Summa summarum!

//Ajastettu päivälle, jolloin kirjoitin tekstin. Pahoittelut siitä, ettei julkaisu onnistunut aiemmin! Nettiyhteys pätkii niin, että kuvia saa hädin tuskin ladattua..//

Hengissä ollaan edelleenkin! Huh. Viimeinen viikko on ollut tähän mennessä tapahtumantäyteisin. Olemme seikkailleet ties missä – olemme tsekanneet kansallispuistoa, käyneet ihmettelemässä useampaa jäätikkölaguunia ja täyteen tungettua kuumaa ammetta, johon änkeämisen sijaan sujahdimmekin naapurin seurassa ostamaan kevyet iltajäätelöt ja siitä heille keskustelemaan pitkälle puoleen yöhön. On ihanaa, ettei minun tarvitse olla yksin täällä kuten pohjoisessa. Seuraa on, jos sitä haluaa.

Ajastin viimeisen postaukseni sille päivälle, jolloin aloin kirjoittamaan tekstiä. En ehtinyt editoida tekstiä saati kuvia juuri minään päivänä, ja jostain syystä läppärini tykkää hukata WiFi-yhteyden, vaikka kaikki muut talon laitteet pitävät yhteydestä kiinni, joten kuvien lataaminen on aikamoinen operaatio. Kuten näette, tästä lähin kaikissa kuvissani tulee olemaan myös vesileima. Yritin laittaa sen mahdollisimman pieneksi mutta kuitenkin niin näkyväksi, että varkaat toivottavasti pysyvät poissa.

Mistä lähtisin edes liikkeelle? 24. päivä ihanan retken jälkeen oli tavallinen työpäivä, joskin yllätyksekseni pihaan pyörähti jäätelöauto vanhanaikaista vaskikelloa kilkuttaen! Tietenkin ostimme jäätelöpaketin tai kaksi ja läjän tuutteja. Autosta saisi halutessaan kuulemma myös Valion jäätelöitä ja – mikä on mielestäni niin uskomattoman, naurettavan islantilaista – pakastettua kalaa. Koska no, onhan se jäätelöauto kylmä, ja no, kyllähän kala siellä kulkee, kun sitä kerran on. Miksei. Jäätelökala-auton lisäksi kyseisenä päivänä ei tainnut tapahtua mitään ihmeellistä. Laitoimme suuren läjän lampaita karitsoineen ulos. Jäljellä on enää jokunen lammas. Seuraava päivä oli tuulinen ja sateinen. Jostain syystä joka ikinen lenkkipäiväni on osunut huonolle säälle – toisaalta se on hyvä, koska en hämäänny kauniista auringonlaskuista kesken kirmailujeni!

26. päivä eli viime perjantai oli aamutoimiltaan perinteinen. (Itse asiassa joka ikinen aamuni on alkanut lypsyillä, vasikoiden ja karitsoiden juottamisella sekä uuhien ruokinnalla!) Iltapäivällä lähdimme käymään Höfnissä. Pyörähdimme kirjastossa etsimässä minulle kivikirjaa (löysimme vain islanninkielisen version emmekä edes sitä kirjaa, jonka olisin halunnut! Niisk.), ja nappasinpa myös islanninkirjan mukaani. En ole seikkailuiltani ehtinyt kuin selata kumpaakin. Kyllä minä tämän kielen vielä opin jonakin kauniina päivänä! Ruokakaupasta hamstrasimme aboutirallaa noin seitsemän kiloa skyriä ja ehkä joo vähän jotain muutakin (yht. 3 kassillista ruokaa). Syön noin painoni verran ruokaa päivittäin. Tiesittekö, että islantilaiset maitokeksit ovat aika taivaallisia? Ja että niihin jää koukkuun? Ja että ne kyllä ehkä vähän lihottavat?

Joku outo lelulammas?

Kirjastokuvia

Kanaset viipottamassa!

