Viimeistä päivää

Viimeinen aamu. Heräsin seitsemältä odotuksen ja kauhun sekaisin tuntein järjestelemään tavaroitani ja tekemään loppusiivouksia. En voinut käsittää, että yksitoista työssäoppiviikkoa olivat jo hujahtaneet ohitse. Vasta joku aika sittenhän minä olin tuntenut oloni kurjaksi ja kaipaillut kotiin, ja sitten wham, ne muutamat kivat viikot vain hävisivät johonkin! Edellisiltana litistämäni lampaanvillapussukat toimivat hyvinä stressileluina, kun aloitin tavaratetriksen.

Loppujen lopuksi laukussa ei ollut yhtäkään koloa, jossa olisi ollut tyhjää. Tungin ratsastuskypärän ja -kengät täyteen sukkia, tumppuja ja pipoja, rullasin vaatteet laukun pohjalle tasoittamaan epätasaista pohjaa. Olin aika ylpeä siitä, miten hyvin sain kaiken sopimaan (jopa hieman ällistynyt siitä, koska tullessa tavarat olivat mahtuneet juuri ja juuri, ja minulla oli enemmän tavaraa nyt kuin silloin!) sekä pikkulaukkuun että isoon laukkuun. Globe Hopen laukun sijaan päätin ottaa lentokoneeseen rinkan, jotta saisin viime hetken tuliaiset tungettua sinne.

Kello taisi olla puoli yksitoista, kun sanoin viimeiset hyvästit Þorsteinnille ja Siggalle sekä tietenkin kaikille eläimille. Kyyneleitä pidättelin melkein koko aamupäivän, ja pusuttelin Skjónia, vaikka musta paitani olikin sen jälkeen täynnä valkoisia karvoja ja pölyä. Latasimme laukut tulomatkallakin laukkujen painosta kärsineeseen autoon ja lähdimme ajamaan etelää kohti, ja oloni oli haikea mutta kiitollisena. Vaikka alamäkiä oli, matka opetti minulle paljon, ja tunnen kasvaneeni tämän kolmikuukautisen aikana hieman aikuisemmaksi. Oli erikoista, miten varma minä yhtäkkiä olin siitä, että tulisin takaisin, niin Islantiin kuin Byrgisskarðiinkin.

Hiekkatie pöllysi jäljessämme, ennen kuin muuttui asfalttiseksi hieman ennen Varmahlíðiä. Kävimme tankkaamassa, ennen kuin suunnistimme ulos solasta. Tammikuussa tilalle tullessani tässä vaiheessa oli jo pimeää, joten en ollut nähnyt ulkona muuta kuin kaukaisten tilojen aina palavia ulkovaloja. Lumesta vapaa maisema oli kauniin keltainen vielä osittain valkoisine vuorineen.

Skagafjörðurin korkein huippu, Mælifell. Upea vuori, jonka huippu kohoaa reilun 1100 metrin korkeuteen. Sen huipulta näkee lähes puolet Islannista! Hurjaa!

Varmahlíðin metsikköjä

Viimeinen näkymä merelle... ♥

Joutsenia!

Hvammstangi

Pysähdyimme syömään N1-huoltoasemalla, söimme hampurilaiset ja jatkoimme eteenpäin. Pyörähdimme myös kahden eri myymälän pihassa, toinen niistä iso villamyymälä Hvammstangissa (missä on myös hyljekeskus!), ja toinen pienessä kylässä ei kovin kaukana Hvammstangista. Kun niistä ei löytynyt mitään, ostimme N1:n tuliaisosastolta ihanan vihreän islanninvillapeiton, jonka sain lahjaksi Glorialta. ♥ Olimme ruokalassa vain ehkä tunnin-puolitoista, mutta ulos tullessamme aurinko ei enää paistanut. Se kurkisti pilvien takaa vasta myöhemmin uudelleen.

