Road trip kohti itää / (Pyhiinvaellus Skjónin luo)

20.4.

Heippa, lammasmammat!

 Istua tönötän Saltvík-guesthousen pehmeämpääkin pehmeämmällä sängyllä. Kello lyö kymmentä illalla, ja olen jo ihan poikki. Olen koko aamupäivän valmistellut lähtöäni Byrgisskarðilta pakaten, pesten viime tinkaan pyykkiä, leipoen kaikkien yhteisestä pyynnöstä kolme kaardemummakakkua(!) ja hinkaten hevosen sitä-itseään ratsastus(/työ)kengistäni, näin muiden muassa. Talliin eksyin vain sen verran, että etsin työtakkiani. Alun perin puhe oli siitä, että lähtisimme tilalta puoli kahdelta, mutta kuten tällä nimenomaisella tilalla on turhan usein tapana, aikatauluista poiketaan suuntaan jos toiseenkin hyvinkin vähällä varoitusajalla. Kahdentoista jälkeen minulle ilmoitettiin, että lähtö on kohta, joten ei kun tuli perseen alla viimeistelemään pakkaamisia ja siivoamaan häthätää toimistoa, jossa olen viimeiset neljä viikkoa asustellut (ja samalla sirotellut Skjónin jouhia joka puolelle). Pikainen ryhmäkuva talon edessä, kamat autoon, eikä siinä paljon ehtinyt nokka tuhista tai maha kurnia. 

Matkatavaravalloituksemme

  Varmahlíðissä saimme odotella bussia jonkin aikaa, ennen kuin jatkoimme matkaamme Akureyriin. Naurattaa hieman ajatella, että olen tutustunut paljon useampaan saksalaiseen kuin islantilaiseen tällä reissullani. Roadtrippimme kustannuksia jakaa nimittäin neljä henkilöä – minä ja Tami, sekä kaksi saksalaista tyttöä, Paula ja Nora. Paula ja Nora asustavat Varmahlíðin lähellä olevalla tilalla, jota pitää niin ikään saksalainen Annika. Annikalla on ratsuhevosia ja lypsylehmiä sekä koiria ja kaneja, ja harmittaakin, etten päässyt käymään siellä! Kyseessä on kaiken lisäksi maatila nimeltä Réttarholt, mistä on kotoisin ainakin yksi todella hyvä hevonen, joka asuu nyt Suomessa. Aikaa ei vain ole yksinkertaisesti ollut kyläilyä varten. Meidän piti käydä myös Sólheimarissa, eli viime kerralla Skagafjörðurissa vierailemallani lehmätilalla (jolla on nykyään vastikään valmistunut robottipihatto!), mutta sillekään ei riittänyt aikaa.

  Akureyrissä Tami kävi hakemassa varaamansa vuokra-auton, jolla huruuttelimme islantilaiseen maatalouskauppa Líflandiin hakemaan meikätytön heposelle varusteita. Hintaluokka Islannissa on sellainen, että kumma jos jokaisella ei ole omaa pientä menninkäisten kulta-aarretta takapihallaan. Hammasta purren noukin mukaani halvimman pölyharjan (12e), kaviokoukun (4e), hierontasuan (4e), vihreän riimun ja ainoan löytämäni paniikkilukollisen narun (20 ja 10e), heppanameja (8e), ja irto-ohjat (20e). Höfnistä yritän löytää jotain, mistä saisin askarreltua Skjónille kuolaimettomat. Haluan, että työskentely on sille aina kivaa, enkä usko monenkaan hevosen valitsevan raudalla täytettyä suuta saati näe kuolaimien käytölle kovinkaan montaa syytä, joten jättäisin ne mielelläni pois kokonaan. Kuolaimettomia vaan ei ainakaan Pohjois-Islannin pääkaupungista löytynyt, joten teenpä itse ja säästän (hah!).

Akureyrin whale watching-satamaa

Tami tunkee tavaroitamme autoon (maksoimme lisämaksun "extra-tavaratilasta")

  Pikaisen Bónus-ruokakauppakiepahduksen jälkeen lähdimme ajamaan kohti Mývatnia. Aurinkoisena ja kesältä tuoksuvana alkanut päivä keräsi ylleen reippaasti pilviä juuri, kun saavuimme ehkä Islannin kuuluisimmalle järvelle. Mývatnin nimi kääntyy suomenkielellä Mäkäräisjärveksi, sillä kesäisin taivas voi olla sakeanaan ilkeistä pikkukärpäsistä. Nyt taivaalla oli vain harmaa, loputon pilvimassa, mutta etenkin pohjoisosassa järveä näkyi niin mielenkiintoisia laavamuodostelmia, että ankeampia sävyjä saava sää unohtui kokonaan.

 
 

  



  Mývatn on kohtalaisen tuore luonnonrakennelma, vain pari tuhatta vuotta vanha. Sitä ympäröivät laavakentät ja sen pintaa rikkovat laavakumpareet, -saarekkeet ja –kraaterit ovat myös tuoreita, korkeintaan jääkauden aikaisia. Mývatn on edelleen geotermisesti aktiivinen alue. Lähellä järveä sijaitsee mm. kraateritulivuori Hverfjall sekä edelleen aktiivinen tulivuori Krafla, joka purkautui viimeksi nelisenkymmentä vuotta sitten ja näyttää silloin tällöin elonmerkkejä. Kraflalla on 90 kilometrin pituinen purkausrako, jonka 1700-luvulla tapahtuneessa rajussa purkauksessa Mývatnille muodostui paljon pseudokraatereita eli ns. juurettomia kraatereita, jotka syntyvät laavan kulkiessa veden tai jään ylitse tai laavakumpareiden paiskautuessa laavasuihkuista järveen, mikä aiheuttaa räjähdyksiä ja mielenkiintoisen muotoisia saarekkeita (hauska nippelitieto, pseudokraatereita on löydetty myös Marsista!). Vuosina 1724-1729 tapahtunut purkaus tunnetaan nimellä Mývatnseldar eli Mývatnin tulet. Sen korkeat laavasuihkut saattoi nähdä Etelä-Islannista asti, joten ei ole suuri ihme, että Kraflan nähtiin olevan yksi helvetin porteista. Kraflan isoin kraateri on vihreän kraaterijärven omaava Víti, jonka nimi merkitsee helvettiä. 
 

