Revontulikuvausta (tai sen yrittämistä)

Tänä iltana sain ensimmäistä kertaa hyvän tilaisuuden ottaa kuvia revontulista. En ole kuvannut revontulia aiemmin, joten ensimmäiset viitisen minuuttia kuluivat valotussäätöjen ja hyvien jalustojen etsimiseen. Tarve kunnon kamerajalustalle oli kova. Otin suurimman osan kuvista täysin sokkona, koska käytin jalustana niin Valtran eturengasta kuin sen lukitusakselia suojaamaan kiinnitettyä tynnyriä, enkä pystynyt katsomaan kameran silmästä tähdätessäni.

Hyvien revontulikuvien saamiseksi tarvitaan noin suurin piirtein kaksi asiaa: oikeat säädöt ja liikkumaton alusta. Oikeat säädöt ovat monen tekijän summa, mutta toimivaksi totesin mahdollisimman pienen aukon ja pitkähkön valotusajan. Huomasin, että himmeämmät ja hitaammin liikkuvat revontulet näyttivät parhailta pitkällä valotusajalla (jopa 30’’), kun taas nopeammin liikkuvilla ja kirkkailla riitti lyhyempi valotusaika. Suurimman osan kuvista otin joko 15’’ tai 10’’, koska niillä sai kohtalaisen hyviä kuvia kummistakin tyypeistä. Lisäksi on varmistettava, että tarkennus on tehty niin kauas kuin mahdollista, tai revontulista tulee sumeita.

Kuten näkyy, kameransilmästä olisi ollut kiva nähdä, mitä kuvaa...
Kamerajalusta on ehdoton must kunnon kuvia ajatellen!

Blogger "hieman" murhasi kuvien laatua ja teki niistä aivan törkeän sumeita, mutta kieltämättä myös tietokoneen näytöltä osassa kuvista saattaa erottaa rakeisuutta. Unohdin ISO-arvot automaatille, mikä saattaa olla syypäänä. Onneksi tässä parin kuukauden aikana tulen saamaan useampia tilaisuuksia revontulikuvaukselle - ja jospa saisin löydettyä jostain taskukokoisen jalustankin, jos sellaisia edes on olemassa. 

Pitkä päivä

Tein tänään erittäin pitkän päivän, mistä jalkani ei oikein pitänyt. Aamuvuoro meni kohtuullisen sujuvasti vesiä kanniskellessa ja heiniä jakaessa, ja aamupalan jälkeen saimme extratehtävää, kun naapuri soitti ja kertoi yksinäisen lampaan harhailleen jonkun Byrgisskarðin reilun 1200 hehtaarin maille mahtuvalle aitaukselle. Se oli viisivuotias uuhi, joka oli ilmeisesti viettänyt villilammasviikkoja syksystä lähtien yksinään. Otimme trailerin, lastasimme yhden vanhemman uuhen kyytiin ja ajaa putkutimme reilun puolentoista kilometrin päähän, missä laskimme vanhan uuhen ulos ja palasimme takaisin tilalle. Kuulemma menisi noin päivä siihen, että vanha uuhi johdattaisi karkuteillä olleen kotiin.

Ajomatkalla sain kuulla tarinoita ympäröivästä laaksosta ja Byrgisskarðin vieressä virtaavasta koskesta. Siitä nouseva höyry johtuu siitä, että osa joen vedestä on aina noin 72-asteista geotermisen lämmön vuoksi. Þorsteinn kertoi, että joessa harrastetaan kesäisin paljon koskenlaskua, ja suositteli kokeilemaan sitä jonakin kesänä. ”Ei siellä kukaan ole kuollut”, hän sanoi. Huomautin, ettei ratsunani olleelta hevoseltakaan kukaan ollut tippunut aiemmin, ja onnistuisin varmasti murskaamaan pääni johonkin kiveen. Keskustelu kääntyi hetkeksi norjalaisiin maastopyöräilijöihin ja heidän onnettomuuksiinsa, ennen kuin Þorsteinn jatkoi tarinointia laaksosta.

