Asettumista uusiin uriin

Eilinen päivä oli kokonaan sumuista. Oloni oli säätilan mukainen, olin ihan poikki. Edellisiltana iltalypsyllä ilmeni, miten valtavan suuri ero suomalaiseen karjakulttuuriin Islannissa on, ja kulttuurishokki oli melkoinen. Iltalenkillä tuohtumus toi kivaa lisäkicksiä intervalliharjoituksiin, mutta siihen se positiivinen asianlaita tyssähtikin. Sanotaan nyt vain niin, että niillä loputtomilla pirun tarkastuksilla ja byrokratiaviidakolla on positiiviset puolensa Suomessa, vaikka jokainen tilallinen niitä kiroaa. Suomessa asiat ovat harvinaisen hyvin. Tukekaa vain eettistä eläintuotantoa.

Viðborðsseli on iso tila. Täällä on nelisensataa piakkoin poikivaa uuhta, parikymmentä lypsylehmää, ja lisäksi melkein saman verran nuorkarjaa ja lihaksi kasvatettavia sonneja. Kaikki tietenkin Islannin omia rotuja. Lisäksi tiluksilla juoksentelee kolme vanhaa islanninkanaa, jotka piipahtavat näkösällä aina joskus ja jouluna, nelisenkymmentä villiä hevosta jossain tuolla kaukaisuudessa, hiirikissa Lotta (tai ”Kísa”) ja 12 vuotta tänään täyttävä Kápa-border collie. Tilanpitäjien Erlan ja Bjarnin 3- ja 5-vuotiaat lapset, Búi ja Berkur, voisi laskea myös tähän ympäriinsä juoksentelevaan porukkaan. Bjarnin vanhemmat Inga ja Berkur the Vanhempi asuvat päärakennuksen alakerrassa, ja minä, Erla, Bjarni, amerikkalainen välivuotta viettävä Justin ja lapset, asutamme sen yläkertaa. Ja minä, tunnettu lapsirakas ihminen (köh), tietenkin punkkaan poikien huoneessa. Vastamelukuulokkeille olisi käyttöä. 

 

Vassut!

Vastasyntynyt! ♥

 

Chiickenderus!

Kaksi lempimammaani ♥

Olen pikkuhiljaa toipumassa kulttuurishokista, mutta tähän meininkiin en todellakaan halua /tottua/. Aamulla autoin Erlaa aamulypsyssä, ja muiden töiden lomassa poi’itin vanhan ukon kanssa erään lampaan. Aamutöiden päätteeksi istahdin talon taakse nurmelle nauttimaan uskomattoman lämpimästä ja aurinkoisesta säästä ja ihmettelemään sitä, miksei kukaan muu tuntunut ihastelevan hyvää säätä. Kyllä lämpö siis tiedostettiin, koska töiden lomassa lämpöä päiviteltiin moneen otteeseen, mutta töiden päätyttyä kaikki muut liukenivat sisätiloihin, eikä ketään näkynyt ennen töiden jatkumista. Pyh ja pah. Miten ihanaa olikaan istahtaa alas (joku puutarhatuoli olisi kyllä kelvannut märän nurmen sijaan, mutta islantilaiset eivät taida viihtyä ulkona muuten vain) auringonpaisteeseen, lokkien kaklattaessa kaukaisuudessa ja merentuoksuisen tuulen pyyhkiessä vihreää ruohoa edessäni! Ilma maistui enemmän kesälle kuin kertaakaan tänä vuonna!

 

Reittini vuoria kohti (ja lenkkireittini!)

 
 

Vanha tilan päärakennus

 
 


 

 

Pari hanhea

 

Vanha tallirakennus

 

 

 

Puhelimeni sääappi väitti lämpötilaksi 12 astetta, mutta en tiedä, miten se pitää paikkaansa – joka tapauksessa ulkona saattoi olla t-paitasillaan. Lähdimme Erlan kanssa pikavisiitille Höfnin pikkukylään. Matka taittui jutellen lähitiloista ja niiden maiden erikoisista jakotilanteista, mitä missäkin kasvatetaan, miten kukin tilallinen väkisinkin tuntee toisensa näin pienellä alueella, ja miten hämmästyttävän tuottoisaa turismi Islannissa on. Erla kertoi laskeneensa, että jos hän rakentaisi Viðborðsselin yhteyteen pienen mökin pikkukeittiöllä, kylpyhuoneella ja kahdella huoneella, ja jos hän saisi sen varattua 200:ksi yöksi vuodessa, tienesti olisi enemmän kuin lampaista ja lehmistä yhteensä kokonaisessa vuodessa. Rakennuskulunsa pikku guest house maksaisi takaisin puolessa vuodessa. Ei ollut lopulta siis mikään ihme, että matkan varrella guest house-kylttejä oli tiuhaan!

 
 


Höfn on Kihniön kokoinen, parituhathenkinen pikkukylä meren äärellä. Islanninpulputuksentäyteinen kaupunkireissu oli lyhyt ja kiireinen hakiessamme pikkupojat päiväkodista ja käydessämme kaupassa ruokaostoksilla. Tilalle päästessämme otin kamerani ja laukkuni ja tipsutin laavakivikalliolle navetan taakse jatkamaan ihanasta säästä nauttimista. En tiedä valehtelenko paljon, kun arvioin repaleisen kallionnyppylän viitisentoistametriseksi. Se on lähimmistä lukuisista nyppylöistä helposti kiivettävin. Vaikka nousu ei ollut suuren suuri, näkymät olivat hienot, ja myös meren päältä hälvenevä sumu toi esiin nyt myös Höfnin! Kävin myös vuorenrinteellä kävelyllä. Kuvaaminen, lintubongailu ja kavereille viestittely olivat niin hauskaa, että aikaa vierähti helposti melkein kolme tuntia. Ehdin tilalle juuri ja juuri ennen iltalypsyn aloittamista. Retkeni kuvat tuolla vähän aikaisemmin!

Iltalypsyn jälkeen lisätyöt veivät niin paljon aikaa, että sisätiloihin raahauduimme vasta vähän ennen kymmentä. Harðfiskuria, ruotsalaista näkkileipää ja skyriä naamaan, pikainen suihku, tämän kirjoittelu, ja ei kun nukkumaan. Luojan kiitos aamunavettaan mennään vasta kahdeksalta! Askelia kerääntyi melkein 24 000, kun siirtelimme lampaita, rakensimme aitauksia, ruokimme, kannoimme vesiä, tsekkasimme lampaat, lypsimme, ja vaikka mitä. Huh.

Auringonlasku töiden lomassa

 

  

 

 

 

Tänään aamulypsyt menivät hyvin. Alan pikkuhiljaa päästä jyvälle omituisesta lypsykoneesta ja lypsytavoista. En välttämättä pidä niistä, mutta selvästi täällä on juurruttu tapoihin, joita on tehty vuosikymmeniä – niitä ei yksi suomalainen eläintenhoitaja muuta. Lypsyn jälkeen ehdin haukkaamaan aamupalaa, ennen kuin minut tultiin hakemaan mysteerikierrokselle ratsastuksenopettajani, hänen tyttönsä ja Hliðarbergin emännän toimesta. Ota lämmintä mukaan, kuului käsky. Tarkoituksemme alunperin oli käydä Flatey-pihatossa, mutta sen sijaan lähdimmekin Ómar Ingi Ómarssonin tilalle katsomaan oreja! Oli upeaa nähdä Organisti frá Horni I, joka niitti palkintoja viime Landsmótissa. Ori oli lihaksikas ja massiivinen, kertakaikkiaan upea, samoin kuin sen veli Hrynjandi, joka oli tosin hieman eri tavalla hyvin kaunis ja kaiken lisäksi äärettömän rauhallinen. Niin hölmöltä kuin se kuulostaakin, niin hienojen hevosten jälkeen tuntui oudosti siltä, kuin olisi nähnyt yksisarvisen tai kaksi! 

