Hesturinn frá Helvíti

Tänään pääsin ensimmäistä kertaa hommiin. 

Heräsin seitsemän aikaan ja oletin Glorian olevan jo aamupalalla, edellisiltana kun oli ollut puhetta, että hevoset vietäisiin ulos kahdeksalta. Sen sijaan naisen huone oli pimeänä ja ovi visusti kiinni, ja ainoa elonmerkki oli tasan kahdeksalta, kun iPhonen kello pärähti soimaan. Vartin kuluttua Gloria ilmestyi ovelle ja hoputti minut talleja kohti. 

En tiedä, onko tapa yleisislantilainen, mutta täällä ei tunnu aikatauluja olevan. Tauoillakaan ei ollut mitään aikarajaa – istuimme aamupalalla sekä lounaalla yhteensä puolitoista tuntia mussuttaen islantilaista ruisleipää, islantilaista jogurttia, islantilaisia kirsikkatomaatteja ja villisienijuustoa ja juustoparsakaalikeittoa. Islannissa on melko helppoa tuottaa kasviksia kasvihuoneissa, koska energia on niin halpaa. Hinnassa tämä ei näy – pussillinen näivettynyttä salaattia maksoi melkein viisi euroa. Heippa, kasvisruokavalio, nähdään Suomessa.

Aamutyöt alkoivat lampaiden ruokkimisella. Rehut viedään käsin tai talikolla ruokintapöydille, joita on vanhalla sekä uudella puolella yhteensä kuusi. Lampaat syövät ilta- ja aamuruokintojen välillä pöydän tyhjäksi, joten ne tulevat syömään hirvittävällä vauhdilla. Etenkin uudella puolella tänä vuonna syntyneiden ruokintapöydällä saa varoa askeliaan, kun päkättimet tunkevat itseään pöydän raoista jalkojen tielle. Iltapäivällä vanhan tallin lampaat pääsivät myös ulos, ja osa lampaista on pysyvästi ulkona. Ne pärjäävät hyvin tuulessa ja tuiverruksessa, koska niiden keho on todella kompakti lämmön säästämiseksi - jalat ja naama ovat lyhyet ja villa on äärimmäisen tuuheaa ja lämmintä.

Heinäkin täällä on hyvin erilaista kuin koto-Suomessa. Yllä olevassa kuvassa näkyy hieman sitä. Se on hyvin ohutlehtistä ja –vartista ja pakkautuu paaleihin niin tiiviisti, että töitä saa tosissaan tehdä laattojen irtisaamisessa. Paalit ovat muutenkin niin kummallisesti pakattuja, ettei niitä saa rikki kovinkaan helposti, tai ainakaan minä en niitä osaa (vielä) avata kovinkaan kätevästi. 

Lampaat ja tallissa ja ulkotarhassa olevat hevoset ruokittuamme lähdimme traktorilla viemään paaleja alhaalla laaksossa oleville tammoille ja niiden varsoille sekä vielä kauempana olevalle nuorisolle. Superpörröiset hevoset katselivat rauhallisesti aidan takaa, miten Gloria mätki pari paalia täysin rikki yrittäessään saada niitä traktorin piikkeihin. Kuulemma hänen miehensä Þorsteinn hoitaa traktorin ajamisen ja eikä Gloria itse aja kovin usein sillä. Vitsailimme työn lomassa ja kerätessämme paalimuoveja laitumilta, ja aloin tuntea oloni vähän rentoutuneemmaksi. 

Vanhus-Valtran kyydistä

Paalit jätettiin muoveineen päivineen hevosten syötäväksi, kunhan yläosaa oli revitty niin, että hevoset pääsevät syömään. Paluumatkalla keräsimmekin aivan törkeän määrän paalimuoveja, jotka tuuli oli heitellyt minne sattui ja joista osa oli jäätynyt vesilammikoihin tai piikkilankaan kiinni. 

Paaliepisodi vei melko pitkään muovien repimisen ja traktorilla ympäriinsä pompottelun vuoksi. Pidimme ruokatauon, joka venähti parituntiseksi Glorian soitellessa ystävilleen ja jonka aikana ehdin ottaa paljon kuvia ympäröivästä laaksosta. En lähtenyt kovin kauas, koska perässäni seurasi paimenkoira Hvellhetta sekä yksi tallikissoista, mutta mäennyppylältä sain silti erittäin hyviä kuvia. Palatessani talolle Gloria otti muutamaa hevosta sisälle ja ilmoitti, että lähtisimme ratsastamaan.

Hevoseni oli pieni ja hirvittävän virkeä vanhamuori. Töltin sijasta se tarjosi ensimmäisenä laukkaa eikä olisi halunnut pysähtyä, mutta pysyi jotenkuten hanskassa menomatkalla. Tulomatkalla oli toinen ääni kellossa. Kun edessä kulkeva kaveri kiihdytti tölttiin ja välimatka näytti ponin mielestä liian pitkältä, se päätti kiihtyä nollasta sataan. Hidastusyrityksistäni huolimatta mummo oli päättänyt, että nyt mennään lujaa.

Menetin pian toisen jalustimista, ja roikuin nelistävän hevosen selässä lähinnä ajatuksen voimalla. Sain tehtyä muutaman kurvin, joiden aikana vauhti hiljeni, mutta kiihtyi nopeasti takaisin alkulukemiin. Tien vierustat olivat jäässä, joten pian ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin yrittää hidastaa muilla keinoin. Kehoni tuntui päättäneen, että helpoin tapa hidastaa olisi poistua hevosen selästä kauniissa kaaressa keskelle jäätä ja kivikkoa, kun hevonen kurvasi ylämäkeen tallille johtavalle tielle.

En muista putoamisesta kuin sen, että löin takaraivoni jäähän ja katselin hetken aikaa epäuskoisena iltaruskon värjäämää taivasta, ennen kuin nousin istumaan ja tihrustin ympärilleni. Gloria tölttäsi hevosellaan luokseni ja näytti vähintään yhtä järkyttyneeltä kuin itse tunsin olevani. Hän oli tietysti huolissaan, koska olin pudonnut jäiselle pientareelle keskelle isoja laavakivikasoja, mutta ainoa kipeä paikka tuntui olevan vasen reiteni ja takaraivoni, jota jomotti aavistuksen.

En pystynyt hetkeen seisomaan jalassani jyskyttävän kivun takia. Jonkun ajan päästä jalka kesti jotenkuten painoa, joten kävelimme tallille. Gloria lähti hevosen kanssa uudelle lenkille varmistaakseen, ettei se tekisi moista juoksuspurttia uudelleen. Palatessaan hän sanoi, että hevonen oli ollut säpsy, muttei yrittänyt lähteä alta niin kuin minun kanssani. Hän vakuutti, ettei syy ollut minun, mutta taisimme kumpikin tietää, että olisi se paremminkin voinut mennä.

”In Iceland you will meet a lot of helvítis hesturinn”, Gloria sanoi lohdutukseksi istuessamme olohuoneeseen vetämään henkeä. ”You did some good balancing.”

No, yleensä hyvästä tasapainoilusta palkkana ei ole tuskaisen kivulias kävely. Jalka on nyt kipeämpi kuin aiemmin, mutta pystyn edelleen kävelemään hirvittävän pienillä askelilla jotenkuten. Saa nähdä, olenko työkunnossa huomisaamuna, iltavuoro kun nyt jäi väliin.

Islanti ei ole alkanut ehkä parhaalla mahdollisella tavalla, mutta þetta reddast. Kyllä se tästä.