Kattarhryggur ("Kissanselkä")-putous

Tulivuori ja laavakenttää

Poikkesimme myös Hvanneyri-nimisessä historiallisessa kylässä, jossa toimii nykyään Islannin maatalousoppilaitos. Hvanneyri mainitaan ensimmäisen kerran vanhassa Egill Skallagrímssonista kertovassa sagassa, jossa eräs miehistä perusti Hvanneyri-nimisen maatilan Hafnarfjallin ja Borgarhrounsin väliin. Maatalousoppilaitos ja -yliopisto ovat sijainneet Hvanneyrissä vuodesta 1889 alkaen, ja vaikka useimmat rakennukset ovatkin moderneja, on osa 1900-luvun alusta (kuten kuvassa oleva kirkko). Kylässä on maatalousmuseo ja sievä, pieni, kallis Ullarselið-villakauppa, koulu ja runsaasti asuntoja oppilaille ja opettajille ja heidän perheilleen. Noin 60 islanninnaudan robottipihatto sijaitsee koululla, lisäksi vähän matkan päässä koulusta on koulun kanssa yhteistyötä tekevät hevostila ja lammastila, joille oppilaat tulevat työssäoppimaan.



Pian Hvanneyrin jälkeen ennätimme kauniin Hvalfjörður-vuonon laidalle, mistä sukelsimme pimeään, melkein kuusikilometriseen merenalaiseen Hvalfjarðargöng-tunneliin. Reykjavíkiin ei siitä ollut enää pitkä matka. Poikkesimme vain Bónus-kaupassa ja pyörähtämässä Álafoss-villakaupan pihassa (se oli mennyt kiinni tunti sitten...)  ennen kuin suuntasimme Keflavíkiin. Kello taisi olla puoli seitsemän tai jotain, kun rullasimme B&B-aamiaismotellin pihaan. Odottelimme aulassa vastaanottovirkailijaa, joka otti maksun vastaan (yksi yö oli 65 euroa, huh.) ja näytti nopeasti paikat sekä käytännöt. Itkuiset jäähyväiset Glorialle jätettyäni vetäydyin huoneeseeni valmistautumaan stressaavaan seuraavaan päivään - unta sain vasta yhdentoista jälkeen, herätys oli soimassa kello 3.55.

Aamulla tein viime hetken pakkaukset. Tungin uuden vilttini vaatteiden päälle laukkuuni (jouduin käyttämään hieman voimaa, jotta se meni kiinni), vaihdoin vaatteet ja yritin ehostautua niin, että näyttäisin edes vähän ihmiseltä. Vastaanottovirkailijalle kerroin haluavani olla lentokentällä 4.45, mutta lentokenttäbussi oli islantilaisittain myöhässä, ja olin kentällä vasta viiden jälkeen. Ei kun sekavaan backage dropiin ja turvatarkastukseen (jossa mokomat tekivät mukavankokoisen reiän laukkuuni! Kiva, kiitos.) ja siitä shoppailemaan duty freehen. Rahaa ropisi aika reippaasti taas tuliaisiin, niiden on parasta kelvata! :P

Äkkiä tajusin saatuani shoppailut valmiiksi, etten tiennyt yhtään, missä lennon portti oli. A1. No eihän tuossa ole kuin iso kyltti A11-27-porteille. Missä ne muut ovat? Höyrin ja pöyrin pitkin kenttää ja tähyilin isojen kylttien varalta, kunnes lopulta hoksasin jonkun puhuvan suomea jossain lähistöllä. Kipitin urheaa esittäen kahden suomalaispojan luokse.

"Hei, oottekste tulossa Helsinkiin? Tiiättekste missä se portti on?"
"Me ollaan menossa Tukholmaan. Mikä portti?"
"Aa-ykkönen."
"Jaa no kattellaan."

Pojat eivät pyörineet pitkään, kun he jo osoittivat minut minikokoisen opasteen osoittamaan suuntaan kahden kahvion väliseen kapeaan rakoon. Ai. Kiitin nolona avusta ja taapersin ovien luokse odottamaan niiden aukeamista. Varttia vailla seitsemän ovet aukesivat, ja kymmenen yli seitsemän meidät ohjattiin busseihin, jonka ahtaassa kyydissä meidän vietiin lentokoneen luokse. Kuulin jo paljon suomea, ja äkisti minun tuli ikävä islantia. Päätin lukea paluumatkalla kielioppia aikani kuluksi.