Joka-aamuiset fiilikseni

Sokeat lammaskaksoset

27. päivä oli AURINKOINEN. Voitteko kuvitella! Mehän Veronican kanssa otimme ilon irti ja surautimme perheen valtavalla maasturilla kohti Jökulsárlonia. Laguuni oli täynnä väkeä. Oli huvittavaa astua autosta ulos, kun joka ikinen turisti oli tiukasti kääriytynyt vähintään paksuun tuulitakkiin, kun minä pohjoisen karhukansan jäsen taas kipitin tyytyväisesti tuulisella tasangolla hihaton toppi ylläni ja Höfnistä ostamani naurettava turistilippis päässäni. Yhtä hyvin olisin voinut pitää ylläni neonkeltaista yksisarvishaalaria, sen verran katseita sain. Lopulta jouduin pohjoiskansan ujouteni vuoksi sulautumaan väestöön ja vetämään edes hupparin päälleni.

Tsekkasimme Jökulsárlónin sen pääparkkipaikalta, ja lisäksi kävimme meren rannalla tien toisella puolella. Mustalla hiekalla oli uskomattoman kirkkaasta jäästä koostuneita korallimaisia kimpaleita, jotka näyttivät lähes lasisilta. Tuuli oli niin raju, että kuulimme tuskin mitään sen ylitse. Joku kiinalainen pyysi ottamaan kuvia, ja lisäksi poseerasimme Veronican kanssa toinen toisillemme henkilöauton kokoisten jääkimpaleiden edessä – kunnioittavan välimatkan päässä meren raivokkaasti rannalle työntyvistä aalloista ja sen pärskeistä.

Haahkakoiras

Jäälohikäärme!

 
 
 

Kävimme kävelemässä myös Jökulsárlonin pienemmiltä parkkipaikoilta lähtevillä poluilla (keräämässä kiviä). Sain myös Veronican kiinnostumaan näistä minua ikuisesti kiehtoneista mineraalipallukoista. On nääs mainio harrastus tämä, kun missä vain voi harrastaa, ja halpaakin on (kunnes pitää maksaa ylimääräistä painavasta laukusta)! Islanti tuntuu olevan erityinen kiviparatiisi. Taskumme painavina palasimme autoon, ja Veronica huokaisi: ”Taisin katsella maata enemmän kuin itse jäätikköä.”

  

Olimme saaneet pienen paikallisvinkin, että vaikka Jökulsárlón on suuri ja tunnettu, sen lähellä on toinen jäätikkö, joka on paljon kauniimpi ja pienempi ja rauhallisempi. Lähdimme siis ajamaan ja etsimään. Ajoimme kertaalleen pienen Fjallsárlón-kyltin ohitse, pyörähdimme kääntymässä pienellä soratiellä ja palasimme takaisinpäin. Ja toden totta. Fjallsárlón on kaunein paikka, missä olen ikinä ollut. (Hyvä sää tosin saattoi vaikuttaa asiaan!)

Laguuni oli rauhallisuuden tyyssija. Tuuli ei sinne yltänyt, laguunin pinta oli tyyni, turisteja vähän reilu kourallinen. Tunnelma oli rento ja seesteinen. Turistit juttelivat keskenään englanniksi, ranskaksi, venäjäksi, monet istuskelivat kivillä ja nauttivat auringon lämmöstä ja näkymästä. Myös me istahdimme pitkäksi aikaa laguunin eteen juttelemaan ja rentoutumaan, ennen kuin tutkimme laguunin rantoja sievien kivien toivossa. Vietimme lähes kaksi ja puoli tuntia laguunilla, ennen kuin nälkä ja pilven taakse piiloutuva aurinko ajoivat meidät kohti kotia. 

Seuraavana päivänä aamutöiden jälkeen naapuri-Elín nappasi meidät spontaanille pikku retkelle Skaftafellin luonnonsuojelupuistoon. Päivä oli uskomattoman hauska ja Skaftafell uskomattoman upea! Kun lähdimme nousemaan vanhan tulivuoren synnyttämää rinnettä pitkin kohti Skaftafellin tunnetuinta putousta, Svartifossia, näimme pitkälle vain matalakasvuisten tunturikoivujen metsää. Oli pilvistä ja tihkusateista, ja ilma tuoksui huumaavasti Suomelle. On hassua, miten hajua ei sinänsä huomaa Suomessa, mutta kun on kaukana kotoa ja metsänpohjan tuoksu läpsähtää kasvoille, mielikuvayhtymä on häkellyttävän vahva. Svartifoss oli hieno, muttei ihan vastannut odotuksiani – putous tuntui unohtuvan kokonaan, kun katseli sen viereen muodostuneita kiviryppäitä. Olen pitänyt eniten isoimmista putouksista, ja Svartifoss oli hätkähdyttävän pieni. 