 

  Mývatn on hyvin monipuolinen ja kiinnostava alue niin minunlaisilleni luontonörteille kuin ihan vain kauniita maisemia arvostaville matkaajille. Luontoihmisille sillä on erityisen paljon tarjottavaa, sillä kesäisin alue on pulloillaan erilaisia vedessä ja kosteikoilla viihtyviä lintuja ja hyönteisiä. Mývatn on myös yksi harvoista maailman järvistä, joissa kasvaa marimo-leväpalluroita. Mývatnilta ja sen ympäristöstä löytyy niin geoterminen maauimala, kylä kaikkine pikkupalveluineen, useita majapaikkoja ja leirintäalue. 

  Game of Thronesin ystäville Mývatnilla on vielä yksi boonustarjottava, sillä Grjótagjá-luolaa käytettiin sarjan koekuvauksissa Ygritten ja Jon Snow’n aika ikoniseen rakkauskohtaukseen. Lopulta luolaa ei kuitenkaan käytetty sarjaan päätyvään materiaaliin, sillä kuvaaminen osoittautui liian hankalaksi luolassa vallitsevan kuuman ja kostean ilmaston takia. Niin seksikkäältä kuin tämä saattaakin kuulostaa, mädän kananmunan vieno tuoksu syö tunnelmaa aika reippaasti. Hauska kohde luola silti on, kunhan vain muistaa varovaisuuden – luolan katosta saattaa irrota kiviä, ja alas laskeutuessa saa olla varovainen etenkin, jos ulkona on satanut vettä, sillä kivet voivat olla liukkaita.

  

  Vähän pitemmäksi venähtäneen Grjótagjá-visiitin (luolassa oli hauskaa soitella GoT-tunnaria ukulelella!) jälkeen lähdimme kohti majapaikkaamme Saltvík-tilalla lähellä Húsavíkia. Saavuimme tänne hetki sitten, ja ruotsalainen Camille näytti meille paikat ja antoi meille huoneemme. Moikkasimme nopeasti hevosia, söimme kodikkaassa yhteiskeittiössä iltapalaa, ja ei kun suihkun ja blogikirjoittelun kautta sänkyyn. Huomenna käväisemme aamulla Húsavíkissa, minkä jälkeen ajamme itään, missä olemme perillä toivottavasti viimeistään yhdeltätoista.

21.4.18

  Ikkunan takana vilistää lumen ja tumman hiekan kirjomaa maata ja vuoristoa. Olemme matkalla Mývatnin ja Egillstaðirin välimaastossa, konemusiikki soi ja saksa raikaa etupenkillä. Täällä takapenkillä on hiljaisempaa – vierustoverini Paula nukkuu, ja itse naputtelen läppärini näppäimiä. On miellyttävää olla hetki omassa rauhassa, vaikka sitten täyteen ahdatussa autossa – introvertti-minä on kärsinyt vähän oman ajan puutteesta, mutta on hyvä päästä hengähtämään edes vähän.

Saltvíkin kukkokaveri!

Ja kanoja

  Nukuin viime yönä huonosti, pinnallisesti ja pätkittäin, joten energiatasoni olivat aamulla melko matalalla. Söimme kuitenkin hyvän aamupalan yhteiskeittiöön värkätyllä yhteisaamiaisella, jolle myös Camille tuli. Hän kertoi olevansa Smålandista, ja olleen Saltvíkissa alun perin ratsastusvaelluksella. Omistaja Bjarni kuitenkin kuuli Camillen pelaavan lentopalloa, ja kutsui tämän Húsavíkin joukkueeseen. Niinpä Camille otti kevyet kahdeksan kuukauden tauon fysioterapeutin töistä, pakkasi jalkapalloa pelaavan poikaystävänsä mukaan ja auttaa nyt tilalla hevosten, turistien ja majatalon kanssa jo neljättä kuukautta. Camillen kanssa rupattelu venähti, ja kaiken lisäksi matkatoverini päättivät ostaa tilan omistajan äidin neulomia minilopapeysa-avaimenperiä ja kokeilla normaalin kokoisia lopapeysoja, joten pääsimme matkaan kohti Húsavíkia puoli tuntia aikataulusta myöhässä.

  Húsavík on dubattu Islannin valaspääkaupungiksi, eikä syyttä. Lahden ekosysteemi on erityisen vilkas, sillä sen edustalla kohtaavat pohjoisesta tuleva kylmä merivirta ja golf-virrasta irtoava lämmin merivirta. Vesi on siis hyvin ravinteikasta ja pulloillaan hetulavalaiden lempiruokia, joita myös kalat syövät tarjoten ravintoa myös kalaa syöville hammasvalaille. Lahdessa voi bongata Islannin suurimman lajikirjon erilaisia valaita, ja siellä myös bongausprosentti on korkeampi kuin muualla Islannissa. Whale Watchingiin minulla ei enää ole varaa erään kirjavan otuksen takia, mutta toisiksi paras, ellei peräti paras valasaktiviteetti löytyi Húsavíkin satama-alueelta vanhasta teurastamosta – nimittäin valasmuseo!

  Húsavíkin valasmuseo on voittoa tavoittelematon, joten lipputuloilla pidetään yllä museon tiloja, tuetaan valastutkimusta ja esimerkiksi maksetaan hieman vaivanpalkkaa niille valasintoilijoille, jotka ovat olleet mukana puhdistamassa valasmuseolle lahjoitettuja rantautuneiden valaiden ruumiita. Museon yläkerrasta löytyy kymmenisen eri lajin edustajan luurankoa, ja alakerrassa makaa 25-metrinen sinivalas. Tarjolla on helposti sulateltavaa tietoa valaista ja niiden elämästä, käyttäytymisestä kuin myös islantilaisesta valaanpyynnistä, sekä pieni kirjasto meri- ja valasaiheisine kirjoineen ja söpöine sohvineen (ja ilmaisine kahvineen!). Museossa on myös kaksi dokumenttinurkkausta, joista ehdin tutustua vain toiseen.

  1960-luvulta peräisin olevan valaanpaloitteludokumentti sai vatsan vääntymään solmulle, eikä sinivalaan luista kohoava vanhentuneen öljyn ja eltaantuneen, kalamaisen rasvan haju ainakaan tehnyt dokumentin katsomisesta helpompaa. Videolla näytettiin 1900-luvun keskivaiheen turhan pirteän elokuvamusiikin tahdittamana, miten iso lahtivalas paloiteltiin Húsavíkin viimeisellä maalla sijaitsevalla valaanpyyntiasemalla. Joukko riuskoja islantilaismiehiä viilsi, sahasi ja paloitteli valaan dokumentin mukaan vain kolmessa ja puolessa tunnissa. Valaanpyyntinurkkauksen voi onneksi halutessaan skipata, joskin mielestäni myös valaisiin liittyvän verisen historian ymmärtäminen näyttelee osaa nykyisissä valaidensuojelutöissä. Ja jos valaanpyynnin näkeminen käytännössä latistaa edes yhden turistin valasruokahalun, se on aina voitto.