Viimeinen auringonnousu Islannissa... ♥

Petyin karvaasti paikkani nähdessäni, sillä se oli juuri tasan koneen siiven kohdalla. Hemmetti! Sääkin oli niin kaunis, että alhaalla siintävän Islannin olisi nähnyt koko kauneudessaan. Yritin räpsiä kännykällä edes jonkinlaisia kuvia takaviistosta, kun rakkaaksi hyvin lyhyessä ajassa muuttunut maa jäi taakse.



Olen ollut jo nyt kaksi päivää Suomessa. Islanninkokemus selvästi kasvatti, koska heti huoneeseeni astuessani sain pienen ahdistuskolotuksen nähdessäni täyteenahdatun pöydän, hyllyt ja akvaarionpäällisen. Eilen otin ja raivasin turhat rojut pois, tänään siivosin vaatekaappini. Iltapäivällä olo alkoi olla jo toimeton. Oli tylsää olla sisätiloissa, tahdoin ulos - mutta mitä sitä ulos menemään, kun ei ole töitä odottamassa tekijäänsä. Huomenna tapaan rakasta ystävääni, perjantaina on puutarhamessuja, ja viikonlopun vietän mökkimetsässä latautuen ja purkamassa patoutuvaa energiaani. Ensi viikolla täytyy vierailla koulunavetalla, vanhalla työssäoppipaikalla, ystävien luona, ja jatkaa kouluhommien tekoa, jotta täältä koulusta joskus valmistuisikin..!

Islantia on ikävä jo ikävä. Jollain ihmeellisellä tavalla maa nappasi palan sydäntäni, vaikka visusti olin sitä mieltä, ettei niin kävisi. Oli tässä historiantuoksuisessa maassa kuitenkin jotain, mikä vei mukanaan, ei pelkästään ihania ihmisiä ja eläimiä. Kevät 2017 on jo suunnitteilla seuraavan Islannin-seikkailun ajankohdaksi, saa nähdä, kauanko silloin viivyn maassa. Ikävää lievittelen kieltä opiskellen ja islantilaista radiota kuunnellen sekä tehden töitä Islanti visusti mielessäni.

Tämä näkymä sai hieman itkemään. Oli kuin itse Islanti olisi sanonut "Heippa, kyllä me vielä nähdään." Se saattoi olla myös väsyneiden aivojeni ylitulkintaa, mutta sydämen muotoinen vuori oli joka tapauksessa kaunis.
Kiitos, rakas Islanti, ihanasta seikkailusta.. ♥ Sjáumst aftur.

Lehmäkivaa!

Tiistai-iltana tuli puhetta siitä, että seuraavana päivänä olisi taas hevoskilpailut Sauðárkrókurissa. Olin jutellut Sólheimar-nimisen karjatilan emännän kanssa Facebookissa edellisen vierailuni jälkeen ja olimme miettineet, saisinko ehkä kyytiä heille viimeisellä viikollani. Hevoskilpailujen nojalla se onnistuikin, ja Gloria jätti minut keskiviikkona puoli seitsemältä Sólheimarin navetan pihaan.

Tilan isäntä Valdimar, tutummin Valdi, otti minut vastaan ja opasti navettaan. Valdi on hieman ujo käyttämään englantia puhuessaan (ja minä islantia), mutta kommunikointi sujui hyvin. Sain navetassa kotoakin tuttuja tehtäviä - lantojen kolaamista, rehun levittämistä ja vasikoiden juottoa, sekä itse lypsyä.

Sólheimarissa lypsäviä on noin kolmisenkymmentä, nuorkarja mukaan laskettuna nautoja ehkä kuusi-seitsemänkymmentä. Muutamaa angusristeytystä lukuun ottamatta kaikki ovat islanninkarjaa.

