Lehmäkivaa!

Tiistai-iltana tuli puhetta siitä, että seuraavana päivänä olisi taas hevoskilpailut Sauðárkrókurissa. Olin jutellut Sólheimar-nimisen karjatilan emännän kanssa Facebookissa edellisen vierailuni jälkeen ja olimme miettineet, saisinko ehkä kyytiä heille viimeisellä viikollani. Hevoskilpailujen nojalla se onnistuikin, ja Gloria jätti minut keskiviikkona puoli seitsemältä Sólheimarin navetan pihaan.

Tilan isäntä Valdimar, tutummin Valdi, otti minut vastaan ja opasti navettaan. Valdi on hieman ujo käyttämään englantia puhuessaan (ja minä islantia), mutta kommunikointi sujui hyvin. Sain navetassa kotoakin tuttuja tehtäviä - lantojen kolaamista, rehun levittämistä ja vasikoiden juottoa, sekä itse lypsyä.

Sólheimarissa lypsäviä on noin kolmisenkymmentä, nuorkarja mukaan laskettuna nautoja ehkä kuusi-seitsemänkymmentä. Muutamaa angusristeytystä lukuun ottamatta kaikki ovat islanninkarjaa.

Islanninkarja on vanha maatiaisrotu, jonka ensimmäiset yksilöt tuotiin saarelle sen ensiasuttamisen aikaan yli tuhat vuotta sitten. Koska Islannissa on hyvin vähän muita nautarotuja, ne ovat myös verrattain puhdasrotuisia, ja suurin osa Islannin tilallisista haluaa pitääkin tilanteen sellaisena. Islanninkarjaa ei ole koskaan jalostettu värin mukaan, minkä vuoksi värikirjo on hyvin laaja. Maitotuotos vaihtelee 4500:n kilon ja 11000:n kilon välillä - Sólheimarin keskituotos on noin 5500kg, mutta paras lehmä pääsee melkein kymppitonniin. Keskimääräiset valkuais- ja rasvatuotokset ovat melkolailla samaa kuin suomenkarjalla.

Luonteeltaankin islanninlehmät tuntuivat samanlaisilta suomenkarjan ammuihin verrattuna. Useimmat olivat erittäin uteliaita ja näin ollen hiukan haasteellisia kuvata, koska minun tutkiminen tuntui selvästi tärkeämmältä kuin hillitty poseeraaminen. Muutama ensikko ujosteli hieman lypsettäessä, koska käsittelen ultrakevyttä lypsy-yksikköä erilaisin ottein kuin tilanväki, mutta muuten mammat ottivat minut avosylin vastaan (eräs ihana Trú- eli Usko-niminen mamma antaen jopa kylvyn kiitokseksi!). 

Vasenta puolta katsellessa voisi luulla, että kyseessä on länskärikarjaa! Oikea puoli
 lakosi aika nopeasti lypsyn jälkeen lepäilemään, siksipä niitä ei tässä kuvassa näy. 

Rehunjakoa voimakkaalla Schäfferillä. Paali nousi helposti ilmaan, eikä kone näyttänyt
 keikkuvan paljoakaan, kun paalista revittiin isot tupot ruokintapöydälle vietäviksi.

Levittämistä vailla

Minä oon inasen tiine.

Näköala päärakennuksen edestä oli upea. Merellä näkyvät saaret Drangey, Málmey ja Þórðarhöfði,
joilla haluaisin vierailla kesäaikaan niillä pesiviä lintuja katsomassa.

Iltalypsy sujui mukavammin kuin viimeksi. En jännittänyt enää niin paljon usean silmäparin alla, joten aika pian toiminta alkoi tulla selkärangasta, ja rutiinit alkoivat palata. Liivit auki, pesu, alkusuihkeet, kone, seuraava. Utareiden tarkistus, jodirasva, liivit kiinni, seuraava. Emäntä Guðrún saapui hieman myöhemmin, mutta siihen asti pärjäsimme erittäin hyvin Valdin kanssa kahdestaan. Lypsyn jälkeen otin paljon kuvia ja autoin hieman rehunjaossa, ennen kuin palasimme päärakennukselle, söimme ihanan ilta-aterian ja juttelimme yöhön asti jos jostakin. 

Navettarakennus auringonlaskussa

Aamulla suuntasimme seitsemältä Valdin kanssa navettaan, ja sama rutiini toistettiin. Guðrún saapui hieman myöhemmin saatettuaan lapsensa koulubussille. Minulle luotettiin koko ajan enemmän tehtävää, kun huomattiin, että ihan hyvinhän tuo homma sujuu. Erityisen hauskaa kuulla oli kehut siitä, miten näppärästi auoin ja suljin liivejä. Kun myöhemmin näytin kuvia koulutilalta, isäntäväki nyökytteli äkillisessä ymmärryksessä. Joo-o, siinä on sitä liivien räpläämistä, eipä ihme, kun homma sujuu! 