Skagafjörðurissä on Islannin kolmanneksi suurin jäätikkö, Hofsjökull, joka kattaa  925 km^2:n alueen ja josta laakson pohjalla virtaava Héraðsvötniin liittyvä Vestari Jökulsá-joki saa alkunsa monien muiden jokien ohella. Sen korkein huippu on 1765 metriä korkea, ja Hofsjökullilla on myös maan suurin aktiivinen tulivuori. Noin 50 kilometrin päässä jäätiköllä on kuulemma kuumia lähteitä, joiden lähelle on rakennettu pieni erämökki lampaiden ajamisen aikaan lepopaikkana käytettäväksi. Lampaita ajetaan syksyisin monta viikkoa – kaksi kierrosta hevosella ja yksi mönkijöillä ja koirilla, jotta kaikki lampaat saataisiin löydetyksi valtavalta maatilkulta.

Lammasepisodin jälkeen jaoimme hevosille päiväheinät, minkä jälkeen lähdin käymään Hvellhettan kanssa kävelemässä alhaalla laaksossa. Moikkasimme tammoja ja varsoja, jotka tulivat uteliaina roikkumaan aidalle. Kirjaimellisesti roikkumaan, sillä jostain syystä aidassa ei kulkenutkaan sähköä, joten nuoret hevoset painoivat melkein koko painollaan verkkoaitaa vasten saaden sen nitisemään ja taipumaan kuin koivunlehden. Niitä kiinnostivat sekä minä, kamerani että Hvella, joka istui vähän kauempana odottamassa minua, ja lähtiessäni nuoret alkoivat kisailla keskenään.

Kävelyn jälkeen istahdin Hvellhettan kanssa lepuuttamaan jalkojani heinäpaalille. Rapsuttelin viereeni kipuavaa koiraa, eikä mennyt kovin kauaa, kun koira nukkua tuhnutti vieressäni koivet kohti kattoa. 

Hvellan väsyttävä lenkki on pitkä lenkki.

Glorian palatessa ratsastusretkeltä otin Glorian pyynnöstä muutaman lammaskuvan vaaleanruskeista (islanniksi mórautt) lampaista, joiden villasta joku hänen ystävänsä oli kiinnostunut. Sitten katselin, miten Gloria koulutti muutamaa hevosta, kävin syömässä ja Glorian lähdettyä toiselle tallille aloin siivota karsinoita.

Karsinoita on tallissa noin kaksitoista, joissa osassa hevosia on kaksi tai useampia. Se tarkoittaa paljon, paljon lantaa. Hämmästyksekseni sain huomata, että lehmänlannan kolailu navetalla tuntui helpommalle kuin hevoskikkareiden etsintä ja talikkoon poiminta, mutta se saattoi johtua myös siitä, että jalkani hidasti työtä huomattavasti.

Siivosin kaikki karsinat niin huolellisesti kuin pystyin, kuivitin, jaoin heinät ja vedet sekä lampaille että hevosille, lakaisin käytävät ja revin auki yhden paalin. Siihen kaikkeen meni useampi tunti, minkä jälkeen jalkani tuntuivat lähinnä puurolta. Nyt myös ei-loukkaantunut jalka on kipeä, koska varaan sille kaiken painoni koko ajan seisoessani ja kävellessäni. Jalkapöydän luita se tuntuu ahdistavan, joten kenties otan huomenna rauhallisemmin.

Villilammas ja tiennäyttäjäuuhi saapuivat iltapäivällä tallin taakse ihmettelemään ulkotarhassa olevia lajitovereitaan, ja ajoimme ne siitä sisälle talliin ja vanhaan lampolaan. Villilammas vietiin saman ikäisten uuhien luo uudelle puolelle, ja myöhemmin illalla se sai seurakseen pässin. Sen karitsat syntyvät noin kuukautta muita myöhemmin, mutta myöhäinen karitsointi on parempi kuin ei karitsointia lainkaan. Selkäänsä muodostuneesta vanhan villan huopuneesta viitasta se pääsee parin päivän sisällä eroon. 

