Roadtrip!!

Postaus on ajastettu sille päivälle, jolloin aloin kirjoittaa tekstiä. 

Hei, katsokaas, en ole liiskautunut islantilaisnautojen alle tai päätynyt kannibaalilampaiden ruokalistalle! Viime päivinä on tapahtunut paljon, vaikka mitään erityistä eilisen retkipäivän lisäksi ei ole oikeastaan tapahtunut. Karitsoinnit alkavat olla pikku hiljaa ohitse. Alle kaksikymmentä mammaa enää jäljellä! Huh! Olemme heittäneet lampaita ulos sitä mukaa, kun karitsat ovat kasvaneet tarpeeksi. Pidän niiden ulosviemisestä, siitä kun pikku karitsat unohtavat järkytyksensä korvamerkitsemisestä ja alkavat poukkoilla nurmikolla kuin ylivireeseen isketyt sähikäiset. Se on suloista! On mukava ajatella, että ne saavat elää vapaana vuorilla koko kesän. Se jos mikä on luomua.

Aa, mutta, onpas tässä kuitenkin jotain erityistäkin tapahtunut! Joukkoomme liittyi puolalainen tyttö, joka saapui öh, lauantaina? Ja Justin lähti kiertämään Islantia kaverinsa kanssa tänä aamuna. Heippadöö! Olisit voinut edes siivota huoneesi, sinä törky-Uuno! Sunnuntaina saimme vieraita Höfnin-naapurustosta, kun Erlan ystävä Elín saapui saksalaisine au paireineen kahvittelemaan. Istuimme tyytyväisesti Justinin kanssa välipalalla, kun yhtäkkiä joku vieras lapsi työntyy sisään ulko-ovesta ja tepsuttaa lasten (ja siis myös minun) huoneeseen ja alkaa leikkiä. 

”Öö. Kenen lapsi tuo on?” '

”En minä tiedä.” 

”Leikitään, ettei huomattu sitä, niin ehkä se lähtee pois.” 

Aika pian pojan äiti sitten saapuikin, esittäytyi ja alkoi tuttavallisesti kaivella keittiön kaappeja. Niin ihanan islantilaista! Rupattelimme pitkän aikaa, ennen kuin lompsimme porukalla auttamaan Erlaa ja Bjarnia lampolaan.

Maanantaina oli tarkoitus mennä läheisille kuumille ammeille, mutta sattuneista syistä se ei ollutkaan mahdollista. En muista, koska viimeksi olisin nukkunut päiväunet – siitä on oikeasti vuosia, ellei jopa vuosikymmen, mutta niin kävi! Minä otin päiväunet! Hiphei, terve, väsynyt aikuisuus. Maanantain kalskahtanutta tunnelmaa väritti eilisen ihana retki, joka oli ehdottomasti tähän mennessä Islannin-reissuni kohokohta! Menimme aamutöihin tuntia aikaisemmin, jotta voisimme lähteä hyvissä ajoin pitkälle road-tripille aina Egilstaðiriin asti. Matkaamme tarttui myös Elínin saksalainen au pair Sophia täysin spontaanisti. 4x4-auto oli täyteen ängetty – minä takakonttiin avattuun extratuoliin, Berkur turvaistuimessa viereeni; saksalainen Sophia, Búi ja puolalainen Veronica takapenkille, Erla kuskin paikalle ja Justin kartanlukijaksi. Keskustelu oli hieman hankalaa koko auton matkalta, koska auto on niin pitkä, joten suurin osa matkasta kului joko muiden yli huutamiseen, Erlan äänen kuuntelemiseen tai Berkurin viihdyttämiseen. Berkur opettaa minulle mielellään islantia. Nyt tuli opittua sanat tunneli, pilli, naru, ja kerrattua hai-, valas- ja kala-sanoja, näin muiden muassa.