Navetan jälkeen käväisin pikakierroksella tilan ympärillä kuvaamassa paluumatkallamme näkemiämme kiirunoita ja puissa ihanasti laulavia punakylkirastaita. Ei tarvinnut nousta kuin kymmenisen metriä, ja näki jo pitkälle. 

Polku päärakennukselle. Nurmikko tuoksui i-h-a-n-a-l-l-e aamutuimaan,
siinä kyllä taas kiitti genetiikkaansa siitä, että on luonnostaan aamuvirkku!

Talo ylhäältä rinteeltä

Navetta

Drangey

Málmey ja Þórðarhöfði

Punakylkirastaiden viserrys herätteli ihanasti aamulla.
Byrgisskarðilla lintuja ei ole kuin ohikulkumatkalla, joten viserrys kyllä täydensi kevääntuntua.

Joutsenia!

Maisemia oli ihana katsella. Vasemmalla avautui näkymä kaukana siintävälle merelle, oikealla syvemmälle Skagafjörðuriin vihertävien peltojen yli. Jos olisin ollut täällä vielä pari viikkoa, maisema olisi luultavasti ollut jo vihreänä.

Lyhyen retkeni jälkeen söimme muroja tilamaidolla höystettynä, maistui kyllä ihan erilaiselle kuin Suomessa! Yhdentoista aikaan palasimme navettaan, sillä tilanväki päätti aikaistaa hienon sään vuoksi muutaman lehmän uloslaskua. Napsimme eri karsinoista yhteensä viisi eläintä, yhden lehmän ja neljä hiehoa, jotka sujautimme ulos kapeasta oviaukosta. Niiden riehumista oli hauska kuvata, vaikka sainkin kerran melkein sorkasta ohimolleni. 

Melko pian navettaan saavuttuamme mammat aistivat, että nyt tapahtuu jotain. Ökämökä oli sen verran suuri, että koulun hiehonavettaan väkirehukärryn kanssa saapuminen ei ollut sen rinnalla mitään. Lehmät huusivat, sonnit huusivat, hiehot huusivat, muutama vasikkakin mölisi! Hurjan möykän kuuli varmasti laakson toiseen päähän asti.

Tämä mamma on se tilan paras lypsikki!

Ilmeikkäät.

Ulos päässyt nautakomppania nautti ulkoilmasta hännät tötteröllä. Lehmä väsyi melko pian juoksenteluun, mutta nuoriso porskutti vaikka kuinka kauan. Odottelimme pienessä aitauksessa sitä, että nuoret rauhoittuisivat, ja ne voisi laskea kujaa pitkin laitumelle. 

Harvinainen hopeanvärinen hieho.

Kuvaaminen oli aavistuksen haastavaa, koska en osannut asettaa kameran asetuksia niin, että sekä maa että taivas olisivat fokuksessa ja liike ei olisi suttuinen. Tämän vuoksi monesta kuvasta kaunis tausta on kulunut puhki, mikä on äärettömän harmi, koska kaunishan se oli.

Lopulta möhmöttimet rauhoittuivat sen verran, että ne ohjattiin laidunta kohti. Kuja oli lyhyt, ja suurin osa oli kulkenut siitä aiempanakin vuonna, joten ne sujahtivat nätisti ulos. Raidallinen lehmä noukitaan sisälle poikimaan kesäkuun lopussa, mutta muut saavat olla ulkona jopa lokakuulle asti, jos säät sallivat. Kuulemma laidunkautta pitkitetään viljelemällä lehmille kaalia ynnä muuta erikoisevästä.

Kun ammut rauhoittuivat, lähdimme navetan kautta takaisin talolle ja söimme välipalaa, ennen kuin linnoittauduimme olohuoneeseen katselemaan uutisia. En ymmärtänyt uutisista juuri mitään, mutta minulle tulkattiin, jos esille tuli jotain mielenkiintoista. 

Gloria ja Þorsteinn tulivat jossain vaiheessa, ja olohuone täyttyi äänekkäästä islannista, kun Valdin isäkin kävi kylässä. Uutisten jälkeen istuimme kahvilla pitkään, ja kävimme Guðrúnin tyttären kanssa vilkaisemassa, oliko eräs mamma jo poikinut. Se poiki vasta illalla, kun olimme lähteneet, mutta näin siitä Facebookissa supersuloisen kuvan.

Guðrúnin ottama kuva uudesta vassusta ♥

Kaiken kaikkiaan sekä keskiviikko että torstai olivat kyllä tämän reissun kohokohtia. Minä pidän lampaista ja hevosista, joten kyllä niiden kanssa työskentelee mielellään, mutta minä rakastan lehmiä, joten työt niiden parissa eivät tunnu töiltä lainkaan. :D Skagafjörðuriin seuraavan kerran palatessani vierailukohteiden seassa on tavallisten turistikohteiden lisäksi myös muutama tila, tämä tila mukaan lukien ♥ 

♥ Takk kærlega fyrir allt, Guðrún og Valdi!! ♥