Pitkä päivä

Tein tänään erittäin pitkän päivän, mistä jalkani ei oikein pitänyt. Aamuvuoro meni kohtuullisen sujuvasti vesiä kanniskellessa ja heiniä jakaessa, ja aamupalan jälkeen saimme extratehtävää, kun naapuri soitti ja kertoi yksinäisen lampaan harhailleen jonkun Byrgisskarðin reilun 1200 hehtaarin maille mahtuvalle aitaukselle. Se oli viisivuotias uuhi, joka oli ilmeisesti viettänyt villilammasviikkoja syksystä lähtien yksinään. Otimme trailerin, lastasimme yhden vanhemman uuhen kyytiin ja ajaa putkutimme reilun puolentoista kilometrin päähän, missä laskimme vanhan uuhen ulos ja palasimme takaisin tilalle. Kuulemma menisi noin päivä siihen, että vanha uuhi johdattaisi karkuteillä olleen kotiin.

Ajomatkalla sain kuulla tarinoita ympäröivästä laaksosta ja Byrgisskarðin vieressä virtaavasta koskesta. Siitä nouseva höyry johtuu siitä, että osa joen vedestä on aina noin 72-asteista geotermisen lämmön vuoksi. Þorsteinn kertoi, että joessa harrastetaan kesäisin paljon koskenlaskua, ja suositteli kokeilemaan sitä jonakin kesänä. ”Ei siellä kukaan ole kuollut”, hän sanoi. Huomautin, ettei ratsunani olleelta hevoseltakaan kukaan ollut tippunut aiemmin, ja onnistuisin varmasti murskaamaan pääni johonkin kiveen. Keskustelu kääntyi hetkeksi norjalaisiin maastopyöräilijöihin ja heidän onnettomuuksiinsa, ennen kuin Þorsteinn jatkoi tarinointia laaksosta.

Skagafjörðurissä on Islannin kolmanneksi suurin jäätikkö, Hofsjökull, joka kattaa  925 km^2:n alueen ja josta laakson pohjalla virtaava Héraðsvötniin liittyvä Vestari Jökulsá-joki saa alkunsa monien muiden jokien ohella. Sen korkein huippu on 1765 metriä korkea, ja Hofsjökullilla on myös maan suurin aktiivinen tulivuori. Noin 50 kilometrin päässä jäätiköllä on kuulemma kuumia lähteitä, joiden lähelle on rakennettu pieni erämökki lampaiden ajamisen aikaan lepopaikkana käytettäväksi. Lampaita ajetaan syksyisin monta viikkoa – kaksi kierrosta hevosella ja yksi mönkijöillä ja koirilla, jotta kaikki lampaat saataisiin löydetyksi valtavalta maatilkulta.

Lammasepisodin jälkeen jaoimme hevosille päiväheinät, minkä jälkeen lähdin käymään Hvellhettan kanssa kävelemässä alhaalla laaksossa. Moikkasimme tammoja ja varsoja, jotka tulivat uteliaina roikkumaan aidalle. Kirjaimellisesti roikkumaan, sillä jostain syystä aidassa ei kulkenutkaan sähköä, joten nuoret hevoset painoivat melkein koko painollaan verkkoaitaa vasten saaden sen nitisemään ja taipumaan kuin koivunlehden. Niitä kiinnostivat sekä minä, kamerani että Hvella, joka istui vähän kauempana odottamassa minua, ja lähtiessäni nuoret alkoivat kisailla keskenään.

Kävelyn jälkeen istahdin Hvellhettan kanssa lepuuttamaan jalkojani heinäpaalille. Rapsuttelin viereeni kipuavaa koiraa, eikä mennyt kovin kauaa, kun koira nukkua tuhnutti vieressäni koivet kohti kattoa. 

Hvellan väsyttävä lenkki on pitkä lenkki.