  Valaita pyydetään Islannissa enää pelkästään turistien huviksi, minkä taisinkin jo Whales of Iceland-näyttelyä käsittelevässä postauksessani mainita. Siksi on tärkeää, että jos Islantiin tulee, ei tue valaanpyyntiä, vaan esimerkiksi Húsavíkin valasmuseon kaltaisia tahoja tai whale watchingia. Näin valasturismi suuntautuu enemmän valaita hyödyttäviin tai ainakin vahingoittamattomiin toimintoihin. Äänestää voi jaloillaan, kukkarollaan - ja vatsallaan.
 

  Minulle annettiin aikarajaksi museokäynnille kaksi tuntia, mutta olisin voinut viettää museossa aikaa paljon kauemminkin. En ehtinyt kirjastonurkkaukseen lainkaan pikapuolista vilkaisua lukuun ottamatta, en ehtinyt lukea kaikkia infotauluja, ja toinen dokumenteistakin jäi katsomatta. Keskityin suurimmaksi osaksi ihmettelemään luita, joiden hienous ei tallennu täysin valokuviin, katselemaan kuvia ja kuvakollaaseja sekä kuvaamaan infotauluja voidakseni lukea niitä myöhemmin matkallamme. Muut odottivat jo autossa leipomoreissunsa jäljiltä, kun vihdoin raahustin ulkomaailmaan valasnörtti-intoenergiaa täynnä.

Yläkerran luurankodisplay; oikealla kaskelotin luuranko, vasemmalla lahtivalaan

 

  Húsavíkistä lähdimme pikku hiljaa kohti Egillstaðiria. Samalla näimme uudestaan Mývatnia, sillä ajoimme tietä numero 87, joka on kokonaan päällystetty (toisin kuin 85, jonka päällystämätöntä osuutta Tami uskalsi madella neljääkymppiä. Bongasimme me sentään kaksi riekkoa!). 87 kieppaa Akureyriä kohti ja jos sitä ajaa koko matkan ykköstielle, näkee Góðafoss-vesiputouksen, joka on massiivinen ja kaunis. Mývatn oli kuitenkin hauska nähdä myös tänään, sillä emme edes tajunneet, miten hienon maiseman tihkusade ja usva kätkivät taakseen! Emme nähneet illalla tulivuoria, emme edes Hverfjallia, joka hallitsee maisemaa melkein joka puolelta katsottuna. Egillstaðiria kohti matkatessamme ja noustessamme ylös vuorille, pysähdyimme ottamaan kuvia levähdyspaikalta. Maisema oli hieno! Vuorten toisella puolella oli hieno, marsmainen maisema punaisine hiekkoineen ja vesihöyrypatsaineen. Hverir-alueella kuvattiin Game of Thronesin kolmos(?nelos?)kauden Muurin pohjoispuolen lumimyrskykohtaus, jossa Samwell lyyhistyi dramaattisesti maahan. 

Näköalapaikka Mývatnille

 

 

Hverir autosta

  Skjóni-kello löi kuitenkin sen verran, että skippasimme Hveririn ja jatkoimme suoraan kohti Egillstaðiria. Perillä olemme kohta puoliin, alle tunnin päästä. Siellä levähdämme, mahdollisesti vaihdamme kuskia, ja ajaa huruutamme Viðborðsseliin hippulat vinkuen. Koska erästä kirjavaa ponia on päästävä tervehtimään, olin kuinka väsynyt tahansa, ja oli sää kuinka kurja ja myrskyinen vain.

Uuden kavioliiton synty ♥

No niin.

En voi uskoa, että todella kirjoitan näin, mutta:

Skjóni on nyt minun! ♥

Viimeisen viikon olen ollut todella allapäin Skjónin vääjäämättömän hyvästelyn tähden, mikä ei jäänyt huomaamatta Glorialta. Niinpä toissa iltana Gloria tuli varovasti huoneeseeni ja ilmoitti, että hyväksyy aika reippaasti alkuperäisestä hintapyynnistä alakanttiin menneen tarjoukseni. Niin että tässä ollaan nyt sitten ihan tuoreita hevosen omistajia! Hassuinta on, että omistan hevosen, mutta ensimmäiset hevosenomistajapäiväni kuluvat hevosetta, sillä Skjóni lähti eilen illalla hyvinkin viime tinkaan bongattuun hevoskuljetuskyytiin kohti itää ja Viðborðsseliä. Siellä poika on jo perillä, kuulemma todella pelokkaana. Sydämeni murtui ihan hiukkasen, sillä vaikka minä tiedän, että näen ruunan taas lauantaina, ei Skjóni sitä itse ymmärrä. Se on nyt oudossa paikassa outojen ihmisten ympäröimänä omituisen ja pitkän kuljetuksen jäljiltä. Halaan sitä joka hetki ajatuksissani ja toivon, että kovat muutokset eivät tee pahaa herkän ponin mielelle.

Kallooni ei ole vieläkään kunnolla iskostunut ymmärrys siitä, että minä todella nyt omistan hevosen, vieläpä sellaisen, johon minulla on ollut kunnia luoda niin herkkä ja omalaatuinen yhteys. Paras kaverini jo aikaisemmin hintaneuvotteluiden alettua sanoi kauniisti, että ihanaa kun tähdet oli oikeassa asennossa meidän kohtaamisellemme. Niinhän se on, kun asiaa ajattelee! Kun ottaa rinnatusten oman historiani vakavan, nyt jo parantumassa olevan masennuksen ja vakaviakin piirteitä saaneen itsetuhoisuuden kanssa, sekä Skjónin täpärän pelastumisen teurasautolta ainoastaan minun saapumiseni vuoksi, on helppoa löytää se hyvä kaikessa siinä pahassa, minkä läpi olen joutunut rämpimään. Ilman masennusta en olisi jättänyt lukiota kesken, en olisi löytänyt itseäni navetasta ja eläintenhoitajakoulutuksesta, enkä olisi päätynyt sitä kautta työssäoppimisjaksolle tänne Byrgisskarðiin. Kärjistettynä ilman masennustani Skjóni olisi meetvurstia, enkä olisi ikinä tavannut sitä, tai edes tiennyt sen olemassaolosta. En olisi ehkä ikinä löytänyt sitä harvinaislaatuisen herkkää yhteisymmärrystä, joka ihmisen ja hevosen välillä voi olla, sitä käsinkosketeltavaa, molemminpuolista rakkautta ja luottamusta.

