisskarðille vain ja ainoastaan Skjónin tähden, sillä Gloria oli puhunut, että voisin saada sen palkaksi työnteostani. Kun Skjónille oli jo suurin piirtein varattuna kuljetus itään, hinta kuitenkin rompsahti reippaasti ylöspäin – peräti neljään tonniin! Ja tästä siis oli vähennetty ”palkkani”, eli Skjónin hinta-arvio huitelisi melkein kuudessa tonnissa. Niin ihana kuin Skjóni onkin, en pysty maksamaan sellaista summaa. Raha varmasti löytyisi jostain, jos tarpeeksi kaivelisi ja myisi omaisuuttaan, mutta kyse on myös periaatteesta. Kusetuksen makua on reippaasti ilmassa erinäisistä syistä, joita en kehtaa tänne alkaa luettelemaan. Olen vihainen, katkera ja surullinen, ja ainoa hetki, jolloin mielialani piristyy ja murheeni katoavat, on kun saan tehdä jotain hauskaa Skjónin kanssa.
Voisin kirjoittaa rakkaasta kirjavasta toveristani pienen kirjan, mutta ehkäpä lukijoita kiinnostaa myös, mitä tilalla on muutoin tapahtunut parin viikon aikana. Niin matelevilta ja yksitoikkoisilta kuin päivät tuntuvatkin pahalla päällä töitä tehdessä, on pakko myöntää, että onhan tässä ollut aktiviteettia.
Huhtikuun ensimmäisellä (kokonaisella) viikolla oli melkoisesti tekemistä. Saimme osamme pakkasista, jotka eivät ottaneet lähteäkseen sitten millään. Lunta tuli ja meni ja tuli taas, ja päiviin mahtui paitsi auringonpaistetta, myös räntäsadetta ja tuulta. Aamuisin kaikki oli jäässä kanojen painovoimalla toimivasta vesiautomaatista lähtien, ja aina, kun hevoset laskettiin ulos, niiden vesisaaveista sai hakata ja kammeta irti valtavia jääkökkäreitä, jotta ponskit pääsisivät käsiksi (turviksi?) veteen. Ensimmäiset karitsat syntyivät alkuviikosta, joskin karitsat joko syntyivät kuolleina tai kuolivat myöhemmin. Ensimmäiset eloon jääneet syntyivät 7. päivä, ja Tami pääsi riemukseen myös tuttipulloruokkimaan toista kaksosista, sillä niiden emällä ei riittänyt molemmille karitsoille maitoa.
Loppuviikosta sää alkoi lämmetä, joten tammavarsat saivat muuttaa pariksi päiväksi Eldurin ja kumppaneiden tarhaan, ja viikonloppuna pääsimme siirtämään ne rinteillä avautuvaan todella isoon aitaukseen. Orit taas pääsivät tarhaan, missä tammat olivat olleet (voi sitä ylähuulten nostelun määrää! ”Täällä haisee tyttö!!!”), ja me siivosimme ja aloimme valmistella vanhaa lampolaa karitsointeja varten. Gloria oli poissa koko loppuviikon, joten minä, Tami ja Steini rakensimme karitsan ja emän leimautumista tukevat pikkuyksiöboksit ja siivosimme lampolan keskiruokintapöydän rojuista ja vaarallisista, nauloja ja ruuveja täynnä olevista laudanpätkistä, joihin pikku Hektor-orikin todennäköisesti rikkoi silmänsä. Aloitimme myös klostridium-rokotukset, ja viikonlopun aikana saimme rokotettua kaikki lampaat niin uudessa lampolassa kuin joenuoman ulkoaitauksista, joista lampaat paimennettiin ylös tilalle lääkeshottinsa saamaan.
Kuluneella viikolla karitsoita on alkanut tulla oikeastaan joka päivä yksi tai kaksi, eli meneillään on karitsointiajan käynnistymisen alkusoitto. Rakennetut yksiöt ovat tulleet isoon tarpeeseen. Töitä karitsat emineen kyllä teettävät etenkin, kun syntyneissä on ollut mukana heikkokuntoisia ja jopa kaksi täysin sokeaa karitsaa. En ole samaa mieltä kaikista sairaiden lampaiden hoitotavoista, joten perus kusetusketutuksen päälle olen saanut myös kiukun eläinten kohtelusta. Kyllä muuten aggressiivisimmat CMX:ät on soineet ja hevosten lantakikkareet lennelleet aikamoisella tarmolla kottikärryihin kiukkua purkaessa.
Yksi eniten harmittavista tapauksista on eräs viisivuotias lammasmamma, joka kärsii poikimahalvauksesta eli kalsiumin aineenvaihduntahäiriöstä. Poikimahalvaus ilmenee niin, että lampaan (tai vaikkapa lehmän) lihakset lamaantuvat eikä se pääse enää ylös, sen hengitys heikkenee ja ruumiinlämpö laskee. Jos halvausta ei hoideta, kalsiumvaje pysäyttää lopulta sydämen. Toinen sokeista karitsakaksosista joutui myös kuihtumaan pois omituisten keskushermosto-oireiden myötä, eikä sitä kiukuttelustani huolimatta koskaan lopetettu. Karitsa itkee ja vonkuu viimeisillä voimillaan, mutta mitään et voi tehdä. Se avuttomuus, mikä liittyy jonkun muun sairaiden tai huonosti hoidettujen eläinten hoitamiseen, on hirveää - toisen eläimiä kun ei voi lähteä lääkitsemään tai lopettamaan ilman lupaa, vaikka kuinka moraaliviisari heittäisi häränpyllyä. Tämä on yksi syy siihen, minkä takia haluan kouluttautua toiseen ammattiin, jossa voin työllistyä yrittämisen kautta joutumatta miljoonavelkoihin, kuten maataloudessa tuppaa helposti käymään. Eläintenhoito saa keskittyä kotisirkukseeni, liittyi kirjava temppuponi joukkoon tai ei.
Vaikka täällä Islannin kamaralla kiehuukin geotermisten lähteiden lisäksi meikäläisen sappi, niin ehkä ensi viikolla asiat paranevat. Lähdemme nimittäin Tamin ja todennäköisesti kahden Glorialle tutulta tilalta tulevan saksalaistytön kanssa roadtrippailemaan kohti itää, missä minä pääsen vihdoista viimein työpaikalle, jota voin kutsua edes hiukan paremmaksi kuin tämä. Odotan Viðborðsseliin pääsyä niin haikeasti, että olen jopa nähnyt unta sinne saapumisesta. Ei sielläkään kaikki ole ruusuista, mutta ainakin minua kohdellaan paremmin kuin täällä, ja ammattitaitooni luotetaan.
Þetta reddast ja sillee. Katsotaan, miten tässä käy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti