Heräsin jo aikaisin keskiviikkoaamuna valmistelemaan lähtöä.
Edellispäivänä oli tehty viime hetken ostoksia, tietenkin osa koko rytäkässä
unohtuen, ja pakattu väsyneellä vimmalla koko myöhäisiltapäivä. Pakkaaminen on
taiteenlaji, jonka minä hallitsen, joten vaikka siinä kestikin melko pitkään,
sain tungettua aivan järisyttävän määrän tavaraa laukkuihini. Lähdimme ajamaan
kohti lentokenttää yhdentoista aikoihin, vaikka viimeinen hetki backage
dropille oli vasta kahden jälkeen, joten olimme hyvissä ajoin kentällä. Vasta
aivan ennen lentokenttää isolla sillalla ylitseni pyyhkäisi voimakas liikutus,
kun tajusin, että minä ihan oikeasti olen menossa Islantiin.
Vielä muutama viikko sitten oli epävarmaa, lähtisinkö
lainkaan. Puhua pulputin Islannista jo vuodenvaihteessa, ja melko pian otin
yhteyttä Gloriaan Byrgisskardille kysyäkseni, voisinko tulla joskus toukokuun
alussa, kunhan vanhempani ovat saaneet lomamatkansa tehtyä. Mikä jottei, oli
vastaus. Ostin siis liput, ja hihitin itsekseni seuraavat nelisen kuukautta,
fiilikseni vaihtuen haikeasta innostuneeseen ja välillä terveeseen epäröintiin
koko jutun suhteen. Tekstailimme Glorian kanssa aina välillä. Lopulta yhdessä
keskustelussa, epäröintini leimahtavaksi sytykkeeksi, kävikin ilmi, etten saisi
kyytiä pohjoiseen, vaan joutuisin busseilemaan Islannin hieman Onnibussia
kalliimmalla bussiversiolla strætólla. Kyyti pohjoiseen olisi maksanut 75
euroa, plus lentokenttäbussi Reykjavíkiin, plus siellä yöpyminen, koska lentoni
olisi perillä Keflavíkissä vasta iltapäivällä ja pohjoisen bussit lähtisivät aamulla.
Jostain syystä hotelleja, airnbn:tä ja erinäisiä vuokraussivustoja
selaillessani halvimmat vaihtoehdot olivat makuusaleja, ja vieläpä kalliita
sellaisia. Gloria ei pystynyt auttamaan matkakuluissa. Olin jo heittää hanskat
tiskiin.
Mutta suhteet ja hyvät ystävät kannattavat! Ihana
ratsastuksenopettajani kuuli matkani häämöttävästä peruuntumisesta ja laittoi
toimeksi. Hänen tyttärensä on ollut Islannissa jo luojanties kuinka kauan,
joten opehan otti ja soitti tilalle ja kysyi, tiedettäisiinkö siellä minulle
paikkaa. ”Let me call you back.” Muutama tunti vierähtää, neuvottelut Islannin
päässä venyvät Suomen yöhön, ja pumps. Hei, sulle olis paikka Itä-Islannissa.
Heillä on lehmiä, lampaita, koira ja kissa ja kaksi pientä lasta. Kiinnostaako?
No, täällä minä olen, eli voitte päätellä vastaukseni.
Nökötän Viðborssel-nimisen tilan pikkuisessa päärakennuksessa ja kodikkaan
kahdeksankytlukulaisessa olohuoneessa. Kello on nyt vähän yli neljä. Olemme
tunnin aikana kiertäneet lampolarakennukset, pienen navetan ja vähän pihamaata,
ja tilan emäntä Erla on todella mukava! Aamupäivä vierähti Hliðarberg-nimisellä
tilalla ei kovinkaan kaukana täältä, koska olimme yötä siellä meidän pikku
roadtrippimme venyttyä yli yhteentoista paikallista aikaa. Mutta haluan kertoa roadtripistämme,
koska se oli mitä ihanin aloitus Islannin-matkalleni!