On vaikeaa olla kirjoittamatta Skjónista ja suhteestamme saamatta sitä kuulostamaan överisiirappiselta heppakerhon kirjamatskulta, jossa hevoset puhuvat tai vähintään vaikuttavat ymmärtävän ihmisten puhetta ja ajatuksia. Tämä on varmaan yksi sellainen käsite ja asia, joka täytyy kokea ymmärtääkseen. Silloin kun Skjóni painaa päänsä maastakäsittelytreeniemme välissä syliini ja antaa sen painua hitaasti kohti maata, se läsnäolo on jotain todella liikuttavaa. Ei ihme, että hevosia - ja erityisesti issikoita! - käytetään niin paljon mindfullness-koulutuksessa ja -harjoituksissa. Turhaan ei sanota, että hevonen on ihmisen peili. Skjóni on hevonen, joka reagoi hyvin herkästi kohteluunsa, ja tarvitsee ihmiseltä johdonmukaista, reilua ja ennen kaikkea vuorovaikuttavaa kohtelua. Pakottaminen ei toimi, mutta jos Skjónille antaa käskyn sijaan kysymyksen, "Hei, tehtäisiinkö näin?", niin useimmiten ruuna vastaa hetken tuumittuaan: "Joo!". ♥

Kun tulin tänne aika tasan neljä viikkoa sitten, Skjóni oli käpertynyt kuoreensa. Se ei halunnut ottaa kehenkään kontaktia ja mieluummin pysytteli taka-alalla, ja jos sille antoi mahdollisuuden valita ja tutkia ympäristöään, se valitsi mieluummin paikalleen juurtumisen epävarmuutensa vuoksi. Neljässä viikossa siitä on tullut paljon avoimempi ja itsevarmempi, ja se on jopa hörissyt minulle hakiessani sitä karsinasta, ja tulee aina vastaan tarhassa. Pyöröaitaustreenien aikana se keskittyy minuun sataprosenttisesti, ainakin niin kauan kuin kukaan ei tule aidalle notkumaan (sillä tämä häiritsee myös omaa keskittymistäni, mikä taas vaikuttaa myös Skjóniin.). Matkalla pyöröaitaukseen käymme tutkimassa maatalouskoneita, Skjóni saa haistella ja maistella ja minä kolistelen ja heiluttelen, ja eräs päivä kovalla tuulella pystyimme jopa tutkimaan pyykkinarulla kuivuvia ja tuulessa vinhasti heiluvia muovikuitusäkkejä - ja kulkemaan niiden ali, herrajee! Neljä viikkoa sitten Skjónille oli liikaa, jos ihminen liikkui liian nopeasti, tai vaikkapa nosti kätensä ylös. Vaikka ratsastus ei olekaan minulle se pääasia, on Skjóni kiva myös ratsuna, ei liian reipas, mutta kuuntelee ja tekee töitä rehdisti. Sen kanssa olen uskaltanut laukata, töltätä ja kokeilla jos jonkinlaista niin selästä- kuin maastakäsinkin. Luulen, että sovimme toisillemme paremmin kuin hyvin.

Hetki yhdessä (note, miulta puuttuu rölliperuukki:P)

Vaikka työnteko on yllättävän usein ollut täällä niin kettumaista kuin olla voi, on helpompaa unohtaa kiukku ja viha tietäessään, että ainakin tilan väki pystyy yhteen hyvään tekoon, jota motivoi hevosen paras eikä pelkästään raha. Skjónista pidän niin hyvää huolta kuin vain kykenen, ja teen kaikkeni, jotta sillä on hyvä elämä ja kaikki, mitä se vain ikinä tarvitseekaan. ♥

Hammasta purren (kuvaton, kunnes toisin todetaan)

Kaksi viikkoa on taas hujahtanut niin, etten ole kunnolla ehtinyt istua läppärini ääreen. Se vähä vapaa-aika joka minulle toisinaan siunaantuu menee useimmiten pikku-ukuleleni rämpyttelyyn tai perheelle ja ystäville puhelimessa turisemiseen, enkä ole ihan satavarma, mihin ilta-aikani liukenee, sillä saimme Game of Thrones-maratonimmekin loppuun jo viikko sitten. Tällä viikolla aikaa on mennyt paljon Tamin kanssa keskusteluun suunnitellessamme tulevaa pakomatkaamme. Meistä onkin tullut hyvät ystävät – lupasipa Tami katsoa myös, josko hän pääsisi ensi vuonna käymään Suomessa! :- ) Muutamia tekstipätkiä olen saanut aikaiseksi, mutta koska kirjoittaminen tuppaa aina tyssäämään johonkin, useimmiten hommiin lähtöön, Tamin höpötyksiin tai väsähtämiseen, ei niistä ole kovin kummoiseksi blogintäytteeksi. Tähänkään blogipostaukseen en saa liitettyä kuvia, koska nettiyhteys (ja jostain syystä erityisesti blogger!) on aivan kökkönä. Lisäilen ne myöhemmin vähän parempien, yksityiskohtaisten päiväkuvausten lisänä.

Hevostellut olen suurimmaksi osaksi Skjónin kanssa, vaikka olen päässyt myös Eldurin selkään ja maastakäsittelemään muitakin hevosia. Ei ole kuitenkaan toista Skjónin veroista. Olemme päässeet rakentamaan todella vahvan luottamussiteen puolin ja toisin, ja toisinaan yhteydessämme on jotain hieman maagista, niin naurettavalta kuin se tuntuukin kirjoittaa. Mutta kun miettii, että tämä hevonen oli lähdössä teuraaksi käytösongelmiensa vuoksi, että tämä hevonen oli kuukausi sitten kuoreensa käpertynyt ja epävarma, ja nyt voin huoletta paukutella karsinanseiniä riimunnarulla, voin ohjata Skjónin pyöröaitauksen reunalle ja nousta sen paljaaseen selkään pelkkä naruriimu ruunan päässä, niin on helppo nähdä siteessä pienen ripauksen taikaa. Hevosen ja ihmisen suhteessa on jotain alkukantaisen vahvaa, kun sen antaa vain kehittyä, ja jos kemiat kohtaavat, kuten minulla ja Skjónilla.