Glorian palatessa ratsastusretkeltä otin Glorian pyynnöstä muutaman lammaskuvan vaaleanruskeista (islanniksi mórautt) lampaista, joiden villasta joku hänen ystävänsä oli kiinnostunut. Sitten katselin, miten Gloria koulutti muutamaa hevosta, kävin syömässä ja Glorian lähdettyä toiselle tallille aloin siivota karsinoita.

Karsinoita on tallissa noin kaksitoista, joissa osassa hevosia on kaksi tai useampia. Se tarkoittaa paljon, paljon lantaa. Hämmästyksekseni sain huomata, että lehmänlannan kolailu navetalla tuntui helpommalle kuin hevoskikkareiden etsintä ja talikkoon poiminta, mutta se saattoi johtua myös siitä, että jalkani hidasti työtä huomattavasti.

Siivosin kaikki karsinat niin huolellisesti kuin pystyin, kuivitin, jaoin heinät ja vedet sekä lampaille että hevosille, lakaisin käytävät ja revin auki yhden paalin. Siihen kaikkeen meni useampi tunti, minkä jälkeen jalkani tuntuivat lähinnä puurolta. Nyt myös ei-loukkaantunut jalka on kipeä, koska varaan sille kaiken painoni koko ajan seisoessani ja kävellessäni. Jalkapöydän luita se tuntuu ahdistavan, joten kenties otan huomenna rauhallisemmin.

Villilammas ja tiennäyttäjäuuhi saapuivat iltapäivällä tallin taakse ihmettelemään ulkotarhassa olevia lajitovereitaan, ja ajoimme ne siitä sisälle talliin ja vanhaan lampolaan. Villilammas vietiin saman ikäisten uuhien luo uudelle puolelle, ja myöhemmin illalla se sai seurakseen pässin. Sen karitsat syntyvät noin kuukautta muita myöhemmin, mutta myöhäinen karitsointi on parempi kuin ei karitsointia lainkaan. Selkäänsä muodostuneesta vanhan villan huopuneesta viitasta se pääsee parin päivän sisällä eroon. 

Kello seitsemältä illalla palasimme sisälle taloon otettuamme lampaat ulkotarhoista vanhalle puolelle sekä hevoset talliin. Tuntui helpottavalta päästä istumaan. Teimme kolmeen pekkaan hirvittävän läjän pizzaa ja juttelimme siitä sun tästä. Syödessämme Þorsteinn lausui pelottavat sanat: ”Niin tuota, minä en kertonutkaan, mitä se jauheliha siinä pizzassa on.” Olin satavarma, että kuulisin sanat ’jauhetut pässinkivekset’, mutta liha olikin ”vain” islanninhevosta – ja tarkemmin sanottuna sen varsaa. 

Þorsteinn näytti pettyvän, kun kohautin olkiani ja tungin toisen haarukallisen suuhuni. Islannissa etenkin syrjäisillä tiloilla teurasauto on usein hevosen ainoa mahdollisuus kuolla hallitusti – eläinlääkärikäynnit ovat pilviähipovan kalliita, ja lopetusaineilla lopetettua eläintä ei saa edes haudata. Lähitilalla eräs vanha hevonen kuoli siihen, ettei enää pystynyt syömään, ja sen ruho lojui useamman päivän laaksonpohjalla. Mielestäni on parempi, että kivuissa oleva eläin pääsee ajoissa pois, kuin että se kuihtuu hitaasti kärsien, vaikka sitten teurasautolla. Lisäksi ekologisesta näkökulmasta katsottuna on myös parempi, että liha käytetään jotenkin hyväksi eikä paineta montunpohjalle tai jätetä lintujen revittäväksi taivasalle.

Katselimme ruuan jälkeen TV:tä ja toista kertaa saman päivän aikana samalla kanavalla näytettävää Eragonia ja keskustelimme hetken Robert Carlylen skottiaksentista, ennen kuin hävisin huoneeseeni kirjoittamaan tätä tekstiä. Ajastan tämän eiliselle, koska sille päivälle se kuuluu, vaikka julkaisenkin sunnuntain puolella. Pahoittelen hämäävyyttä :D