Reittimme seurasi þjóðveguria eli ykköstietä kohti pohjoista. Ensimmäisenä pysähdyimme pienelle infotaululle seuraavan vuonon pohjalla. Siinä kerrottiin läheisestä muinaisista ajoista asti asutetusta maatilasta. Kuulemma siellä ei enää kukaan asu, vaikka maa olisi viljavaa ja hyvää karjalle tai hevosille, ja vuorille voisi iskeä lampaan tai kaksi niin halutessaan. Tällaisia vanhoja, autioituneita maatiloja on kuulemma lukuisia Islannissa, mutta valitettavasti ne eivät siltikään ole halpoja. (Kyllä minulle olisi kelvannut…)

Seuraava stoppi oli pieni, kaunis ranta melko lähellä infotaulua. Otimme kuvia, (keräsin kiviä) ja ihmettelimme sumua ja meren voimaa. Pidän merestä enemmän ja enemmän jokaisella kerralla, kun näen sen. Tulen verisesti kaipaamaan sen läheisyyttä, tuoksua, tuulta, lintujen ääniä. Ja sitä upeaa usvaa, jonka meri niin usein tuo tullessaan. Huoh. Lentolippuni näillä näkymin määräytyy joko kesäkuun toiselle tai kolmannelle viikonlopulle. Erla ja Bjarni kovasti toivovat, että tulisin takaisin, ja tarjoutuivat innokkaasti maksamaan lentoni - joten kuka ties, ehkä tulen vielä loppukesäksi takaisin (keräämään kiviä).

Vaihtuvaa maisemaa oli ihanaa katsella. Tie mutkitteli kallionseinämällä aivan meren tuntumassa, sitten näyttävien vihreiden karstikiellekkeiden lomassa. Vihreää oli kaikkialla. Ajoimme Djúpivogur-kylän läpi, kuvasimme sen satamaan aseteltuja kivimunia ja hihitimme bussilastilliselle eläkeläisiä, joka saapui täsmälleen samaan aikaan paikalle kuin me ja alkoi hitaan rauhallisesti edetä munalta toiselle kameroiden räpsyessä.

 Pysähdyimme seuraavaksi eräälle vesiputoukselle, jonka vesi pyörteili kirkkaan turkoosina. Se näytti lähes epäluonnolliselta. En aivan ymmärrä, mistä väri syntyy, varsinkaan kun vain tietyt kohdat putouksella olivat niin epätavallisen värisiä. Jos kellään on tietoa asiasta, otan mielelläni informaatiota vastaan!

Matkamme jatkui seuraavaan vuonoon, sitten seuraavaan. Stöðvarfjörðurissä odotti paikka, josta olen haaveillut vuosia. Olen intohimoinen keräilijä – kerään orkideoja, kiviä, valokuvia, kirjoja. Pidän myös luista, joskaan en itse niitä omista. No, Stöðvarfjörðurissä asui vielä muutama vuosi sitten eräs vanha muori, joka keräsi kiviä pitkin Islantia koko pitkän elämänsä. Meitä vastassa oli puutarha, jossa oli riveittäin toistensa jälkeen mitä kauniimpia, värikkäämpiä ja kummallisempia kivenmurikoita. Kahta samanlaista ei ollut. Siellä täällä oli pieniä infokylttejä, joissa kerrottiin kokoelman luojasta, Ljósbjörg Petra María Sveinsdóttirista. Eräällä tasanteella solisi suihkulähde, toisella oli pieni hiekkatasanne, jolle oli aseteltu simpukoita, valaanluita ja koralleja. Lehtiverhoonsa pukeutuneiden puiden lomassa oli penkkejä siellä täällä. Punakylkirastaat lauloivat. Suihkulähde solisi lempeää taustamusiikkia, muutaman turistin puheensorina oli vaimeaa, kuin puutarhan tyyneys olisi tarttunut myös heihin.

  

 

 

"Voiko mut jättää tänne??? Saako täällä asua jos on ihan hiljaa???"