Tänään esimerkiksi otimme taas yhden ison askeleen yhteisellä taipaleellamme ja laukkasimme pyöröaitauksessa. Aurinko paistoi aamulla niin lämpimästi, että pystyin huoletta olemaan lyhythihaisella. Nostin laukan aluksi vahingossa, kun yritin korjata huonoa tasapainoani ja lonkkavikani takia heikkoa vasenta puoltani polkaisemalla itseäni vasemmalle jalalleni, ja muutaman laukka-askeleen jälkeen Skjóni ymmärsi hidastaa, kun selässä roikkuva toope ei lähtenytkään istunnalla mukaan askellajiin. Minähän nimittäin ihan aavistuksen verran pelkään laukkaamista. Hetken kuluttua uskalsin kuitenkin nostaa laukan tietoisesti, ja teimme useampia siirtymisiä askellajista toiseen. Skjóni kuunteli istuntaani niin herkästi, että toimi melkein ajatuksella. Punakylkirastaat kannustivat meitä sirkutuksillaan, ja pyöröaitauksen ympärillä asuvat nuoret orit katselivat kiinnostuneina kirjavaa lajitoveriaan, joka päästeli aitauksessa ihan kelpoa laukkaa ja kohtalaisen hyvää tölttiäkin!


Niin. Olen korviani myöten rakastunut Skjóniin. Olemme todella hyvin samalla aallonpituudella, ja nautimme toistemme seurasta. Skjóni tulee tätä nykyä minua vastaan aina tarhalle kävellessäni, ja muutama päivä sitten hakiessani sitä aamuheinien jälkeiselle treenihetkelle, se hörisi minulle ensimmäistä kertaa.


Siksi viimeinen viikko onkin ollut todella raskas. Huhtikuun ensimmäisellä viikolla keskustelimme paljon siitä, voisinko ostaa Skjónin. Minä oikeastaan tulin Byrgisskarðille vain ja ainoastaan Skjónin tähden, sillä Gloria oli puhunut, että voisin saada sen palkaksi työnteostani. Kun Skjónille oli jo suurin piirtein varattuna kuljetus itään, hinta kuitenkin rompsahti reippaasti ylöspäin – peräti neljään tonniin! Ja tästä siis oli vähennetty ”palkkani”, eli Skjónin hinta-arvio huitelisi melkein kuudessa tonnissa. Niin ihana kuin Skjóni onkin, en pysty maksamaan sellaista summaa. Raha varmasti löytyisi jostain, jos tarpeeksi kaivelisi ja myisi omaisuuttaan, mutta kyse on myös periaatteesta. Kusetuksen makua on reippaasti ilmassa erinäisistä syistä, joita en kehtaa tänne alkaa luettelemaan. Olen vihainen, katkera ja surullinen, ja ainoa hetki, jolloin mielialani piristyy ja murheeni katoavat, on kun saan tehdä jotain hauskaa Skjónin kanssa.



Voisin kirjoittaa rakkaasta kirjavasta toveristani pienen kirjan, mutta ehkäpä lukijoita kiinnostaa myös, mitä tilalla on muutoin tapahtunut parin viikon aikana. Niin matelevilta ja yksitoikkoisilta kuin päivät tuntuvatkin pahalla päällä töitä tehdessä, on pakko myöntää, että onhan tässä ollut aktiviteettia.


Huhtikuun ensimmäisellä (kokonaisella) viikolla oli melkoisesti tekemistä. Saimme osamme pakkasista, jotka eivät ottaneet lähteäkseen sitten millään. Lunta tuli ja meni ja tuli taas, ja päiviin mahtui paitsi auringonpaistetta, myös räntäsadetta ja tuulta. Aamuisin kaikki oli jäässä kanojen painovoimalla toimivasta vesiautomaatista lähtien, ja aina, kun hevoset laskettiin ulos, niiden vesisaaveista sai hakata ja kammeta irti valtavia jääkökkäreitä, jotta ponskit pääsisivät käsiksi (turviksi?) veteen. Ensimmäiset karitsat syntyivät alkuviikosta, joskin karitsat joko syntyivät kuolleina tai kuolivat myöhemmin. Ensimmäiset eloon jääneet syntyivät 7. päivä, ja Tami pääsi riemukseen myös tuttipulloruokkimaan toista kaksosista, sillä niiden emällä ei riittänyt molemmille karitsoille maitoa.


Loppuviikosta sää alkoi lämmetä, joten tammavarsat saivat muuttaa pariksi päiväksi Eldurin ja kumppaneiden tarhaan, ja viikonloppuna pääsimme siirtämään ne rinteillä avautuvaan todella isoon aitaukseen. Orit taas pääsivät tarhaan, missä tammat olivat olleet (voi sitä ylähuulten nostelun määrää! ”Täällä haisee tyttö!!!”), ja me siivosimme ja aloimme valmistella vanhaa lampolaa karitsointeja varten. Gloria oli poissa koko loppuviikon, joten minä, Tami ja Steini rakensimme karitsan ja emän leimautumista tukevat pikkuyksiöboksit ja siivosimme lampolan keskiruokintapöydän rojuista ja vaarallisista, nauloja ja ruuveja täynnä olevista laudanpätkistä, joihin pikku Hektor-orikin todennäköisesti rikkoi silmänsä. Aloitimme myös klostridium-rokotukset, ja viikonlopun aikana saimme rokotettua kaikki lampaat niin uudessa lampolassa kuin joenuoman ulkoaitauksista, joista lampaat paimennettiin ylös tilalle lääkeshottinsa saamaan.


Kuluneella viikolla karitsoita on alkanut tulla oikeastaan joka päivä yksi tai kaksi, eli meneillään on karitsointiajan käynnistymisen alkusoitto. Rakennetut yksiöt ovat tulleet isoon tarpeeseen. Töitä karitsat emineen kyllä teettävät etenkin, kun syntyneissä on ollut mukana heikkokuntoisia ja jopa kaksi täysin sokeaa karitsaa. En ole samaa mieltä kaikista sairaiden lampaiden hoitotavoista, joten perus kusetusketutuksen päälle olen saanut myös kiukun eläinten kohtelusta. Kyllä muuten aggressiivisimmat CMX:ät on soineet ja hevosten lantakikkareet lennelleet aikamoisella tarmolla kottikärryihin kiukkua purkaessa.