Islanninkarja on vanha maatiaisrotu, jonka ensimmäiset yksilöt tuotiin saarelle sen ensiasuttamisen aikaan yli tuhat vuotta sitten. Koska Islannissa on hyvin vähän muita nautarotuja, ne ovat myös verrattain puhdasrotuisia, ja suurin osa Islannin tilallisista haluaa pitääkin tilanteen sellaisena. Islanninkarjaa ei ole koskaan jalostettu värin mukaan, minkä vuoksi värikirjo on hyvin laaja. Maitotuotos vaihtelee 4500:n kilon ja 11000:n kilon välillä - Sólheimarin keskituotos on noin 5500kg, mutta paras lehmä pääsee melkein kymppitonniin. Keskimääräiset valkuais- ja rasvatuotokset ovat melkolailla samaa kuin suomenkarjalla.

Luonteeltaankin islanninlehmät tuntuivat samanlaisilta suomenkarjan ammuihin verrattuna. Useimmat olivat erittäin uteliaita ja näin ollen hiukan haasteellisia kuvata, koska minun tutkiminen tuntui selvästi tärkeämmältä kuin hillitty poseeraaminen. Muutama ensikko ujosteli hieman lypsettäessä, koska käsittelen ultrakevyttä lypsy-yksikköä erilaisin ottein kuin tilanväki, mutta muuten mammat ottivat minut avosylin vastaan (eräs ihana Trú- eli Usko-niminen mamma antaen jopa kylvyn kiitokseksi!). 

Vasenta puolta katsellessa voisi luulla, että kyseessä on länskärikarjaa! Oikea puoli
 lakosi aika nopeasti lypsyn jälkeen lepäilemään, siksipä niitä ei tässä kuvassa näy. 

Rehunjakoa voimakkaalla Schäfferillä. Paali nousi helposti ilmaan, eikä kone näyttänyt
 keikkuvan paljoakaan, kun paalista revittiin isot tupot ruokintapöydälle vietäviksi.

Levittämistä vailla

Minä oon inasen tiine.

Näköala päärakennuksen edestä oli upea. Merellä näkyvät saaret Drangey, Málmey ja Þórðarhöfði,
joilla haluaisin vierailla kesäaikaan niillä pesiviä lintuja katsomassa.

Iltalypsy sujui mukavammin kuin viimeksi. En jännittänyt enää niin paljon usean silmäparin alla, joten aika pian toiminta alkoi tulla selkärangasta, ja rutiinit alkoivat palata. Liivit auki, pesu, alkusuihkeet, kone, seuraava. Utareiden tarkistus, jodirasva, liivit kiinni, seuraava. Emäntä Guðrún saapui hieman myöhemmin, mutta siihen asti pärjäsimme erittäin hyvin Valdin kanssa kahdestaan. Lypsyn jälkeen otin paljon kuvia ja autoin hieman rehunjaossa, ennen kuin palasimme päärakennukselle, söimme ihanan ilta-aterian ja juttelimme yöhön asti jos jostakin. 

Navettarakennus auringonlaskussa

Aamulla suuntasimme seitsemältä Valdin kanssa navettaan, ja sama rutiini toistettiin. Guðrún saapui hieman myöhemmin saatettuaan lapsensa koulubussille. Minulle luotettiin koko ajan enemmän tehtävää, kun huomattiin, että ihan hyvinhän tuo homma sujuu. Erityisen hauskaa kuulla oli kehut siitä, miten näppärästi auoin ja suljin liivejä. Kun myöhemmin näytin kuvia koulutilalta, isäntäväki nyökytteli äkillisessä ymmärryksessä. Joo-o, siinä on sitä liivien räpläämistä, eipä ihme, kun homma sujuu! 

Navetan jälkeen käväisin pikakierroksella tilan ympärillä kuvaamassa paluumatkallamme näkemiämme kiirunoita ja puissa ihanasti laulavia punakylkirastaita. Ei tarvinnut nousta kuin kymmenisen metriä, ja näki jo pitkälle. 

Polku päärakennukselle. Nurmikko tuoksui i-h-a-n-a-l-l-e aamutuimaan,
siinä kyllä taas kiitti genetiikkaansa siitä, että on luonnostaan aamuvirkku!

Talo ylhäältä rinteeltä

Navetta

Drangey

Málmey ja Þórðarhöfði

Punakylkirastaiden viserrys herätteli ihanasti aamulla.
Byrgisskarðilla lintuja ei ole kuin ohikulkumatkalla, joten viserrys kyllä täydensi kevääntuntua.

Joutsenia!