Kun turistien valtaama putous oli  nähty, lähdimme kiipeämään viereistä kukkulaa ylemmäs. Tässä kohtaa sää muuttui sumuiseksi, joten vaikka kiipesimme pienelle näköalatasanteelle, emme nähneet juuri mitään. No, eipä tuo haitannut. Lähdimme laskeutumaan takaisin alas, tällä kertaa eri reittiä. Pidin hurjasti valtavista askelmista, jotka johtivat alas – niitä lompsiessa tuntui kuin olisi jossain armeijan tehoharjoituksessa! Samaa mieltä ei ollut edellämme Svartifossille laskeutunut kiinalaismuori, joka roikkui miehensä käsivarressa henkensä edestä ja jota kyllästyneen oloinen mies joutui suurin piirtein vetämään, jotta kaksikko olisi edennyt edes etanavauhtia.

Menomatkalla pysähdyimme muutamalle kiellekkeelle ottamaan kuvia pienemmästä, mutta erittäin sievästä vesiputouksesta. Alhaalla oli ihana metsäinen, suojainen pysähtymispaikka. Vastarannalla australialainen turisti pyöritteli kivilinkoa ja kysyi, missä kansallispuisto mahtoi olla.

”Siis mitä?” kysyin hämmästyneenä.

”Niin missä se kansallispuisto on? Onko se tuolla ylhäällä mistä te tulitte?”

”Tämä on se kansallispuisto.”

”Ai, okei!”

Otimme muutamat kuvat, mussutimme parit keksit ja jatkoimme matkaa. Aussi siirtyi toiselle putoukselle sinkoilemaan, mutta koska halusin myös siitä kuvan, lähestyin varoen ja kysyin uteliaisuuttani miehen kivilingosta.

”Kuulin, että muinaiset roomalaiset pystyivät ampumaan jousimiehiä alas tällaisilla lingoilla jopa 400 metrin päästä. Niinpä minä opettelin tekemään oman linkoni ja olen harjoitellut vähän. Nyt saan kiven jo lähtemään haluamaani suuntaan, mutta siirryin silti kauemmas, ettei mitään kävisi.”

Olihan se vähän outoa, mutta joo! Pientä smalltalkia, jotta varmistuin, ettei mies ollut humalassa – aksentti sai minut hämilleni asiasta – ja toivotin hyvää päivänjatkoa ja poistuin muiden perään.

Piipahdimme vielä nopeasti turisti-infossa ja -kaupassa katselemassa sieviä esineitä. Vähän harmittaa, etten ostanut kansallispuiston logolla varustettua paitaa. Elínin tarinoiden inspiroimana haluaisin tehdä liftausretken Skaftafelliin telttailemaan, ehkä saisin tällaisen retken tehtyä ja paitani ostettua! Skaftafellissä on huima määrä vaellusreittejä, jotka olisi ihanaa koluta läpi. Olisimme halunneet käydä myös turvetaloilla, joita on jossain reittien varrella, mutta missasimme kyltin ihan täysin, emmekä jaksaneet enää lähteä koluamaan reittejä uudelleen. Se jääköön siis toiseen kertaan.

Urpiainen ilahdutti pyrähtelyllään kävellessämme takaisin autolle!

 
Kotimatkalla juttelimme turistibuumista ja sen tuomista hyvistä ja huonoista puolista. Huonoista puolista kummallisin on joka puolelle ilmestyvät kakkakasat! Monet turistit eivät ymmärrä, että yleisiä vessoja ei ole yhtä paljon kuin monessa muussa maassa, joten hiphei, no eikös väännetä tortut tuonne tunturikoivikkoon tai no, miksei ihan vain tähän tasaiselle maalle kaikkien nähtäväksi, sehän on melkein taiteellista. 