Yksi eniten harmittavista tapauksista on eräs viisivuotias lammasmamma, joka kärsii poikimahalvauksesta eli kalsiumin aineenvaihduntahäiriöstä. Poikimahalvaus ilmenee niin, että lampaan (tai vaikkapa lehmän) lihakset lamaantuvat eikä se pääse enää ylös, sen hengitys heikkenee ja ruumiinlämpö laskee. Jos halvausta ei hoideta, kalsiumvaje pysäyttää lopulta sydämen. Toinen sokeista karitsakaksosista joutui myös kuihtumaan pois omituisten keskushermosto-oireiden myötä, eikä sitä kiukuttelustani huolimatta koskaan lopetettu. Karitsa itkee ja vonkuu viimeisillä voimillaan, mutta mitään et voi tehdä. Se avuttomuus, mikä liittyy jonkun muun sairaiden tai huonosti hoidettujen eläinten hoitamiseen, on hirveää - toisen eläimiä kun ei voi lähteä lääkitsemään tai lopettamaan ilman lupaa, vaikka kuinka moraaliviisari heittäisi häränpyllyä. Tämä on yksi syy siihen, minkä takia haluan kouluttautua toiseen ammattiin, jossa voin työllistyä yrittämisen kautta joutumatta miljoonavelkoihin, kuten maataloudessa tuppaa helposti käymään. Eläintenhoito saa keskittyä kotisirkukseeni, liittyi kirjava temppuponi joukkoon tai ei.


Vaikka täällä Islannin kamaralla kiehuukin geotermisten lähteiden lisäksi meikäläisen sappi, niin ehkä ensi viikolla asiat paranevat. Lähdemme nimittäin Tamin ja todennäköisesti kahden Glorialle tutulta tilalta tulevan saksalaistytön kanssa roadtrippailemaan kohti itää, missä minä pääsen vihdoista viimein työpaikalle, jota voin kutsua edes hiukan paremmaksi kuin tämä. Odotan Viðborðsseliin pääsyä niin haikeasti, että olen jopa nähnyt unta sinne saapumisesta. Ei sielläkään kaikki ole ruusuista, mutta ainakin minua kohdellaan paremmin kuin täällä, ja ammattitaitooni luotetaan.

Þetta reddast ja sillee. Katsotaan, miten tässä käy.

Vesiputousten ja kirjavien ponien pääsiäinen

  Alkuviikosta ei ole oikeastaan kovin ihmeellistä kerrottavaa. Olemme siistineet ja korjailleet kaikkea kanojen häkeistä varsojen aitarakenteisiin asti, ja kipanneet, nostelleet ja työntäneet, noh, en edes tiedä kuinka monta kiloa sitä itseään. Varsojen tila vanhassa lampolassa on tyhjätty kakkakerroksesta, joten tällä hetkellä minun ja Tamin työtaakkaan on lisätty vielä kakkakikkareiden haeskelu niiden aitauksesta. Kerintää olemme harrastaneet siihen pisteeseen asti, ettei Glorian selkä enää kestä, vaan homma on sälytetty minulle. Ja olen aika paljon hitaampi kuin Gloria, joten en tiedä, koska olemme kerintäoperaation suhteen valmiita.  29. päivä kävimme Glorian tukena ja kiusana Sauðárkrókurin maneesilla järjestetyissä kisoissa, joiden teeman eli pinkin värin otimme kovin tosissamme. (Onneksi Gloria ei antanut meidän laittaa varusteisiin ja Heiðrún-parkaan kaikkea sitä pinkkiä, jolla olisimme mielellämme ne kuorruttaneet Tamin kanssa. Lopputulos olisi ollut överi. Etenkin koska varoitusaikaa oli kaksi päivää - no mites noin niin kuin aika spontaanisti mentiin vai mites!)

 

Taavertti toveriensa parissa kerintärivistössä

Puhdas chiickenilä

Pinkittämisoperaatio

Kelpo kisasuoritus, kun ottaa huomioon, ettei kisoihin valmistauduttu muuten kuin strassivenkuloita punomalla!

Tämä parivaljakko taisi olla kisojen pinkein.

  Itään lähtö Erlan ja Bjarnin luokse houkuttelee jo – Viðborðsseli on nimittäin seuraava etappini, kun pääsen lähtemään täältä. Olen yrittänyt udella sitä, mitä Gloria mahtaisi Skjónista pyytää, mutta pieni osa minusta toivoo, että ponski annettaisiin minulle palkaksi. Olemme Tamin kanssa tehneet töitä niin niskat limassa kuin vain voi olla, ja olisi ihan mukavaa saada siitä asianmukainen korvaus – kuten tuollainen kiva, kirjava kaveri…

Skjóni kavereineen

Päikkäriaika

   Skjónin kanssa menee päivä päivältä paremmin. Se ei edelleenkään itse suostu tulemaan tarhassa vastaan, vaan hakeutuu jonnekin nurkkaan ja näyttää toivovan, että ihminen ottaisi kiinni sen sijaan jonkun toisen ponin, kuten Dreyri-ruunan, joka tunkee iholle yliuteliaisuuden puuskissaan. Sen kiinniottaminen vaatii rauhallisuutta ja kärsivällisyyttä, mutta kun sen luo lopulta pääsee, saa ystävälliset nuuskaukset ja ”Ai, se oletkin sinä!”-hamuilut. Pyöröaitaukseen se tipsuttaa silminnähden innoissaan minun perässäni, ja se luotta minuun sen verran, että uskaltaa kävellä pelottavien asioiden ohi vain hetken houkuttelulla. Lisäksi olemme työskennelleet aitauksessa nyt muutaman kerran täysin ilman riimunnarua, ja Skjóni ihan ensikokeiluista lähtien näytti ymmärtävän, noh, jollei ihan tismalleen mitä halusin, niin ainakin melkein! Se tietää, mihin suuntaan haluan sen liikkuvan, tietää, miten paljon haluan sen takapään työskentelevän, tietää, minkä kokoisella ympyrällä haluan sen kulkevan ympärilläni. Ainoa tämänhetkinen ongelmamme vapaajuoksutuksessa on se, että kun tämä hidas hinkkaaminen on niin hauskaa ja intiimiä, ei Skjónia kovasti huvittaisi kulkea yhtään lujempaa. Ravia saa toden teolla pyytää, ellei halua hölkätä mukana, siihen ruuna kyllä lähtee mukaan - mutta auta armias jos yrität seistä ympyrän keskellä ja rentoutat yhdenkään lihaksen tai päästät painepisteen vähänkin lipsahtamaan väärään kohtaan, niin lörps, Skjóni nappaa käynnille ja tepsuttaa korvat hörössä luokse. ”Tuo varmaan riitti, tehdäänkö temppuja vielä tehdäänkö??”