Maisemia oli ihana katsella. Vasemmalla avautui näkymä kaukana siintävälle merelle, oikealla syvemmälle Skagafjörðuriin vihertävien peltojen yli. Jos olisin ollut täällä vielä pari viikkoa, maisema olisi luultavasti ollut jo vihreänä.

Lyhyen retkeni jälkeen söimme muroja tilamaidolla höystettynä, maistui kyllä ihan erilaiselle kuin Suomessa! Yhdentoista aikaan palasimme navettaan, sillä tilanväki päätti aikaistaa hienon sään vuoksi muutaman lehmän uloslaskua. Napsimme eri karsinoista yhteensä viisi eläintä, yhden lehmän ja neljä hiehoa, jotka sujautimme ulos kapeasta oviaukosta. Niiden riehumista oli hauska kuvata, vaikka sainkin kerran melkein sorkasta ohimolleni. 

Melko pian navettaan saavuttuamme mammat aistivat, että nyt tapahtuu jotain. Ökämökä oli sen verran suuri, että koulun hiehonavettaan väkirehukärryn kanssa saapuminen ei ollut sen rinnalla mitään. Lehmät huusivat, sonnit huusivat, hiehot huusivat, muutama vasikkakin mölisi! Hurjan möykän kuuli varmasti laakson toiseen päähän asti.

Tämä mamma on se tilan paras lypsikki!

Ilmeikkäät.

Ulos päässyt nautakomppania nautti ulkoilmasta hännät tötteröllä. Lehmä väsyi melko pian juoksenteluun, mutta nuoriso porskutti vaikka kuinka kauan. Odottelimme pienessä aitauksessa sitä, että nuoret rauhoittuisivat, ja ne voisi laskea kujaa pitkin laitumelle. 

Harvinainen hopeanvärinen hieho.

Kuvaaminen oli aavistuksen haastavaa, koska en osannut asettaa kameran asetuksia niin, että sekä maa että taivas olisivat fokuksessa ja liike ei olisi suttuinen. Tämän vuoksi monesta kuvasta kaunis tausta on kulunut puhki, mikä on äärettömän harmi, koska kaunishan se oli.

Lopulta möhmöttimet rauhoittuivat sen verran, että ne ohjattiin laidunta kohti. Kuja oli lyhyt, ja suurin osa oli kulkenut siitä aiempanakin vuonna, joten ne sujahtivat nätisti ulos. Raidallinen lehmä noukitaan sisälle poikimaan kesäkuun lopussa, mutta muut saavat olla ulkona jopa lokakuulle asti, jos säät sallivat. Kuulemma laidunkautta pitkitetään viljelemällä lehmille kaalia ynnä muuta erikoisevästä.

Kun ammut rauhoittuivat, lähdimme navetan kautta takaisin talolle ja söimme välipalaa, ennen kuin linnoittauduimme olohuoneeseen katselemaan uutisia. En ymmärtänyt uutisista juuri mitään, mutta minulle tulkattiin, jos esille tuli jotain mielenkiintoista. 

Gloria ja Þorsteinn tulivat jossain vaiheessa, ja olohuone täyttyi äänekkäästä islannista, kun Valdin isäkin kävi kylässä. Uutisten jälkeen istuimme kahvilla pitkään, ja kävimme Guðrúnin tyttären kanssa vilkaisemassa, oliko eräs mamma jo poikinut. Se poiki vasta illalla, kun olimme lähteneet, mutta näin siitä Facebookissa supersuloisen kuvan.

Guðrúnin ottama kuva uudesta vassusta ♥

Kaiken kaikkiaan sekä keskiviikko että torstai olivat kyllä tämän reissun kohokohtia. Minä pidän lampaista ja hevosista, joten kyllä niiden kanssa työskentelee mielellään, mutta minä rakastan lehmiä, joten työt niiden parissa eivät tunnu töiltä lainkaan. :D Skagafjörðuriin seuraavan kerran palatessani vierailukohteiden seassa on tavallisten turistikohteiden lisäksi myös muutama tila, tämä tila mukaan lukien ♥ 

♥ Takk kærlega fyrir allt, Guðrún og Valdi!! ♥