Kello seitsemältä illalla palasimme sisälle taloon otettuamme lampaat ulkotarhoista vanhalle puolelle sekä hevoset talliin. Tuntui helpottavalta päästä istumaan. Teimme kolmeen pekkaan hirvittävän läjän pizzaa ja juttelimme siitä sun tästä. Syödessämme Þorsteinn lausui pelottavat sanat: ”Niin tuota, minä en kertonutkaan, mitä se jauheliha siinä pizzassa on.” Olin satavarma, että kuulisin sanat ’jauhetut pässinkivekset’, mutta liha olikin ”vain” islanninhevosta – ja tarkemmin sanottuna sen varsaa. 

Þorsteinn näytti pettyvän, kun kohautin olkiani ja tungin toisen haarukallisen suuhuni. Islannissa etenkin syrjäisillä tiloilla teurasauto on usein hevosen ainoa mahdollisuus kuolla hallitusti – eläinlääkärikäynnit ovat pilviähipovan kalliita, ja lopetusaineilla lopetettua eläintä ei saa edes haudata. Lähitilalla eräs vanha hevonen kuoli siihen, ettei enää pystynyt syömään, ja sen ruho lojui useamman päivän laaksonpohjalla. Mielestäni on parempi, että kivuissa oleva eläin pääsee ajoissa pois, kuin että se kuihtuu hitaasti kärsien, vaikka sitten teurasautolla. Lisäksi ekologisesta näkökulmasta katsottuna on myös parempi, että liha käytetään jotenkin hyväksi eikä paineta montunpohjalle tai jätetä lintujen revittäväksi taivasalle.

Katselimme ruuan jälkeen TV:tä ja toista kertaa saman päivän aikana samalla kanavalla näytettävää Eragonia ja keskustelimme hetken Robert Carlylen skottiaksentista, ennen kuin hävisin huoneeseeni kirjoittamaan tätä tekstiä. Ajastan tämän eiliselle, koska sille päivälle se kuuluu, vaikka julkaisenkin sunnuntain puolella. Pahoittelen hämäävyyttä :D

Sauðárkrókur ja hevoskuvia

Eilen tuli ajankohtaiseksi Islannin pohjoisrannikon toisiksi suurin kaupunki Sauðárkrókur, josta haluan kertoa hieman enemmän sen mielenkiintoisen menneisyyden vuoksi. Sauðárkrókur on pienehkö kaupunki, jonka nimi tarkoittaa kirjaimellisesti lammas-joki-koukkua ja jota islantilaiset kutsuvat usein arkikielessä Krókurinniksi. Sen väkiluku on noin 2 600, mikä ei tunnu paljolta, mutta se on kasvanut tähän kokoon vain noin sadassa vuodessa ja on Islannin 15. suurin kaupunki. Suurimmat rahanlähteet ovat kalateollisuus, meijeritoiminta sekä teknologiapalvelut, joista etenkin meijeritoimintaa on väkisinkin paljon, sillä pelkästään Skagafjörðurin alueella on ainakin 200 maatilaa.

Sauðárkrókuriin ensimmäiset ihmiset saapuivat Islannin ensiasutuksen aikoihin. Tiedetään, että ensimmäinen kaupungin maiden omistaja oli Hebridien saarilta kotoisin oleva viikinki Sæmundr Suðureyski, joka menetti osan alueistaan pian toiselle viikingille, Skefillille. Nämä uudisraivaajat eivät perustaneet taloja Sauðárkrókurin alueelle, vaan kaupungin ensimmäinen virallinen asutus oli vuonna 1871, jolloin seppä Árni Árnason perheineen pystytti talon niemelle tarjotakseen sepänpalveluita sekä majatalon kasvavalle maanviljelijöiden väestölle Skagafjörðurissä. Toinen kaupungin virallinen talo oli vuotta myöhemmin rakennettu Erlendur Hallsonin asuinrakennus, jonka olohuoneesta hän kävi kauppaa alueen ihmisten kanssa. 1900-luvun alussa Sauðárkrókurissa oli mm. 400 asukasta, kirkko, sairaala sekä koulu.

Kaupankäynti Skagafjörðurissa on ollut haastavaa. Etenkin länsirannikko on hyvin karikkoista ja satamia ei ollut kuin kolmessa paikassa itärannikolla, Hofsósissa, Grafarósissa sekä Kolkuósissa. Tanskalaishallinnon aikana (1602-1787) ainoastaan Hofsósissa sai käydä kauppaa, mikä oli erityisen vaikeaa Skagafjörðurin länsiasukkaille Héraðsvötn-kosken vuoksi. Monet asukkaat hukkuivat koskeen yrittäessään päästä kaupankäyntialueelle, ja länsipuolen asukasluvun kasvaessa moni kokeili onneaan tekemällä kauppaa laittomasti Sauðárkrókurin rannikolla. Sauðárkrókurin kaupankäynti sallittiin vuonna 1856.

Lähde: Wikipedia

Noin viidentoista kilometrin päässä Sauðárkrókurista sijaitseva kuuma lähde mainitaan Grettir Väkevän saagassa, jonka tapahtumat sijoittuvat vuoden 1000 tienoille. Tähän lähteeseen pääsen toivottavasti tutustumaan ennen paluutani Suomeen.

Eilinen Sauðárkrókurin reissu tehtiin heti aamutuimaan. Oikeastaan kävimme siellä jo toissailtana, kun Gloria välttämättä halusi viedä minut lääkäriin jalkani vuoksi, mutta eilen jouduimme käymään siellä uudestaan, koska röntgen-hoitaja ei ollut enää toissailtana paikalla.

Islantilaislääkäri oli hyvin mukava, Stephen Frylta näyttävä mies, joka jutteli paljon ja koski vain hiukan liian tuttavallisesti. Toissailtana sairaalaan mennessämme hän tervehti minua islanniksi, ja sönköttäessäni, etten osannut islantia, hän nauroi ja kertoi, ettei hänkään osannut suomea. Tutkittuaan röntgen-kuvani ja todettuaan luiden olevan okei (mutta lihaksen revenneen pahasti), hän kertoi lääkemääräyksistä ja alkoi sen jälkeen jutella Suomesta. Hän oli kuulemma käynyt Tampereella kolmesti ja piti sitä hyvin kauniina kaupunkina. En osannut sanoa siihen muuta kuin että olin asunut siellä koko ikäni, mutten ollut kiinnittänyt asiaan sen kummempaa huomiota, mikä herätti miehessä hilpeyttä.

Toisin kuin lääkäri, röntgen-hoitaja ei puhunut sujuvaa englantia, vaan miimikoi osan haluamistaan asioista ja osasi noin kolme sanaa, arm, leg ja finished.

Koko hoito maksoi 4100 kruunua, noin 28 euroa, jonka Glorian mies Þorsteinn maksoi eikä suostunut ottamaan rahojani vastaan. Siitä tuli vähän kiusaantunut olo, vaikka kyse ei ollut isosta summasta. Supermarketissa poiketessamme sentään maksoin omat ostokseni, prepaid-liittymän sekä Fanta-pullon, joista en, yllättävää kyllä, saanut kuittia. Þorsteinn osti kolme suklaadonitsia ja pillimehupaketillisen kókómjólkia, suklaamaitoa, joka maistuu aivan kylmälle kaakaolle. Minä sain yhden purkin, ja Þorsteinn söi ja joi kaiken muun 45-minuuttisen ajomatkan aikana.

Þorsteinn (lue: Thorsteinn) on paljon vitsaileva, hieman ilkikurinen mies, joka on aina pilke silmäkulmassa. Hän tietää paljon maataloudesta, vaikka työskenteleekin säännöllisesti Reykjavíkissa rakennustyömaalla, ja kertoi pitkiä tarinoita niin siitä, kuinka eksyi kerran vahingossa Suomeen ollessaan erittäin humalassa Latviassa, myös Islannin korruptiosta ja maatalouden kipupisteistä.

Islannin tukipolitiikka on ilmeisesti vielä huonompi versio Suomen tukioikeuksista. Siinä missä Suomessa sinulla on x määrä peltoa, jolle voit ostaa tukioikeuksia vain sille x määrälle, Islannissa saat tukea tasan tukioikeuksiesi verran. Ei haittaa, vaikka sinulla on tukioikeuksia 1000 lampaan edestä ja sinulla onkin vain 600, saat rahat silti. Tukioikeuksien hinta on päätähuimaava, kun maanviljelijät keinottelevat niillä enemmän rahaa vähemmälle työpanokselle. Tämä systeemi on Þorsteinnin mukaan muuttumassa toivottavasti pian, mistä keinottelevat maanviljelijät eivät ole iloisia.

Skagafjörðuria islantilaisen maatalouskaupan, Vélavalin, pihalta.

Eilen iltapäivällä otin lääkärin määräyksestä rauhallisesti. Puhuin ystävien ja vanhempien kanssa puhelimessa sekä kävin harjaamassa muutaman hevosen sekä tallikoira Hvellhettan sekä autoin tallissa sen verran kuin nilkutukseltani kykenin, toisin sanoen kannoin vettä ja lakaisin käytävät. Iltatöiden jälkeen söimme Þorsteinnin äidin laittaman ilta-aterian, johon kuului lampaan selkäpaloja, luuydintä, ranskalaisia ja uunivihanneksia. Lammas maistui hyvin samantapaiselle kuin kauan sitten maistamani hirvenliha, ja vaikka pelkäsin mahanväänteitä pitkän kasvisruokavalion noudatuksen vuoksi, ei niitä tullut. Katselimme islanninhevosten mestaruuskilpailuja Glorian läppäriltä illalla samalla, kun TV:stä tuli ohjelma islantilaisesta ruoantuotannosta. 

Tänä aamuna nilkutin muiden mukana tallille tekemään samoja askareita kuin illalla. Aamupala oli erityisen mielenkiintoinen, koska Þorsteinn maanitteli minut maistamaan islantilaista kuivattua turskaa, joka haisi aivan kaamealle, ja jota Þorsteinn itse söi hyvällä halulla voideltuaan sen voilla. Maistoin pienen palan ja sain todeta sen maistuvan aivan merilevälle. Aamupalan ja -tauon jälkeen palasin tallille yksinäni, kun Gloria lähti käymään Krókurinnin lähellä ratsuttamassa hevosia ja Þorsteinn meni hänen mukaansa. Harjasin musiikkia kuunnellen kauniin tamman, jonka takaosa oli likaantunut pahasti, ja totutin kahta säikkyä hevosta läsnäolooni ja liikkeisiini. Toivon pääseväni maastakäsittelemään niitä enemmän lähiaikoina, kunhan jalkani paranee, sillä eläinten kouluttaminen on lempipuuhaani, ja varsinkin säikky, kirjava ori vaikutti pitävän rauhallisuudestani ja rauhoittui vain viidessätoista minuutissa pörisevästä steppailijasta rapsuteltavaksi.

Tamma vaikutti pitävän minusta, sillä se tuijotti minua vaativasti, kun totutin viereisessä karsinassa olevaa tammaa itseeni.

Hevosten kanssa puuhailtuani lähdin käymään kävelyllä Hvellhettan kulkiessa edelläni. Se pysähteli vähän väliä odottamaan, että nilkutin sen luokse, ja hevosenkikkareita löydettyään kiikutti niitä eteeni. Se rakastaa noutoleikkejä, ja leikimme pitkän aikaa puunkalikalla ja muoviletkun kappaleella, joita se haki vinttikoiran vauhdilla. Sitten nuoret hevoset tulivat ihmettelemään puuhailujamme yhtenä isona laumana. Otin niistä paljon kuvia, höpötin jonninjoutavista asioista ja lähdin Hvellan kanssa katsomaan talon takana olevia nuorikkoja.

Olen äärimmäisen ihastunut ruunivoikkoon Demantur-ruunaan, joka näyttää vähän vanhalta äijältä ja on mielettömän lempeä. Jos voittaisin lotossa, se pääsisi heti tutustumaan Suomen pelottaviin metsiin.