  Temput ovat nimittäin Skjónin lempijuttu! Jos joku poni on hieman perso herkuille niin tämä kirjava kaveri. (Koen sielunsukulaisuutta tässäkin asiassa.) Muutaman kerran Skjóni on ollut niin innoissaan herkuista, että sormetkin ovat olleet nipistysvaarassa, joten herkkujen antamistavan kanssa saa olla tarkkana. Skjóni osaa kumartaa niin, että se suoristaa toisen jalan eteen ja kumartaa alas, mutta myös niin, että ihminen nostaa toisen etujalan, kannattelee sitä ja laskee sen, ja samalla Skjónin, hitaasti alas. Tämän toisen tekniikan Gloria on opettanut sille hitaasti edeten noin vuodessa. Me teimme toisen harppauksen paljon nopeammin, ja nyt Skjóni osaa ottaa myös toisen etujalkansa mukaan ja kääntymään päällään ihmisen puoleen. Tästä on vielä jonkin verran matkaa siihen, että ruuna käy makuulle kokonaan, mutta emme me tästä maalista kovin kaukana ole! Odotan mielenkiinnolla, onnistuuko se jo ennen kuin lähden taas itään.

 

  Olen päässyt muutaman kerran vanhan kaverini Eldurin selkään. Kahdessa vuodessa siitä on tullut varmajalkainen, tasapainoinen kaveri. Pilvenkevyt, pelkän kevyen töltti-istunnan ja pohkeenhipaisun vaativa töltti on muuttunut aika paljon enemmän ratsastettavaksi, mutta vielä kaksi vuotta sitten olematon ravi on helppo nostaa. Ja tietenkin Eldurillä on edelleen oma tuttu, mammuttimainen, tammamainen ilmeensä ja olemuksensa. On se ihana, vaikkei olekaan kirjava.

 

Eldur!

  Sää on ollut ailahtelevainen peri-islantilaiseen tapaan. On ollut aurinkoa ja pilvistä ja puolipilvistä ja vesisadetta ja lumisadetta ja lisää vesisadetta ja vähän kirkasta tähtitaivastakin toisinaan. Eilen saimme käyttää Steinin hiukan –köh– elämäänähnyttä autoa, jonka ikkuna- ja ovitiivisteet, renkaat, pyyhkimensulat ja erinäiset muut osaset kaipaisivat vaihtoa. Ratti on ”löysä”, jarrut vähän reistaavat, ja pelkääjän puolen ovet eivät aukea. Pikkuvikoja, sanotaan Islannissa ja lähdetään ajamaan.

  Linnuntietä luontokohteisiimme olisi ollut ehkä viitisentoista, kaksikymmentä kilometriä, mutta Byrgisskarðia piirittävät jäätikköjoet pidensivät matkaamme reippaasti. Ajoimme Varmahlíðiin, mistä käännyimme kohti Akureyriä, ja ajaa tupsutimme vuorenrinteiden juurella poliisien nopeusvalvontajaisien läpi Tamin varmaotteisessa, mieluummin vähän liian hitaasti etenevässä ohjauksessa. Jos osaa katsoa oikeaan paikkaan, ykköstieltä voi nähdä ensimmäisen kohteemme, Bólugil-raviinin jo kaukaa. Tieltä katsottuna kanjoni ei näytä kummoiselta, mutta luontoreippailuun se on ihan käymisenarvoinen kohde.

 

  Jouduimme hetken miettimään, pääsemmekö autolla lähemmäs, sillä tie raviinin luo oli suljettu portilla. Kieltokylttejä ei näkynyt, ja European Waterfalls-niminen sivusto kertoi, että rotkon alapuolella nököttävä vanhan runoilijan entisaikaan asuttama maatila oli hylätty. Päätimme ottaa riskin kamalien turistien leimasta, ja jatkoimme autolla niin pitkälle kuin pääsimme, toki sulkien portin jäljessämme - mikä osoittautui hyväksi ideaksi, sillä jonkin matkan päässä lauma kirjavia tammoja laidunsi hylätyn maatalon ympärillä. Pieni kesämökin näköinen talokin sinne oli rakennettu, ja lyhyenlännillä tunturikoivuilla ympäröity muistomerkki Hjálmar Jónssonille nökötti hieman ennen Bóla-nimistä tilaa. Bólu Hjálmar-nimellä tunnettu runoilija asusti tilalla 1833-1843.

  Ajoimme aivan tien päähän, missä vanhan ykköstien huonokuntoinen silta oli suljettu pois käytöstä epämääräisellä aidalla. Käänsimme auton, ja lähdimme kulkemaan jokea ylöspäin kohti kauempana siintävää vesiputousta. Aluksi kokeilimme seurata jokea sen rantaa myöten, mutta lopulta kivikko esti kulkumme. Palasimme takaisinpäin, ja käytimme lampaiden vanhaa polkua raviinin reunaa pitkin kulkien. Ylhäältä näkee koko useamman pienemmän vesiputouksen kokonaisuuden todella hienosti. Bólugilin nimi juontaa saagojen mukaan juurensa villiin, pahantahtoiseen jättiläiseen tai noitaan nimeltä Bóla, joka asui kanjonissa ja ryösteli alueen maanviljelijöitä, kunnes eräs heistä onnistui hukuttamaan tämän Bóluá-joen uomaan. 

 Tarinoilla lienee pieni ripaus totuutta, mutta noitia emme nähneet, vaikka paljas, repaleinen lampaankallo meitä tervehtikin joesta pilkottaen. Joenrannalla, kuten myös vesiputouksen kaivertamalla vuorenseinämällä, näkee paljon eri kerrostumia, jotka kertovat alueen geologiasta ja synnystä. Alhaalla joenrannassa pystyy erottamaan laavan eri kovettumisnopeuksia ja –asteita, ja vuorenseinämillä erottuu tulipunaisia, raudan rikastamia juovia, jotka erottavat eri purkaukset toisistaan. Kerrokset muodostuvat, jos purkausten välillä oleva aika on tarpeeksi pitkä ja sääolosuhteet juuri oikeat, jotta tulivuoren tuhka muuttuu maaksi. Seuraavan purkauksen jälkeen tämä rautarikas maa ruostuu ja muuttuu punaiseksi.