 

En valitettavasti päässyt mukaan hurjaltakuulostaneelle jäätikköretkelle, vaan luvassa oli pikainen päivällinen ennen töihin lähtöä. Töistä pääsin puoli yhdeksän aikaan. Iltatöiden päätteeksi kävin puolentoista tunnin lenkillä sumuisessa maisemassa Ásgeirin uusi albumi taustamusiikkinani, kiipesin hieman vuorenrinnettä ylöspäin kauniiden kvartsikidemuodostelmien perässä, ja palasin jäähdytellen takaisin tilalle. Navetan kohdalla kävin pikaisesti kurkkaamassa, joko eräs punainen mamma olisi alkanut jo poikia – se oli koko aamupäivän näyttänyt merkkejä lähestyvästä poikimisesta, ja iltalypsyllä sillä oli selvästi jo vaisuja supistuksia – ja toden totta! Sorkathan ne sieltä näkyä törröttivät. Jätin mamman omaan rauhaansa vähän aikaa sitä seurattuani ja palasin sisälle, kerroin Erlalle poikimisesta ja asetuin säätämään kamerani sekoilevan usb-jaon kanssa. Puoli yhdeltätoista alkoi tuntua siltä, että voisin käydä katsomassa punaista mammaa uudestaan, josko vasikka vaikka olisi jo syntynyt tai josko se tarvitsisi apua.

Mamma oli noussut ylös, mutta sorkat pilkottivat täsmälleen saman verran ulkomaailmassa. Synnytys ei siis ollut edistynyt. Tunnustelin, josko vasikka oli tulossa oikein päin, ja olihan se. Sen pää vain oli niin valtava, ettei punainen mamma saanut sitä synnytyskanavastaan läpi. Vei valtavasti sekä minun että lehmän voimia saada edes vasikan turpa esille. Vauvaparan kieli oli aivan sininen, eikä se liikkunut lainkaan. Kalvotkin olivat jo puhjenneet. Olin varma, että vasikka oli joko kuollut tai pahassa hapenpuutteessa.

Soitin kädet täristen Erlalle. Kukaan ei vastannut, vaikka Erla kulkee yleensä aina kännykkä kädessään. Ei siinä siis muu auttanut (pun intended!) kuin ryhtyä kätilön hommiin. Jännitti. En ollut aiemmin avustanut poikimisessa yksin.

Poikima-avun antamisen fyysistä vaativuutta ei voi kuvailla sanoin. Sitä ei voi käsittää, ennen kuin siinä tilanteessa on itse. Olen pieni mutta kokoisekseni yllättävän vahva, mutta silti vasikan vetäminen oli raskainta mitä olen ikinä tehnyt, ja minulla sentään oli se onni matkassa, että vasikka oli oikein päin! Kun pitkien ponnistelujen jälkeen valtava pää vihdoin saatiin esille, vasikka räpytteli silmiään, ravisteli päätään ja puhalsi limaa sieraimistaan. Olin niin hämmästynyt, että vain totesin vasikalle iloisesti: ”No hei, pikkuinen!”, ennen kuin tajusin jatkaa vetämistä.

Vasikka jäi vielä leveistä hartioistaan kiinni, ennen kuin se lopulta plorpsahti maailmaan. Rempseä sonni oli suurempi kuin melkein kaksikuukautiset vasikat. Sen mamma piti sen kuivaamisesta huolen, kun aloimme navetalle ihmettelemään saapuneen Bjarnin kanssa lypsää sille ternimaitoa. Vasikka juotettiin, ja Bjarni sitoi sen emänsä viereen pieneen naruun. Se saa kuulemma olla siinä parisen viikkoa. Kun navetan puolella kaikki oli hyvin, lähdimme käymään vanhaan turkistarharakennukseen tehdyssä lampolassa tarkistamassa, poikisiko joku, ennen kuin lähdimme sisälle. Nukkumaan pääsin puolen yön jälkeen, mutta oli se sen arvoista. 

Hei mmää tulin maailmaan just nyt! Kylymä on!!