Satuhevonen <3

Ja vanha mies... :D

En kestänyt rapsutella hevosia kovin kauaa, koska sormeni alkoivat olla jäässä ja t-paita tuulitakkini alla ei enää riittänyt kiristyvässä pakkasessa. Pian sisälle perääntymiseni jälkeen alkoi sataa lunta, ja sitä tulee edelleen. Ulkona olevat lampaat ja hevoset ovat saaneet lumikuorrutteet selkiensä päälle, mutta se ei näytä niitä haittaavan, vaan ne syövät vasta tuotuja paaleja tyytyväisinä tuiskusta välittämättä.

Huomenna taas uusi päivä, toivottavasti jalkakin olisi paremmassa kunnossa.

Hesturinn frá Helvíti

Tänään pääsin ensimmäistä kertaa hommiin. 

Heräsin seitsemän aikaan ja oletin Glorian olevan jo aamupalalla, edellisiltana kun oli ollut puhetta, että hevoset vietäisiin ulos kahdeksalta. Sen sijaan naisen huone oli pimeänä ja ovi visusti kiinni, ja ainoa elonmerkki oli tasan kahdeksalta, kun iPhonen kello pärähti soimaan. Vartin kuluttua Gloria ilmestyi ovelle ja hoputti minut talleja kohti. 

En tiedä, onko tapa yleisislantilainen, mutta täällä ei tunnu aikatauluja olevan. Tauoillakaan ei ollut mitään aikarajaa – istuimme aamupalalla sekä lounaalla yhteensä puolitoista tuntia mussuttaen islantilaista ruisleipää, islantilaista jogurttia, islantilaisia kirsikkatomaatteja ja villisienijuustoa ja juustoparsakaalikeittoa. Islannissa on melko helppoa tuottaa kasviksia kasvihuoneissa, koska energia on niin halpaa. Hinnassa tämä ei näy – pussillinen näivettynyttä salaattia maksoi melkein viisi euroa. Heippa, kasvisruokavalio, nähdään Suomessa.

Aamutyöt alkoivat lampaiden ruokkimisella. Rehut viedään käsin tai talikolla ruokintapöydille, joita on vanhalla sekä uudella puolella yhteensä kuusi. Lampaat syövät ilta- ja aamuruokintojen välillä pöydän tyhjäksi, joten ne tulevat syömään hirvittävällä vauhdilla. Etenkin uudella puolella tänä vuonna syntyneiden ruokintapöydällä saa varoa askeliaan, kun päkättimet tunkevat itseään pöydän raoista jalkojen tielle. Iltapäivällä vanhan tallin lampaat pääsivät myös ulos, ja osa lampaista on pysyvästi ulkona. Ne pärjäävät hyvin tuulessa ja tuiverruksessa, koska niiden keho on todella kompakti lämmön säästämiseksi - jalat ja naama ovat lyhyet ja villa on äärimmäisen tuuheaa ja lämmintä.

Heinäkin täällä on hyvin erilaista kuin koto-Suomessa. Yllä olevassa kuvassa näkyy hieman sitä. Se on hyvin ohutlehtistä ja –vartista ja pakkautuu paaleihin niin tiiviisti, että töitä saa tosissaan tehdä laattojen irtisaamisessa. Paalit ovat muutenkin niin kummallisesti pakattuja, ettei niitä saa rikki kovinkaan helposti, tai ainakaan minä en niitä osaa (vielä) avata kovinkaan kätevästi. 

Lampaat ja tallissa ja ulkotarhassa olevat hevoset ruokittuamme lähdimme traktorilla viemään paaleja alhaalla laaksossa oleville tammoille ja niiden varsoille sekä vielä kauempana olevalle nuorisolle. Superpörröiset hevoset katselivat rauhallisesti aidan takaa, miten Gloria mätki pari paalia täysin rikki yrittäessään saada niitä traktorin piikkeihin. Kuulemma hänen miehensä Þorsteinn hoitaa traktorin ajamisen ja eikä Gloria itse aja kovin usein sillä. Vitsailimme työn lomassa ja kerätessämme paalimuoveja laitumilta, ja aloin tuntea oloni vähän rentoutuneemmaksi. 

