Uuden kavioliiton synty ♥

No niin.

En voi uskoa, että todella kirjoitan näin, mutta:

Skjóni on nyt minun! ♥

Viimeisen viikon olen ollut todella allapäin Skjónin vääjäämättömän hyvästelyn tähden, mikä ei jäänyt huomaamatta Glorialta. Niinpä toissa iltana Gloria tuli varovasti huoneeseeni ja ilmoitti, että hyväksyy aika reippaasti alkuperäisestä hintapyynnistä alakanttiin menneen tarjoukseni. Niin että tässä ollaan nyt sitten ihan tuoreita hevosen omistajia! Hassuinta on, että omistan hevosen, mutta ensimmäiset hevosenomistajapäiväni kuluvat hevosetta, sillä Skjóni lähti eilen illalla hyvinkin viime tinkaan bongattuun hevoskuljetuskyytiin kohti itää ja Viðborðsseliä. Siellä poika on jo perillä, kuulemma todella pelokkaana. Sydämeni murtui ihan hiukkasen, sillä vaikka minä tiedän, että näen ruunan taas lauantaina, ei Skjóni sitä itse ymmärrä. Se on nyt oudossa paikassa outojen ihmisten ympäröimänä omituisen ja pitkän kuljetuksen jäljiltä. Halaan sitä joka hetki ajatuksissani ja toivon, että kovat muutokset eivät tee pahaa herkän ponin mielelle.

Kallooni ei ole vieläkään kunnolla iskostunut ymmärrys siitä, että minä todella nyt omistan hevosen, vieläpä sellaisen, johon minulla on ollut kunnia luoda niin herkkä ja omalaatuinen yhteys. Paras kaverini jo aikaisemmin hintaneuvotteluiden alettua sanoi kauniisti, että ihanaa kun tähdet oli oikeassa asennossa meidän kohtaamisellemme. Niinhän se on, kun asiaa ajattelee! Kun ottaa rinnatusten oman historiani vakavan, nyt jo parantumassa olevan masennuksen ja vakaviakin piirteitä saaneen itsetuhoisuuden kanssa, sekä Skjónin täpärän pelastumisen teurasautolta ainoastaan minun saapumiseni vuoksi, on helppoa löytää se hyvä kaikessa siinä pahassa, minkä läpi olen joutunut rämpimään. Ilman masennusta en olisi jättänyt lukiota kesken, en olisi löytänyt itseäni navetasta ja eläintenhoitajakoulutuksesta, enkä olisi päätynyt sitä kautta työssäoppimisjaksolle tänne Byrgisskarðiin. Kärjistettynä ilman masennustani Skjóni olisi meetvurstia, enkä olisi ikinä tavannut sitä, tai edes tiennyt sen olemassaolosta. En olisi ehkä ikinä löytänyt sitä harvinaislaatuisen herkkää yhteisymmärrystä, joka ihmisen ja hevosen välillä voi olla, sitä käsinkosketeltavaa, molemminpuolista rakkautta ja luottamusta.

On vaikeaa olla kirjoittamatta Skjónista ja suhteestamme saamatta sitä kuulostamaan överisiirappiselta heppakerhon kirjamatskulta, jossa hevoset puhuvat tai vähintään vaikuttavat ymmärtävän ihmisten puhetta ja ajatuksia. Tämä on varmaan yksi sellainen käsite ja asia, joka täytyy kokea ymmärtääkseen. Silloin kun Skjóni painaa päänsä maastakäsittelytreeniemme välissä syliini ja antaa sen painua hitaasti kohti maata, se läsnäolo on jotain todella liikuttavaa. Ei ihme, että hevosia - ja erityisesti issikoita! - käytetään niin paljon mindfullness-koulutuksessa ja -harjoituksissa. Turhaan ei sanota, että hevonen on ihmisen peili. Skjóni on hevonen, joka reagoi hyvin herkästi kohteluunsa, ja tarvitsee ihmiseltä johdonmukaista, reilua ja ennen kaikkea vuorovaikuttavaa kohtelua. Pakottaminen ei toimi, mutta jos Skjónille antaa käskyn sijaan kysymyksen, "Hei, tehtäisiinkö näin?", niin useimmiten ruuna vastaa hetken tuumittuaan: "Joo!". ♥

Kun tulin tänne aika tasan neljä viikkoa sitten, Skjóni oli käpertynyt kuoreensa. Se ei halunnut ottaa kehenkään kontaktia ja mieluummin pysytteli taka-alalla, ja jos sille antoi mahdollisuuden valita ja tutkia ympäristöään, se valitsi mieluummin paikalleen juurtumisen epävarmuutensa vuoksi. Neljässä viikossa siitä on tullut paljon avoimempi ja itsevarmempi, ja se on jopa hörissyt minulle hakiessani sitä karsinasta, ja tulee aina vastaan tarhassa. Pyöröaitaustreenien aikana se keskittyy minuun sataprosenttisesti, ainakin niin kauan kuin kukaan ei tule aidalle notkumaan (sillä tämä häiritsee myös omaa keskittymistäni, mikä taas vaikuttaa myös Skjóniin.). Matkalla pyöröaitaukseen käymme tutkimassa maatalouskoneita, Skjóni saa haistella ja maistella ja minä kolistelen ja heiluttelen, ja eräs päivä kovalla tuulella pystyimme jopa tutkimaan pyykkinarulla kuivuvia ja tuulessa vinhasti heiluvia muovikuitusäkkejä - ja kulkemaan niiden ali, herrajee! Neljä viikkoa sitten Skjónille oli liikaa, jos ihminen liikkui liian nopeasti, tai vaikkapa nosti kätensä ylös. Vaikka ratsastus ei olekaan minulle se pääasia, on Skjóni kiva myös ratsuna, ei liian reipas, mutta kuuntelee ja tekee töitä rehdisti. Sen kanssa olen uskaltanut laukata, töltätä ja kokeilla jos jonkinlaista niin selästä- kuin maastakäsinkin. Luulen, että sovimme toisillemme paremmin kuin hyvin.

Hetki yhdessä (note, miulta puuttuu rölliperuukki:P)

Vaikka työnteko on yllättävän usein ollut täällä niin kettumaista kuin olla voi, on helpompaa unohtaa kiukku ja viha tietäessään, että ainakin tilan väki pystyy yhteen hyvään tekoon, jota motivoi hevosen paras eikä pelkästään raha. Skjónista pidän niin hyvää huolta kuin vain kykenen, ja teen kaikkeni, jotta sillä on hyvä elämä ja kaikki, mitä se vain ikinä tarvitseekaan. ♥