Petra menehtyi vuonna 2012 90-vuotiaana, mutta jätti jälkeensä upean kokoelman, lähes koko ikänsä mittaisen keräilyn tuloksen. Petra on yksi sankareistani. Hän oli luontoihminen henkeen ja vereen, niin kuin minäkin -  on harmi, etten koskaan tavannut häntä, koska olen varma, että olisimme tulleet hyvin toimeen. Oli silti uskomattoman upeaa nähdä edes pala hänen historiaansa ja luontorakkauttaan ja kokea puutarhan ihana rauha!

Kokoelma laajeni myös sisälle Petran kotitaloon, missä pienemmät ja erikoisemmat kivet olivat turvassa vitriineissään. Petra keräsi islantilaisten kivien ja mineraalien lisäksi myös täytettyjä lintuja, luita, tulitikkuaskeja, kuulakärkikyniä ja kankaisia nenäliinoja, näin alkuunsa lueteltuna. Jos olisin käynyt kokoelman läpi sillä intensiteetillä, jolla olisin halunnut sen koluta, emme olisi varmaankaan päässeet lähtemään ennen iltaa. Seikkailutiimini vitsaili jättävänsä minut kokoelmalle ja ehtivänsä ajaa Egilsstaðiriin ja takaisin kaikkine pysähdyksineen, ennen kuin olisin valmis. Tiimi odotteli kuitenkin maltillisesti (ja kustannuksellani kiusoitellen) pienellä aurinkoterassilla, kun rynnistin huoneesta toiseen ja yritin kuvata kaiken mahdollisen. Kuittailut kuuluivat toiselle puolelle taloa. ”Tuolla ulkona oli kyltti, jossa luki, että Petra saattoi tuoda 40 kiloa kiviä yhtenä päivänä vuorilta. Siinä on Anniinan tulevaisuus.” ”Siinä on meillä seuraava Islannin hullu kivileidi.” (Kovin kaukana totuudesta tuo lempinimi ei liene olevan; huoneeni hylly hajosi nykyisen kivikokoelmani painon alla. Heh. Hups.)

Petran kivikokoelma on kenelle tahansa elämys, ei suinkaan pelkästään kaltaisilleni kivihirmuille, joille se lapsuuden keräily on jäänyt vahvasti päälle. Puutarha on seesteisen rauhallinen, vaikka muita turisteja oli noin kourallinen meidän seikkailutiimimme lisäksi. Sinne olisi mukava istahtaa porukalla ajomatkan aikana, tutkia paikka kaikessa rauhassa, syödä jotain kahvilassa ja nauttia puutarhassa syvälle iskostuvasta rentouden tunteesta.  

Jos kivimuseo kiinnostaa, siitä voi lukea lisää täällä: www.steinapetra.is

Kivikokoelman jälkeen pysähdyimme syömään, ennen kuin jatkoimme Egilsstaðiriin. Erla jätti meidät tutkimaan paikkoja keskenämme. Löysimme pienen turistipuodin, josta ostin sievän islantilaisen rakkausrunokirjan, ja josta nappasimme mukaamme Hertzin turistikartan. Vai täällä on muinainen mestauspaikka, ihan lähellä! Lähdimme siis seikkailemaan kaduille. Aurinko tupsahti pilven takaa ja lämmitti armottomalla kesältä tuoksuvalla räkötyksellä koko kaupunkia, ja pian riisuttiin huppareita ja voivoteltiin hellettä. (Lämpötila kipusi ”huumaavaan” 19 asteeseen. Onneksi tuuli kuuli valitukseni ja tuli pelastamaan meidät edes hieman viileällä tuulahduksellaan!)