Illalla oli tarkoitus mennä, köh, hyvissä ajoin nukkumaan. No eipäs menty. Menin pesemään hampaita keittiöön, kun bongasin ikkunasta aivan upean auringonlaskun. Hippulat vinkuen syöksyin pihalle ja kipitin kumisaappaissa, yökalsareissa ja t-paidassa, työhuppari päälläni ja hammastahnaläikät poskilla navetan ohi ja kiipesin sen viereiselle kalliolle. Myöhästyin kirjaimellisesti muutamalla sekunnilla siitä parhaimmasta, kauneimmasta valosta. Vitutti. Mutta silti auringonlasku oli ihana! Voi pojat! Värit olivat aivan uskomattoman ihanat, oli vaaleansinistä, vaaleaa violettia ja ihanaa vaaleanpunaista täsmälleen lempisävyissäni, nurmi ja sammal edessäni hehkui lempivihreääni ja kaukana siintävät vuoret olivat sykähdyttävän kauniit pilviverhossaan! Iltavalokuvaussessiot ovat parhaita sessioita!

29. päivä teimme uuden pikku jäätikköretken. Hoffelljökull on kivenheiton (hehheh) päässä farmilta, ainakin noin melkein. Sen edessä sijaitsevat nämä muutamaan kertaan mainitsemani kuumat ammeet, itse jäätikkö on kivisen, kuoppaisen ja hankalan tien takana. Tielle on suositeltu 4x4-autoa, eikä syyttä. En ole ikinä ajanut yhtä epämiellyttävää tietä.

Elínin mukaan Hoffell on alueen kolmesta jäätiköstä rumin ja tylsin ja likaisin, mutta sekä minun että Veronican mielestä se oli joka tapauksessa vaikuttava. Ehkä oli siis hyvä, että aloitimme lähialueen jäätikkövärisuoramme sieltä. Pidin siitä, että se oli erilainen kuin Jökulsárlón ja Fjallsárlón, joiden laguunit olivat kauniin kirkkaansinisiä. Vaikka ruskea väri ei ehkä ole erityisen sievä, se jotenkin korosti jäätiköstä irronneita jäävuoria. Laguunin edessä oli valtava määrä mustaa hiekkaa, joka Elínin mielestä näyttää sotkuiselta. Okei, no, Hoffellissä ei ole samanlaista seesteistä tunnelmaa kuin vaikkapa Fjallsárlónilla, mutta pidin siitä silti – se oli todellakin vaikuttava kaikessa koossaan ja historiassaan; esimerkiksi musta hiekkavalli on jäätikön entisen reunan edessä, joten jäätikön kutistumisen todella näki konkreettisesti. Ympäröivästä alueesta näki, miten jäätikkö on aikojen saatossa kovertanut tiensä vanhan tulivuoren kalderan läpi. Rakastan katsoa ympäröivää maailmaa historiakakkuloiden läpi, Islannissa se on järisyttävän helppoa!

Lähtiessämme jäätiköltä halusin pysähtyä vanhan joen reitin varrelle aika ilmiselvästä syystä. Laakson läpi kulki melkein sen koko levyinen, monen kymmenen metrin paksuinen vana joen mukanaan kuljettamia uskomattoman värikkäitä ja monimuotoisia kiviä. Ei kun penkomaan! Myös Veronica virittyi kivenetsintätunnelmaan, ja sainkin noin hyllyllisen uusia kivimussukoita. Ohitsemme kipitti muutama erällinen turisteja, joiden päät kyllä väkisin kääntyivät maata tuijottavien ja hitaasti ja korostetun rauhallisesti kivimassan läpi kulkevien tyttöjen perään. Heh. Taisimme kerätä aimo annoksen myös outouspisteitä kivisaaliidemme lisäksi.