Reittimme kulki siis kohti Höfniä, Kihniön kokoista
pikkukylää aivan kirjaimellisesti in the middle of f cking nowhere. Matka
Keflavíkistä Höfniin on viitisensataa kilometriä. Pääsimme matkaan puoli tuntia
alkuperäistä tarkoitustamme myöhemmin noin puoli viiden aikoihin, sillä vaikka
koneeni oli aikataulussa, poistumissiltojen paikalleensaamisessa kesti jostain
syystä parikymmentä minuuttia. Siinäpähän puolet matkustajista sitten seisoivat
keskikäytävällä odottelemassa, vaikka suurin osa istua nökötti rauhassa
odottamassa, myös minä pienellä ikkunapaikallani aivan koneen takaosassa. Kun
ovet avautuivat, väki lähti /vauhdilla/. Tujautin painavan käsimatkalaukkuni
melkein kahden kiinalaispojan päähän kun kiirehdin kaikkien perään. Olin varma,
että eksyisin, jollen voisi seurata jotakuta toista ryhmää. No, kuka tahansa
Keflavíkin lentokentällä vierailleista voi ystävällisesti kertoa, että siellä
ei kerta kaikkiaan voi eksyä. Se ei ole mahdollista. Ellei ole lukutaidoton.
Aloittaessamme vuokra-automatkamme minulle valkeni, että
unohdin kalliin kamerakuoreni toisen osan koneeseen. Perskules. Kentältä ei ole
vielä vastattu, onko se poimittu talteen vai ei. No, eipä tuo mitään, kuljetan
kameraani sukassa, kunnes kuoreni saan. (Älä äiti naura. Mulla on homma
hallussa.)
Kuvia napsin sen verran, että eipä tuo kuoren puuttuminen
juuri tuntunut missään. Oli hienoa nähdä toinen puoli Islannista, pätkä Golden
Circleä ja no. Kilometreittäin ja kilometreittäin ja ki-lo-met-reit-täin
laavakivihiekkaa, sammalta, hiekkaa, sammalta, hiekkaa, vähän isompia kiviä,
hiekkaa, yksikaistaisia peltisiltoja, hiekkaa, sammalta, sumua, hiekkaa…. Ja
ärsyttävästi ja/tai aavistuksen vaarallisesti ajavia japanilais- ja kiinalaisturisteja
aina silloin tällöin matkan piristykseksi. Tässä vaiheessa kamerani akku alkoi
loppua ja valo olla niin vähäistä, ettei satasta ajavasta autosta olisi vakaita
kuvia saanut. Ja lisukkeena epäsuotuisissa kuvausolosuhteissa oli tietenkin
sumu, joka sakeni voimakkaasti, mitä lähemmäs määränpäätämme pääsimme.
Matkallamme pysähdyimme ykköstien varressa olevalle
Seljalandsfossille sekä Skógarfossille, joka on kuvien perusteella ollut
suosikkini pitkään. Vaan kuinkas kävikään, Seljalandsfoss voitti mennen tullen,
ei pelkästään siksi, että auringon osuessa sen pisarasumuverhoon sain niin
picturesque-kuvia putouksesta sateenkaarineen kuin olla ja voi, vaan siksi,
että sen taakse pääsi kävelemään, mikä toi aivan erityistä fiilistä pikku tauollemme!
Kastuihan siinä, mutta minkäs teet!:D Molemmilla putouksilla, sekä matkan
varrellemme ja valitettavasti aikataulumme ulkopuolelle sijoittuvalla
Sólheimasandurin lentokonehylyllä, Dýrhólaeyn hurjalla Reynisfrjaralla ja
tietenkin Jökulsárlonin jäätiköllä täytyisi vierailla toisella kerralla. Kuka
lähtee roadtripille? (Tämä on ihan vakava kysymys!! Ilmoittautukaa!! Lähtö heti
nyt kohta välittömästi!!!!)