Vanha laavatulppa (?)

Rautasaostumia ja vasemmalla reunassa dyke, jonka suomenkielistä nimitystä en tiedä.

  Ylöspäin kavutessa putouksesta näkee yksitellen yhä enemmän ja enemmän. Ensin yksi putous, sitten toinen, kolmas, neljäs... Kaiken kaikkiaan seitsemän pikkuputousta luo reippaan 100 metrin pudotuksen. Bólugilin putous ei ehkä ole mikään Etelä-Islannin Golden Circlen putousten veroinen, mutta sievä se on silti, ja geologialtaan mielenkiintoinen. Luontokohteita ei mielestäni muutenkaan pitäisi arvottaa pelkästään mahtipontisuuden mukaan. Bólugilissä vallitsee oma tunnelmansa, ja siitä on helppo nauttia, jos luonto on lähellä sydäntä. Kanjonilla piipahdus voisi toimia vaikkapa pienenä happihyppelynä ajomatkalla Akureyriin.

Ylhäältä näki piiitkälle Skagafjörðuriin!

 Minä kuljin tietenkin melkein koko ajan nenä maassa sekä Bólugilillä että seuraavalla, viitisentoista kilometrin ajomatkan päässä sijaitsevalla Kotagilillä. Kotagililtä nimittäin kuulemani mukaan on mahdollista löytää kasvifossiileja. Niitä ei löytynyt, mutta erinäisiä tuliperäisiä kiviä kyllä. Opin häpeäkseni vasta tilalla, että kiviä ei saisi edes ottaa ilman maanomistajan lupaa, vaikka kivien pienimuotoinen keräily on vaikkapa Suomessa sallittua. Gloria pitää sitä huonona onnena – kuulemma paikkojen haltijat (”huldufólk”) saattavat suuttua siitä, että niiden kiviä siirrellään, ja aiheuttavat kaikenlaista jäynää siellä, minne varastetut kivet on kuljetettu. Saimme tänään osamme tästä jäynäkkyydestä, kun kerintäkoneemme lakkasi toimimasta, ja kun ihan satavarmasti kuulin Tamin sanoneen, että otamme hevosryhmän isomman ensin sisään, vaikka Tami oli tarkoittanut aivan päinvastaista.

  Noh, tehty on tehty, ja yritän selvittää paikan omistajan soittaakseni ja pahoitellakseni sattunutta jossain kohtaa. Kotagilillä teimme saman virheen kuin Bólugilillä, ja seurasimme kanjonin reunan sijaan joenrantaa. Alhaaltapäinkin kanjoni oli hieno – muutaman ensimmäisen mutkan takana iso lippaluola kannattelee puolimuotoisia basalttikolumneja ja jääpuikkoja, ja matkan jatkuessa muuttuvat myös kanjonin seinämien kerrostumat. Ylhäällä kävellen voi kuitenkin löytää pienen salaisen vesiputouksen, jonka me tällä kertaa missasimme. 

Ykkösteiden vanhat sillat Kotá-joen yli

Lippaluola. Olisin helposti mahtunut tuonne nurkkaan seisomaan, eli korkeus oli vähintään reipas 1.5m

  

Mielenkiintoisia värejä ja kerrostumia

 

Luolan seinämää

 

Hauska kiviratsastaja valvoi menoamme.

Pakollinen "Jee"-poseeraus

  Sekä Kotagil että Bólugil sijaitsevat siis Varmahlíðistä Akureyriä kohti ajettaessa vasemmalla eli vuoriston puolella. Risteykset kohteisiin (”Bóla” ja ”Kotá”) tulevat aika äkisti, ja silmät on pidettävä avoinna pienten kylttien vuoksi. Jos näille kohteille suunnittelee menevänsä, suosittelen käyttämään European Waterfallsin sivuilta löytyviä GPS-linkkejä (Bólugil, Kotagil), joista saa vähän käsitystä siitä, missä kohtaa risteykset tulevat vastaan. Kotagilin edessä on kivinen, päällystämätön parkkipaikka, jolle auton voi jättää, mutta Bólugilillä vastaavaa ei ole.

Reissaaja-Tami valmiina jatkamaan matkaa Bólugililtä

Pääsiäismunat, äipän villasukat ja Game of Thrones,
siinäpä meidän iltamat!

  Tänä aamu oli niin kylmä, että tallin sisällä useampi vesikuppi ja –ämpäri oli jäätynyt umpijäähän. Päivän edetessä sää lämpeni ja tuuli tyyntyi, jolloin auringonpaiste lämmitti niin paljon, että lämpöasteet kipusivat yli kymmeneen. Juhlapäivän kunniaksi otimme hieman rennommin ja söimme yhdessä sekä aamupalan, lounaan että illallisen, ja hevoset saivat vapaapäivän. (Paitsi Skjóni, joka sai vapaapäivänsä jo aiemmin tällä viikolla, ja jonka treenit koostuvat lähinnä maastakäsittelystä.) Sigga oli ostanut minulle ja Tamille omat islantilaiset pääsiäismunat, jotka ovat ehkä tuttuja ensimmäistä Islannin-retkeäni seuranneille. Islantilaisissa pääsiäissuklaamunissa on sisällä karkkeja ja lisäksi epämääräisiä elämänohjeita ja –viisauksia sisältävät lappuset, joilla pitäisi kenties olla jonkinlainen merkitys tälle vuodelle. Tamin ohje kuului ”Aumt er ástlaust fé”, eli kenties jotakin suuntaan ”Sääli on rakkaudeton palkka”, vaikkakin illan lopuksi meillä oli jo kolme erilaista käännös- ja tulkintatapaa kyseisestä lausahduksesta. Omani kuului ”Öl er innri maður”, ”Olut on sisin mies”, minkä Steini tulkitsi tarkoittavan sitä, miten humalassa ihmiset ovat estottomammin omanlaisiaan. Pitääköhän tässä nyt sitten vetäistä kännit, vai mitähän.

   Kerintälukumme huitelee jo reippaassa sadassa villattomassa tai puolivillattomassa hullulampaassa. Hulluja, ts. paniikkiin helposti lietsottavia, ts. villejähän nämä islanninlampaat ovat kotoperäisiin verrattuina. Mustelmilta ja ihon pintakerroksen vaurioilta ei olla säästytty, mutta vielä on paljon tekemättä.

  

Mätsäävät jalkakuorrutteet - mutaa ja hevosenkarvaa!