Islanti alkaa seikkailulla

Eilen oli mielenkiintoinen päivä! 

Lähdimme kymmenen aikaan ajamaan kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää äidin ja isän taustajoukolla. Jännitys pysyi yllättävän hyvin hanskassa siihen asti, kunnes kiersin turvatarkastukseen johtavan nauhakujan, vanhemmat kun eivät päässeet sen pidemmälle. Kädet täristen ladoin elektroniikat, nestetavarapussin ja laukut hihnalle ja astuin metallinpaljastimen ohitse. Se ei piipannut, vaikka tajusin myöhemmin unohtaneeni valaskoruni kaulaani. Ladoin tavarat takaisin kasseihin, vilkutin vanhemmilleni, ja lähdin itkuisena eteenpäin.

Turvatarkastuksen takana odotti putiikkeja putiikin jälkeen. Pysähdyin muumimyymälän eteen ihastelemaan valtavia, 20€:n hintaisia hattivattilamppunaulakkoja, mutta päätin haaveilla niistä vasta tulomatkalla (koneessa kun sellainen olisi ollut aivan käsittämättömän epäkätevä). Portin löysin nopeasti, ja koneeseen pääsi vain noin kymmenisen minuutin päästä. Paikkani 13F oli juuri koneen turbiinin kohdalla, mutta jos katsoin eteenpäin, en nähnyt muuta kuin lentokentällä pyyhältävät matkatavarakuljettimet.

Vieressäni oleva istuin jäi tyhjäksi, ja istuinrivin päähän istui vanha kiinalainen turistinainen, joka jossain kohtaa vaihtoi paikkaa islantilaismiehen kanssa. Kiinalaisen kanssa vaihdoimme muutaman köykäisen englannin sanan, mutta islantilainen ei puhua pukahtanut. Ihmettelin sitä hiljaa mielessäni. Eivätkö islantilaiset olekaan niin sosiaalisia ja sydämellisiä kuin on huhuttu?

Kone nytkähti liikkeelle ja kiihdytti melko pian täyteen vauhtiin. Pelkäsin sitä hetkeä, jolloin korvani löisivät lukkoon, mutta sitä ei tullut. Vain hieman tukkoisuutta, ja sekin meni ohitse, kun nieleskelin koneen noustessa yhä ylemmäs pilvien tason yläpuolelle.

Kiinalaisen mielestä oli hauskaa, miten haltioituneena katselin vaaleanpunaista pilvimassaa. Ajattelin, että koko kolme ja puolituntinen matka sujuisi rattoisasti pilviä katsellessa (en tajunnut ottaa kirjaa käsilaukkuun, vaan se oli matkatavaroissa. Niitä en halunnut alkaa kaivelemaan esiin kesken lennon.), mutta tunnin päästä niiden hohto alkoi jo kadota. Yritin torkkua, mutta siitä ei tullut mitään, joten kuuntelin musiikkia ja suomenkarjan historiasta kertovaa radio-ohjelmaa noin viidettätoista kertaa.

Välillä pilviraosta näkyi pieni kaistale maata. Ensin vuoria ja valtavia railoja, sitten merta, ja lopulta, kun tuntui kuluneen pieni ikuisuus, valkoisia vuoria ja jäätiköitä.

Islanti.

Pilvet suostuivat raottumaan, kun lähdimme laskeutumaan Keflavíkin lentokenttää kohti, ja sain napattua hienoja kuvia niiden hohdossa. Ilmakuoppia oli muutamia, mutta laskeutuminen sujui yllättävän hyvin, ja katselin mustan hiekan reunustamia heinätupsuja silmiäni uskomatta sen lähestyessä ja selkeytyessä. Mustasta hiekasta tiesi heti, miten maa lentokoneen alla oli syntynyt.

Lentokentälle kiiruhtaessani unohdin katsella ympärilleni. En muista lainkaan, miten lentokoneesta noustiin ja mihin, muistan vain yrittäneeni epätoivoisesti pysyä muiden mukana kohti matkatavarahihnoja. Kuulin matkalla kaikenlaisia kieliä espanjasta lähtien, mutta en sanaakaan islantia.

Löysin valtavan laukkuni pian liukuhihnalta, ja istuuduin thaimaalaisen turistin viereen odottamaan Gloriaa, joka toimisi työssäoppimisohjaajanani. Onneksi lentokentällä oli WiFi. Laitoin hänelle äkkiä viestiä, että odotin häntä nyt matkalaukkujen luona - lentokone kun oli vartin myöhässä – ja istuuduin lukemaan kännykkääni tulvineita viestejä.

Pian minua kutsuttiin hieman väärin lausutulla nimellä, ja nostaessani katseeni näin pitkän ja herttaisen näköisen naisen valtavan matkatavaratelineen kanssa. Hän tervehti minua sammaleisella englannilla ja sujuvalla islannilla ja halasi pikaisesti, ennen kuin selitti, että tapaisimme hänen ystävänsä ulko-ovella, ajaisimme Kotströndiin ja lähtisimme siitä kohti pohjoista.

Sabine, Glorian ystävä, puhui melko sujuvaa englantia, mutta keskenään Gloria ja hän puhuivat pulputtavaa saksaa. Lastasimme tavaravuoren autoon, ja minä sain katua heti päätöstäni ottaa lämpimimmät vaatteeni mukaan. Lentokentällä oli 2 astetta lämmintä. Se tuntui keväältä, kun vertasi viimeaikaisiin 27-asteen pakkasiin. Pohjoisessa kuulemma olisi kylmempää, noin 2-5 astetta pakkasta. Se ei tiennyt hyvää.