Vanhus-Valtran kyydistä

Paalit jätettiin muoveineen päivineen hevosten syötäväksi, kunhan yläosaa oli revitty niin, että hevoset pääsevät syömään. Paluumatkalla keräsimmekin aivan törkeän määrän paalimuoveja, jotka tuuli oli heitellyt minne sattui ja joista osa oli jäätynyt vesilammikoihin tai piikkilankaan kiinni. 

Paaliepisodi vei melko pitkään muovien repimisen ja traktorilla ympäriinsä pompottelun vuoksi. Pidimme ruokatauon, joka venähti parituntiseksi Glorian soitellessa ystävilleen ja jonka aikana ehdin ottaa paljon kuvia ympäröivästä laaksosta. En lähtenyt kovin kauas, koska perässäni seurasi paimenkoira Hvellhetta sekä yksi tallikissoista, mutta mäennyppylältä sain silti erittäin hyviä kuvia. Palatessani talolle Gloria otti muutamaa hevosta sisälle ja ilmoitti, että lähtisimme ratsastamaan.

Hevoseni oli pieni ja hirvittävän virkeä vanhamuori. Töltin sijasta se tarjosi ensimmäisenä laukkaa eikä olisi halunnut pysähtyä, mutta pysyi jotenkuten hanskassa menomatkalla. Tulomatkalla oli toinen ääni kellossa. Kun edessä kulkeva kaveri kiihdytti tölttiin ja välimatka näytti ponin mielestä liian pitkältä, se päätti kiihtyä nollasta sataan. Hidastusyrityksistäni huolimatta mummo oli päättänyt, että nyt mennään lujaa.

Menetin pian toisen jalustimista, ja roikuin nelistävän hevosen selässä lähinnä ajatuksen voimalla. Sain tehtyä muutaman kurvin, joiden aikana vauhti hiljeni, mutta kiihtyi nopeasti takaisin alkulukemiin. Tien vierustat olivat jäässä, joten pian ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin yrittää hidastaa muilla keinoin. Kehoni tuntui päättäneen, että helpoin tapa hidastaa olisi poistua hevosen selästä kauniissa kaaressa keskelle jäätä ja kivikkoa, kun hevonen kurvasi ylämäkeen tallille johtavalle tielle.

En muista putoamisesta kuin sen, että löin takaraivoni jäähän ja katselin hetken aikaa epäuskoisena iltaruskon värjäämää taivasta, ennen kuin nousin istumaan ja tihrustin ympärilleni. Gloria tölttäsi hevosellaan luokseni ja näytti vähintään yhtä järkyttyneeltä kuin itse tunsin olevani. Hän oli tietysti huolissaan, koska olin pudonnut jäiselle pientareelle keskelle isoja laavakivikasoja, mutta ainoa kipeä paikka tuntui olevan vasen reiteni ja takaraivoni, jota jomotti aavistuksen.

En pystynyt hetkeen seisomaan jalassani jyskyttävän kivun takia. Jonkun ajan päästä jalka kesti jotenkuten painoa, joten kävelimme tallille. Gloria lähti hevosen kanssa uudelle lenkille varmistaakseen, ettei se tekisi moista juoksuspurttia uudelleen. Palatessaan hän sanoi, että hevonen oli ollut säpsy, muttei yrittänyt lähteä alta niin kuin minun kanssani. Hän vakuutti, ettei syy ollut minun, mutta taisimme kumpikin tietää, että olisi se paremminkin voinut mennä.

”In Iceland you will meet a lot of helvítis hesturinn”, Gloria sanoi lohdutukseksi istuessamme olohuoneeseen vetämään henkeä. ”You did some good balancing.”

No, yleensä hyvästä tasapainoilusta palkkana ei ole tuskaisen kivulias kävely. Jalka on nyt kipeämpi kuin aiemmin, mutta pystyn edelleen kävelemään hirvittävän pienillä askelilla jotenkuten. Saa nähdä, olenko työkunnossa huomisaamuna, iltavuoro kun nyt jäi väliin.

Islanti ei ole alkanut ehkä parhaalla mahdollisella tavalla, mutta þetta reddast. Kyllä se tästä.