Kun kivimassa alkoi vilistä silmissä ja niska huusi hoosiannaa, päätin käydä etsimässä joen, jonka solinan saattoi kuulla jostain läheltä vuorenseinämää. Matka oli pidempi kuin odotin, yli kilometrin, mutta talsin sinnikkäästi kivipellon läpi, kunnes saatoin suunnistaa paremmin äänen suuntaan. Olin odottanut löytäväni pienen vesiputouksen tai jotain vastaavaa, mutta ei, löysinkin melkein kirjaimellisesti joen alkulähteen! Joki plompsahti esille maasta täysin varoittamatta ja leveni hyvin nopeasti leveäksi virraksi. Jaha, okei! Ei sitä mitä odotin, mutta perhanan siistiä silti. Hörppäsin pari kourallista jääkylmää vettä, vetäisin hupun pääni suojaksi yltyvältä vesisateelta ja lähdin takaisin kohti autoa, joka oli kadonnut näkyvistä jo aikaa sitten. Arvelin Veronican olevan huolissaan, mutta mitä vielä. Siellähän se tyttö tonki maata pitkän matkan päässä autosta. Jouduin erikseen pyytämään, josko voisimme pikku hiljaa lähteä kohti kotia.

Autoon loikattuamme huomasin lauman poroja kulkevan täsmälleen samassa kohtaa vuorenrinteen juurella kuin missä olin vähän aikaa sitten talsinut. Perhana! Sade taukosi sen verran, että sain muutaman huonon kuvan laumasta. Melkein teki mieli kipittää uudestaan niiden suuntaan, mutta vapaa-aikamme alkoi pikkuhiljaa loppua. Niinpä ajaa surautimme kotiin, haukkasimme salaman vauhdilla jotain välipalaa, ja riensimme iltatöille.

Hoffellin kivisaalis

30. päivä teimme tavanomaiseen tapaan töitä. Harmaa sää ei oikeastaan ihan hirveästi edes haitannut. Illalla naapuri-Elín laittoi viestiä, että hei, me olimme ajatelleet mennä Hoffellin kuumille ammeille. ”Whoo!!” minä vastaan. Sovimme, että näemme ammeilla yhdeksän aikaan. Saapuessamme ammeille ne olivat kuitenkin tupaten täynnä turisteja! Elín kiroili, me harmittelimme, ja ei kun spontaani uusintakierros jäätikölle ja siitä vielä spontaanimpi jäätelöreissu Höfniin spontaaneine kylän ympäri ajeluineen kaikkineen. Päädyimme spontaanisti, totta kai, Elínin luokse istuskelemaan ja viettämään iltaa jutellen vaikka mistä. Olisin voinut höpöttää vaikka kuinka pitkään, ellei Veronica olisi alkanut lähettää voimakkaita väsymyssignaaleja kahdentoista aikaan. Niinpä pikku hiljaa sanoimme heipat, ja hyppäsin ensimmäistä kertaa Erlan valtavan maasturin rattiin. Hyi automaattivaihteille! Muuten ison kärrin ohjastaminen oli hauskaa, erityisesti koska vesisateen ja myöhäisen ajankohdan vuoksi liikenteessä ei ollut kuin kaksi muuta autoa, joten sain huristella ykköstien keskellä kuin islantilainen tienomistaja konsanaan. Whoo! Vaikka kylpyammeretki jää toiseen päivään (/yöhön?), ilta oli silti erittäin hauska, ja sain jälleen tuntea oloni erityisen sosiaaliseksi. Luojan kiitos minun ei tarvitse olla täällä yksin kaiken aikaa. 

Höfnin oudot tornit

Tänään sain aamulla kevyen sorkan hipaisun rystysilleni auttaessani liiveihinsä ja parsinaruunsa sotkeutunutta lehmää. Hyvät karjanhoitajat. Pikalukko helpottaisi hyvin suuresti parressa rymyävien lehmäystävienne auttamisessa. Voisitteko tehdä itsellenne ja rystysillenne palveluksen ja laittaa muutaman euron pikalukkoihin??? Haudoin rystysiäni muutaman tunnin pakastemustikoilla, kunnes turvotus laski ja kipu hellitti. Vapaan aikani vietin kirjoitellen. Päivä oli hyvin rauhallinen näihin viimeisiin seikkailuntäyteisiin päiviin verrattuna, mikä oli kyllä oikeastaan aika tervetullutta! Kyllä sitä täytyy välillä hengähtääkin. Huomenna on luvattu aurinkoista säätä viimeistä kertaa noin viikkoon, joten saa nähdä, mitä keksimme huomisen varalle.