Matkallamme eteenpäin sain tunkea ison pretzelin naamaani sekä läjän M&M:sejä syliini. Jaloissani makaava valtava Eilía-koira nuoli minut kauttaaltaan himoiten ruokiani, mutta laskeutui makuulle, kun auto pompahti rajusti liikkeelle. Se näytti tottuneen Sabinen hurjaan ajotyyliin.

Ehdimme juuri Keflavíkin ulkopuolelle, kun auton vasemmasta takarenkaasta, jonka puoleisella 

takapenkillä istuin, kuului raju kahahdus ja koko auto alkoi täristä. Sabine pysäytti vilkkaasti liikennöidyn tien reunalle, ja tutkimme renkaan, jossa ei näkynyt mitään erikoista, ennen kuin lähdimme taas liikkeelle. Auto ei ollut parhaassa mahdollisessa kunnossa – takakontti oli jäykkä avata eikä pysynyt ylhäällä kuin pitelemällä, ja ovien aukominen oli mielenkiintoista puuhaa. Auton kuori repsotti hieman sieltä sun täältä. Olin varma, että koko vekotin hajoaisi täysin.

Kahina loppui, kun pääsimme taas vauhtiin. Näin ulkona ilta-auringon paisteessa mustaa maata, jota täplittivät vihreän ja keltaisen väriset heinä- ja sammaltupot. Maa oli kupruista ja haljennutta kuin matomaisten mäennyppylöiden sisällä edelleen virtaisi laavaa, kuin sitä mylläisi jokin valtava myyrä. En saanut kuvia auton tummennettujen takaikkunoiden läpi, mutta oikealla puolellamme kohosi vähän väliä korkeita, tornimaisia vuoria. Kuului kumea poksahdus ja lisää laahaavaa ääntä. Tätä ei ääntä-järkyttävää kahinaa-rumbaa toistui noin viitisen kertaa, kunnes jäimme juuri Reykjavíkin ulkopuolelle tienvarteen.

Kuulin ensimmäistä kertaa islantilaista, ei-lentoemäntien puhumaa islantia, kun hinausauto pysäytti taaksemme. Soljuva, konsonanttipitoinen kieli sai minut tuijottamaan karskin näköistä äijää kuin tämä olisi ulkoavaruudesta. Ajoimme edestakaisin auton kirkuessa tuskaansa, kunnes mies vain tokaisi, ettei tiennyt mikä oli vikana. ”Jatkakaa eteenpäin, ei tuolle täällä voi mitään. Viekää huomenna korjaamolle.”

Ajoimme mateluvauhtia eteenpäin, pysähdyimme huoltoasemalle tankkaamaan. Taaksemme kerääntynyt jono, joka vastaisi puolikasta Tamperetta, pyyhälsi ohitse noin 70km/h ylinopeutta. Autotien reunassa tölttäsi kimo, pikkuruinen hevonen iso mies selässään. Kun ihmettelin sitä, Sabine selitti, että kaupungeissa oli paljon ratsastusteitä, eikä Islannissa varmaan ollut ketään, joka ei olisi joskus ratsastanut.

Kahinan ja valtavan jonon saattelemina kaarsimme vartin päästä ison maalaistalon, Akurgerdin, pihaan. Heitimme laukkumme eteiseen, ja meitä tervehti harmaahiuksinen, nuorekas islantilaismies, joka oli Sabinen aviopuoliso. Dani oli yllättynyt ja ilahtunut kuullessaan, että olin Suomesta, ja kuullessaan viime ajan pakkasennätyksistä hän totesi soljuvalla islannilla, että viikinkien palvonta oli osunut väärään maahan. Islantilaisia sanotaan vahvoiksi, hän sanoi, mutta Suomesta ne todelliset viikingit tulivat. Hän kertoi olleensa muutaman kerran Helsingissä ja haaveilevansa Lappiin lähtemisestä. Suosittelin sitä lämpimästi.

Tässä vaiheessa kello olisi Suomessa ollut vasta yhdeksän, mutta olin jo lopen uupunut. Pidin seuraa Sabinen nelivuotiaalle lapselle, joka puhui tahmeaa islantia, mutta ymmärsi onneksi englantia yllättävän hyvin. Väritimme muutaman Hello Kitty-kuvan ja opettelimme laskemaan värikyniä. ”I am cute”, tuli usein kuultua tytön suusta. ”I know.”

Söimme Sabinen laittamaa herkullista ruokaa ja juttelimme pitkään. Pöytäseurueessa kuultiin saksaa, islantia, tanskaa ja englantia. Kello oli yli puolen yön Suomen aikaa. Oli pakko mennä nukkumaan.

Tänään heräsin seitsemältä paikallista aikaa, pukeuduin ja köpötin alakertaan. Nukuin hyvin minulle varatulla valtavalla vierasvuoteella, josta täytin noin viidesosan. Join vähän teetä, kävin ulkona – pärjäsin hyvin t-paidalla – ja istuuduin kirjoittamaan tätä. Gloria ja Sabine menivät viemään auton korjaamolle ja Dani viemään Marian päiväkotiin. 

Kunhan auto tulee korjaamolta, lähdemme kohti pohjoista, toivottasti vielä tämän päivän aikana. Saatan pärjätä pelkällä pitkähihaisella siihen asti, lämmintä kun täällä jäämaassa on... :D