Vanha mestauspaikka oli melkoinen pettymys. Löysimme sievän kirkon takaa pusikoituneen kallioalueen. ”Tämäkö se on?” ”Joo ehkä.” Emme löytäneet mitään infokylttejä, vaikka emme kyllä kolunneetkaan laajaa aluetta erityisen tarkasti, mikä oli toisaalta harmi, koska pusikkoalue olisi näyttänyt vähän mahtipontisemmalta toisesta suunnasta katsottuna. Googletus paljasti paikan nimeksi Gálgaás. Tunnetuin teloitettu oli maanviljelijä Valtýr, jota syytettiin murhasta ja varkaudesta, ja joka hirtettiin kallioilla, vaikka mies kielsi väitteet. 14 vuotta myöhemmin oikea murhaaja ja varas löytyi sattuman kautta, ja hän koki saman kohtalon kuin epäonninen kaimansa. Epämääräisen lähteen mukaan viimeisin teloitus suoritettiin paikalla 1800-luvun lopulla.

Vanha kalatehdas muutettuna taidepajaksi Stöðvarfirðissä

Egillstaðir

  

Uhrikallio.. öö.. ehkä.

Poikkesimme Bónus-kaupassa, a4-askarteluvälinekaupassa ja lähdimme takaisin kotia kohti. Ajoimme vuoristoista soratietä pitkän pätkän niin tiheässä sumussa, että seuraavaa aurauskeppiä tuskin näki. Pysähdyimme muutamalle eri vesiputoukselle laskeutuessamme vuoristosta alas laaksoon. Sää vaihteli hyvin lyhyillä välimatkoilla - oli selkeää, sumuista, selkeää, pilvistä, sumuista. Maisema näytti lähes mystiseltä sumuverhossa. Jostain syystä itä-islantilaiset vuoret tuovat mieleeni enemmän jonkin etelä-amerikkalaisen sademetsän karstivuoriston kuin islantilaisen vuoriston - tuntuu hassusti siltä, kuin vuorten kuuluisi olla karuja ja kivisiä ilman tilkkuakaan vihreää, vaan useimmiten toisin on.

Putoustsekkausten ja aavistuksen pelottavan kapean, soraisen vuoristotien jälkeen aloitimme pikkuhiljaa kotimatkan. Poikkesimme vielä Djúpivogurissa, sillä Erla tajusi unohtaneensa näyttää meille yhden kylän nähtävyyksistä. Niinpä hän jätti meidät tämän hyvin oudon talon eteen ja lähti tankkaamaan, ja niin me tsekkasimme Djúpivogurin oudoimman mestan, Freevilli-gallerian.

Galleriaan kuului suuri määrä kiviä, luurankoja ja ties mitä kummallisuuksia. Yllä olevissa kuvissa komeilevat eri-ikäisten miekkavalaiden kallot. Yhdessä kuvassa näkyy erään huoneen takana ollut köh, ihastuttava työn alla olevien luurankojen ja kalanraatojen kokoelma. Haju oli pahin, mitä olen ikinä haistanut. Muita haju ei hätkähdyttänyt, mutta itse nieleskelin oksennusta ja kipitin äkkiä kuvan napattuani karkuun. Justin sanoi, että eräässä ämpärissä lillui mätäneviä kaloja ja niiden sisälmyksiä. Huh! Hyi! Poistun kakomisäänien saattelemana.

Suosikkikummallisuuteni: merikissan kallo!

 

Freevilli-seikkailun jälkeen aloitimme virallisesti kotimatkan. Seitsemän hengen seikkailuryhmä alkoi olla väsyksissä, ja autossa oli hiljaista Bylgjan-radiokanavan hönötystä lukuunottamatta. Lapset nukkuivat ties missä asennoissa, vanha islantilainen poppi soi. Tunnelmassa oli mukava hengähtää pitkän seikkailupäivän jäljiltä. Kotona olimme puoli yhdeksän maissa, ja syötyämme kukin simahti omille tahoilleen. Päivä oli uskomattoman hauska ja mielenkiintoinen. Islannilla on vaikka mitä tarjottavaa, ja on mahtavaa päästä näkemään tällä tavoin suuresti pitämäni työn lomassa. Whooo! Ei sitä tiedä, vaikka mitä seikkailtavaa tulevaisuudessa onkaan!