 |
| Mittakaava: tuolla ylhäällä tuo kikkare on tasanne, jonne voi kiivetä. Siellä tuo kärpäsenkakka on ihminen. |
Vik-kylän jälkeen alkoi loputon
hiekka-sammal-kivi-hiekka-sammal-kivi-maisema. En ole ikinä kokenut mitään,
mikä kuvaisi sanaa ”loputon” yhtä täydellisesti kuin Mýrdulssandurin ehkä
satakilometrinen tasanko. Yksitoikkoinen matka sai kuitenkin kruununsa, kun
ajoimme ohi Jökulsárlonista. Se sai jo ohiajomatkalla melkein kyyneleet
silmiin. Miten mikään paikka voi olla niin vaikuttava? Aurinko oli juuri
laskenut, taivas täynnä harmaan ja sinisen ja liilan sävyjä, ja jäävuoret
kelluivat lähes peilikuvatyynessä joessaan. Taivaalla loimotti puolikuu, ja
pilvet roikkuivat niin matalalla jäätikön toisessa päässä, että ne melkein
laahasivat maassa raskaana, paksuna seinämänä. Oli uskomatonta, miten sumu
hälveni juuri sillä kohtaa, vaikka olimme ajaneet on and off-harmaudessa montakymmentä
kilometriä ja epäilleet muutamaan kertaan juuttuneemme johonkin islantilaisten
haltijoiden meille rangaistukseksi langettamaan luuppiin. Jökulsárlon palkitsi
etenemättömältä tuntuneen hiekkaerämaan ajon siis mennen tullen ja painii
ehdottomasti sarjassa ”Hengelliset luontokokemukset (jopa liikkuvasta
autosta).”
Jökulsárlonin jälkeen usva oli niin sakeaa, että seuraavaa
aurauskeppiä tuskin näki. Ohitsemme viipotti hirveää kyytiä painava rekka, jota
näkyvyys ei tuntunut haittaavan. Kenties islantilaisilla on synnynnäinen
kaikuluotaus. Onneksi tienviitat olivat auttamassa, koska muuten olisimme
ajaneet Hliðarbergin ohitse mennen tullen. Oli hassua astua autosta ulos
kahdentoista tunnin reissaamisen päätteeksi usvan keskelle, taivaanvuohen
mäkättäessä ja lintujen laulun kaikuessa paksussa sumussa kuin sademetsässä. Ja
miten lämmin täällä onkaan! Kesä on pidemmällä kuin Suomessa. Siitä kertovat
pensaissa ja kitukasvuisissa koivuissa pilkottavat lehdennypykät, miten aurinko
laskee vasta kymmenen aikoihin ja miten hämärä pitää otteessaan vielä
keskiyöllä, miten lintujen konsertti on taukoamaton ja miten näimme pääskysen
(siis oikeasti. Pääskysen.) ajomatkallamme. Lämpötila oli auringon laskettuakin
pitkään kymmenen tienoilla, ja tänään olen pärjännyt silkalla t-paidalla.
Painuimme nukkumaan melkein välittömästi saavuttuamme
Hliðarbergiin. Olin niin väsynyt, etten edes huomannut sitä, ettei tässä olekaan
tuttu oma sänky eikä tuossa vastapäätä olekaan rakkaat pupuseni odottamassa
iltapusuja eikä kilpikonnani suodatin hurise. Sää on nyt harmaa ja
pisarasumusateinen, siis peri-islantilainen! Paksuin sumu on kuitenkin jo
hälvennyt, ja pilvien raosta on näkynyt jo siivuja Vatnajökullin hurjista,
valkeista seinämistä.
Olen ollut hereillä jo puoli viidestä paikallista aikaa (jaa
niin mikä jetlag?). Kello olisi Suomessa kahdeksan, ja siltä tuntuukin.
Väsyttää. Luvassa on kuitenkin vielä iltalypsy ja lisää tutustumista
perheeseen. Oloni on kuin Bilbo Reppulilla! Jee!
(PS. Auttakee. Miten saan kuvien välit tasasiksi. Esteettistä silmääni särkee. Yhyy.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti