Arkiähinät

Tässä on nyt kohta parin viikon verran nökötetty Islannin maaperällä. Työt ovat Tamin kanssa sujuneet mukavan jouhevasti. Lähdemme kahdeksalta ruokkimaan lampaat, kanat ja hevoset ja kantamaan vedet hevosille, ja viime torstaihin asti olemme lisäksi hoivanneet pikku-vuotiaan silmää. Valmiita aamutallin suhteen olemme olleet yleensä puoli kymmenen-kymmenen aikoihin. Sen jälkeen menemme aamupalalle, ja kun ulkona asustelevat hevoset ovat syöneet (viimeistään n. puoli kaksitoista), lähdemme jälleen ulos. Harjailemme hevosia, ja minä touhuan Skjónin kanssa jotain sillä aikaa, kun Tami ratsastaa Eldurilla. Jossain kohtaa heitämme hevoset ulos tarhoihin, siivoamme karsinat, kannamme vedet ja laitamme heinät kärryihin ja pusseihin valmiiksi iltaruokintaa varten, ja olemme valmiita kolmen-puoli neljän aikoihin. Sitten on ruokatauko, ja mikäli mitään extrahommaa ei ole annettu tai muulla tavoin ilmestynyt, jäämme sisälle viiteen asti, jolloin otamme hevoset sisälle, ja luvassa on lisää ruokintaa, juottoa ynnä muuta. Valmiita olemme viimeistään seitsemältä, tosin pikkuvuotiaan lääkintään ja hoitoon on kulunut joskus aika paljonkin ylimääräistä aikaa.

"Moi, mä oon ykköspalkittu tamma kauneimmillani!"

  

Tutut maisemat

  Extrahommia ei ole oikeastaan ollut varusteiden huoltoa ja vanhojen hevosenkenkien putsausta ja entisöintiä sekä alhaalla laaksossa olevien ykköstammojen tsekkausta lukuunottamatta – ainakaan jos lähes päivittäistä kanajahtia ei lasketa. 90% extrahomma-ajasta kului erään seikkailunhaluisen kanan etsimiseen, pyydystämiseen ja sen ”Tein itse ja säästin”-tyyppisen vankilan korjailuun ja päivittelyyn. Hertaksi ristityn chickenin retket ovat pitäneet sisällään varsoihin tutustumista, karsinoiden kattojen kunnon varmistamista, harrasta meditointia lamppujen päällä, ja jopa erään nuoren ruunan kanssa perheen perustamisen yrittämistä – Hertta nimittäin piiloutui sen iltaheiniin ja muni sinne munan, ja ainoa syy, miksi kana lopulta löytyi, oli Tamin vitsinä heittämä ”Hei, Glamur, oletko nähnyt meidän kanaa? Piilotteletko sinä sitä siellä karsinassasi?” ja kurkistus heinien lomaan. Onpa kananen lennähtänyt useasti kokeilemaan satuloita, ja kertaalleen myös sitä, millainen tähystyspaikka Anniina-paran pää olisi (sillä mikä olisikaan parempi pakopaikka harjalla lamppujen päältä sohivalle kanalle kuin "hyökkääjän" päälaki!). Kaikki tämä seikkaileminen on tehty tietenkin omien lasten hätääntyneen piipityksen taustalla. Jos jotain tämä meidän Hertta-kananen on, niin huono äiti ainakin. Sympatiat tipusille. Nyt Hertta on jo sullottu toveriensa joukkoon kunnon kanaverkolla vuorattuun karsinaan, josta se ei valitettavasti pääse enää tutkimusmatkoilleen, joten meillä on ollut extra-aikaa muulle… kuten iltatöiden aikana turhan innokkaan Snottyn karkuteille ajamien hevosten pyydystämiseen. 

Äitikana ja lapsoset

 

Spot the chicken

"Tarjoilija, heinissäni on kana!"

  Noh, hevosista kukaan ei onneksi rikkonut jalkojaan rynnätessään paimenkoirakokelaan ajamina alas jyrkkää rinnettä, ja kanakin on löytänyt turvallisille paikoille. Pahastihan siinä hevosten pakomatkassa olisi voinut käydä, mutta Tami oli onneksi tarpeeksi nopea päästäkseen estämään hevosten karkaamisen aidattomalle alueelle maantien tuntumaan. Snotty on joutunut kovempaan koulintaan, mutta ainakaan se ei ole toistanut turhan riskialtista temppuaan. Ja hevosten jalat ovat kunnossa. Gloria kertoi, että vastaava tempaus tapahtui viime vuonna kerran, ja silloin yksi hevosista katkoi kinttunsa.

Viime keskiviikkona satoi lunta! Lunta on tupruttanut aina tasaisin väliajoin sateen sijasta.

  21. päivän eli viime keskiviikon iltana Gloria palasi Saksan-reissultaan jossain kohtaa ilmeisesti yöllä. Torstaina ehdimme jutella aamulla hyvin pikaisesti, ennen kuin Gloria lähti Steinin kanssa kaupunkiin. Takaisin he palasivat vasta myöhään illalla, joten vasta eilen perjantaina pääsimme tekemään jotain yhdessä. Ja hommaa tosiaankin riitti! Gloria luonnollisesti ratsasti melkein kaikilla hevosilla, ja minä kävin antaumuksella harjaten läpi jokaisen heposen tallissa. Vuotiaat Hektor ja Laki päästettiin muiden pikkuorien(!) sekaan. Olemme pari viimeistä päivää ehkä hieman nauraneet potilasvarsallemme, sillä viikon ajan kuvittelimme pikku-Hektorin olevan tamma, ennen kuin Gloria kertoi sen nimen piipahtaessaan torstaina tallissa ennen kaupunkiin lähtöä. Hupsista keikkaa! Kertooko tämä ehkä jotain siitä, miten likaisia varsat ovat? Yritimme jo jokin aikaa sitten Tamin kanssa lajitella isomman varsaryhmän kahteen osaan, tammoihin ja oreihin, mutta saatoimme laittaa pari otusta väärille puolille puhtaasti siksi, ettemme nähneet niiden jalkojen väliin kakkarastojen takia. Hupsis.

 

  Olimme perjantaina oikeastaan melkein koko päivän ulkona pikaisia ruokataukoja lukuun ottamatta. Touhusimme hevosten ja jopa lampaiden kanssa, sillä merkitsimme kaikki viime vuoden lampaat uusin aikuiskorvamerkein. Projekti oli aika mittava. Vaihtelimme Tamin kanssa sitä, kuka sai painia lampaiden kanssa ja pidellä niitä aloillaan sillä välin, kun toinen meistä laittoi korvamerkit valmiiksi ja Gloria laittoi ne korviin. Hiki siinä kyllä virtasi. Lampaat olivat juuri sopivan kokoisia mahtuakseen metriviisikymmentäjotain-mittaisen meikäläisen jalkojen väliin, mutta vahvoja ne kyllä olivat. Kuntosalitreenien vahvistamat reiden lähentäjälihakset tulivat hyötykäyttöön, mutta täytyy kyllä myöntää, että painimatsit olivat rankkuudestaan huolimatta melko hauskoja puhtaasti siksi, että lammaspaini tuppaa olemaan hyvää liikuntaa, ja liikunnasta minä pidän! Tässä touhussa vaatteet joutuvat kovalle koetukselle siinäkin suhteessa, että niiden on päätettävä, miltä ne haluavat kaikkein eniten haista – lampaalle, hevoselle, lehmälle, hielle, vai kenties kuralle, pask…

  

Olen löytänyt ystäväni Taavertin!

 

  Perjantain tärkein saavutus ei kuitenkaan ollut omaa painoani vastaavassa (lammas)painoluokassa painiminen tai kaikkien maanläheisten tuoksujen hamstraus vaan se, että pääsin ensimmäistä kertaa Skjónin selkään. Gloria piti Skjónin narussa ihan varmuuden vuoksi, sillä tippumiseni jälkeen olen pelännyt todella paljon sitä, kun hevonen lähtee kiihtymään tahtomattani. Paniikkikohtauksiltakaan en ole ratsastaessa välttynyt. Luulen, että trauman käsittelyyn menee vielä pitkä aika, mutta ainakin yksi etappi tuli nyt suoritettua – Skjóni on nyt kuusi ja hyvin vähän ratsastettu, joten jos ruunapoikaa alkaa hämmentää, se alkaa kiihtyä. Minua jännitti, mutta sellaisella positiivisella tavalla, joten vaikka ponskiani hämmensi huono istuntani ja tasapainoni, en säikkynyt sen hämmennyksiä ja hui-katolta-tippui-kaksi-desilitraa-lunta-hepuleita laisinkaan. Palkinnoksi alkuhämmennysten ja –jännitysten voitettuamme löysimmekin kivan, rennon rytmin. Fiilis oli ihan mahtava. Siinä me kaksi jännitysongelmaista ravata röpsötimme pitkin pientä make swift-kenttäämme! Kaksi vuotta sitten minä pelkäsin hevosen selässä istumista kuollakseni, ja Skjóni taas pelkäsi ihmisiä, mutta eilen me taisimme molemmat todistaa, että peloista on mahdollista päästä yli. Vaikka sitten pienin askelin.

  

 

Joka-aamuinen mutamarssi

  

 

  Lauantaina oli tarkoitus lähteä auttamaan naapuritilaa lampaiden kerinnässä, mutta aamupalalle sipsuttaessani Tami sanoikin, että suunnitelmiin tuli muutos. Saimme ensimmäistä kertaa aamun vapaaksi, ja viihdyimmekin aamupalapöydässä pitkään. Lähdimme ulos kymmenen jälkeen, korjailimme vanhan lampolan rakenteita varsojen yöllisten meininkien jäljiltä ja Tami ratsasti paljon Glorian kanssa. Iltapäivällä lähdimme käymään islantilaisittain valtavan, 90 lypsylehmän pihattonavetan avoimissa ovissa Steinin ja Tamin kanssa. 

  

  

 

 

 

 

 

  Páfastaðir-tilalla vietimme reippaan tunnin. Näytti siltä, että koko laakson maatalousväki oli kerääntynyt paikalle. Varmaan 500-litraisen kaljatölkkiboksin pohja alkoi jo näkyä, suklaakonvehteja mahtoi kadota ainakin sata kiloa, ja autoja oli koko piha täynnä. Kiersimme Tamin kanssa tsekkaamassa paikkoja sillä välin, kun Steini seurusteli tuttujensa kanssa. Páfastaðirin navettarakennus valmistui viime vuonna, ja se on vahvasti koneellistettu. Tilalla on kaiken kaikkiaan 130 eläintä, joista 90 lypsylehmiä ja loput vasikoita ja lihakarjaa. Kaksi Lelyn robottia hoitaa lypsytyön, Lelyn ruokintabotti hoitaa ruokinnan, Lelyn karjaharja hinkkaa lehmien pyllyt, ja Lelyn kakkapuuhapete putsaa käytävät. Kuvittelimme aluksi, että parsissa oli hiekkapohja, mutta kävikin ilmi, että tila on puhtaasti omavarainen kuivikkeidensa suhteen – kuivike on nimittäin kuivatettua lantaa! Lantakuivikkeen käyttöä perusteltiin juurikin omavaraisuuden ja käsittämätöntä kyllä hygienisyyden vuoksi, sillä separoimalla ja kuivikekompostoimalla suurin osa mikrobeista kuolee. Lisäksi lantakuivikkeen käyttö vähentää lietelannan määrää, jolloin muunmuassa lietesäiliön tilavuutta voidaan pienentää, säiliön sekoitustarve vähenee eikä peltopinta-alaa tarvita niin paljoa, koska levitettävää lietettä voidaan ajaa aiempaa enemmän samalle alueelle.

   Navettareissun jälkeen pääsin jälleen Skjónin selkään, tällä kertaa pyöröaitauksessa. Nyt oli herra hyvällä tuulella, ja kun minuakaan ei jännittänyt, pääsimme kokeilemaan mukavan ilmavan ravin lisäksi myös tölttiä! En ole maailman paras ihminen löytämään puhdasta tölttiä omin avuin varsinkaan niin kokemattomalla hevosella, joten olin todella ylpeä, kun sain edes kaksi kierrosta melko lailla moitteetonta typytystä aikaiseksi. Tuli myös huomattua, että jaamme Skjónin kanssa saman huonon puolen. Lonkkavikani takia kallistun aika voimakkaasti oikealle istuinluulleni, joten vasemman kehonpuoliskoni ”tyhjyys” saa helposti hevosenkin hukkaamaan vasemman puolensa, ja vasen puoli on Skjónilla todella jäykkä ja kankea. Näinpä ollen saamme molemmat alkaa jumppaamaan vähän aktiivisemmin. Onneksi Skjóni osaa hienot venytysliikkeet, jotka olen sille opettanut!

  Sunnuntai eli eilinen sujui aikalailla ”vapaa”päivän ja Game of Thrones-maratonin merkeissä. GoT:ia olemme töllöttäneet yleensä kaksi jaksoa illassa, mutta eilen taisimme katsoa ainakin viisi. Nämä sarjatuijottelut ovat myös syy siihen, miksi kirjoittaminen on vähän jäänyt. Noh, enivei, alun perin oli sovittu, että minä ja Tami hoidamme vain päivätallin eli ponien ulosheiton ja karsinoiden siivoukset, mutta Glorian ja Steinin rippijuhlavisiitti venyi niin pitkälle, että hoidimme sitten lopulta iltatallinkin. (Saimme kyllä huonoa pizzaa palkaksi!) Hevosten sisälleotto on nykyään aika mukavan jouhevaa, vaikka niiden karsinapaikkoja onkin muuteltu rutkasti. Sisälle on otettu kaksi uutta hevosta, ja Hektor ja Laki palasivat oritoveriensa pariin, ja niiden karsinaan muuttivat upean värinen MiljarDur ja toinen oripoika, jonka nimen olen jo unohtanut. Pikkutipujen seikkaileva äitikana pääsi takaisin muiden kanojen pariin, ja pikkutipuset muuttivat Lukka-koiran vanhaan häkkiin, jota Tami korjaili hienosti paalinarupunoksillaan lauantaina (Tami muuten punoo mielellään paalinaruilla - paalinarut ovat vastaus kaikkeen, ainakin Tamin mielestä!). Tipukarsinaan muutti minikokoinen Skeifa, jota tuskin näkee karsinan laitojen yli, jos tamma laskee päänsä alas.  

Tipuvankila Tamin punoksilla höystettynä!

  Koen suurta sielunsukulaisuutta Skeifan kanssa, sillä pienuudestaan huolimatta tamma on aikamoisen topakka ja kokoisekseen yllättävän sitkeä ja vahva. Skeifa on myös pienin issikka, jonka olen ikinä nähnyt. En ole vielä päässyt sen selkään, mutta veikkaan, että minitamma istuu minulle kuin nakutettu. Minä nimittäin olen niin lyhyt, että islantilaisittain olen Steinin mukaan vain muutaman sentin päässä siitä, että minut luokiteltaisiin kääpiöksi ja laitettaisiin ajokieltoon! Noh, me kääpiökokoiset otukset sovimme sitten varmaan yhteen aika somasti. Lyhyyteni on välillä ongelmallista etenkin, koska Gloria on valtavan pitkä. Jalustinhihnoja piti pyöritellä useammalle kiepille, ennen kuin ne sopivat minun pikkukintuilleni. Tami saattoi hieman nauraa sille, miten lyhyiksi jalustimeni piti säätää Skjónia varten, ja kuulemma sirkusponskini näyttikin valtavan suurelta minun allani. Pah, eikös se vain ole hyvä, että raamikas ruuna pääsee ratsuna näyttämään entistä mahtipontisemmalta! Skjóni osaa kyllä olla todella mahtipontinen ja uljas, paitsi säikkyessään kaikkea liikkuvaa. Isoja harppauksia ruunan itsevarmuuden suhteen on jo tehty, mutta kaikki epänormaalit kehonliikkeet saavat kirjavan kaverini edelleen säikkymään. Siksi olenkin ottanut tavakseni tehdä jousiammuntatreeneistä tuttuja lämmittelyliikesarjoja Skjónin karsinan luona aamuin illoin. (Tami pitää myös sitä hassuna ja puhuu heilumisistani ”ilta- ja aamutansseina”.)

 

  Huh. Sormia väsyttää jo, mutta eipä tässä vielä kaikki! Tänään me nimittäin pääsimme kerimään lammaskavereitamme, koska tuuli on ollut reippaat 12m/s, puuskissa vielä reilusti enemmän, joten hevostelut jätettiin sikseen. Kerintäkoneen jouduimme hakemaan naapurista, kun Glorian oma otti ja hajosi, mutta pitkästä viivytyksestä huolimatta saimme yhteistuumin talkoiltua 33 lammasta puolinakuiksi. Peput jätettiin kerimättä ilmeisesti siksi, että villa suojaisi utareita viimalta ja koleudelta, kun lammasmammat pääsevät touko-kesäkuussa ulos (henk.koht. olisin peputkin kerinyt). 33 down, 250 to go! Hommaa on riittämiin seuraaviksikin päiviksi. Seuraavia blogipostauksia varten pyrin olemaan aktiivisempi, jotta tällaisia raamatullisia tekstipläjäyksiä ei pääsisi muodostumaan. Katsotaan, katsotaan. Nyt jatkamme maratoniamme Game of Thronesin parissa täällä ikävähkön koleassa nurkkauksessamme tuulen suhistessa ja ujeltaessa hiukan aggressiivisen oloisesti joka nurkassa. Hyvät yöt ja tuuliset terveiset!  

 

Parhaat värit, auringonlaskun värit ♥

Islanti-seikkailujen kolmas aikakausi alkaa!

Kuten huomata saattaa, blogin pitäminen tyssähti kesken edellisen reissuni. En varsinaisesti muista, minkä vuoksi niin kävi, mutta töitä ainakin piisasi ja onneksi kavereidenkin kanssa puuhailua riitti. Varmaan näiden kahden kombinaatio oli syypäänä tekstivuodatusten tyrehtymiseen, mutta yritän parhaani kirjoittaa vielä hyvän tyhjentävän postauksen viimeisistä viikoistani, sillä ne olivat erityisen tapahtumarikkaita. Jossakin kohtaa suunnittelin (/edelleen suunnittelen?) myös blogin siirtoa toiselle alustalle ja vanhojen tekstien ja kuvien korjailua, mutta se jää kyllä hamaan tulevaisuuteen.

  Nyt sain kuitenkin otettua itseäni niskasta kiinni, ja hyvästä syystä – kolmas Islannin-seikkailuni alkoi 14. päivä! Tämän reissun tarkoituksena on päästä käymään sekä Byrgisskarðissa, eli alkuperäisessä Lammasraossa, ja Viðborðsselissä – ja saada asianmukainen korvaus tekemästäni työstä. Ainakin yksi kriteeri on nyt täytetty, koska todellakin kirjoitan tätä Byrgisskarðin talon yläkerrassa!

  Reissuun lähtö oli samaan aikaan sekä jännittävää että jollain tavalla hienoisen vastahakoisuuden kyllästämää. Joka kerta Islantiin lähteminen on tuntunut vähän haikealta, mutta tällä kertaa ainakin toisinaan minä todella tunsin oloni todella epävarmaksi koko reissun suhteen. Stressi oli varmaan isoin syypää – minun piti ensimmäistä kertaa selviytyä yksin Reykjavíkiin, yöpyä siellä ja lähteä seuraavana päivänä itsekseni bussilla kohti pohjoista, ja kaiken huipuksi Gloria ilmoitti olevansa Saksassa 21. päivään asti, eli tilalla olisivat mahdollisesti vain minä, joku saksalainen tyttö ja Sigga.

 

 Kanit auttamassa pakkausoperaatiossa

   Perääntymäänhän minä en kuitenkaan aio ryhtyä, joten täällä sitä ollaan. Lentokoneessa koin hauskan flashbackin ensimmäiseen reissuuni, sillä istuin lähestulkoon samalla kohtaa koneessa, samaan tapaan ikkunan vieressä, ja vielä samaan tapaan tälläkin kertaa viereeni istui pienikokoinen aasialainen nainen eikä ketään muita. Tuo thaimaalainen nainen puhui kuitenkin islantia, sillä hän oli asunut Reykjavíkissä parikymmentä vuotta! Juttelimme silloin tällöin niitä näitä ja jatkoimme matkaa aina tax free-kaupoille asti samaan tahtiin, ennen kuin lähdin etsiytymään lentokenttäbussijonoihin. Päätin maksaa hiukan ylimääräistä siitä, että pääsisin melko lähelle Airbnb-majapaikkaani, ja päätös oli enemmän kuin hyvä! Reykjavíkiin matkattiin isossa bussissa, joka ei ollut edes puolillaan, ja satamassa vaihdettiin pikkubussiin, joka kuljetti sitten kunkin ryhmän omille hotelleilleen.

  Minibussinkuljettaja Thor oli todella ystävällinen, sutjakas ja meneväinen kaveri. Hänen kanssaan juttelu oli todella helppoa ja hauskaa. Olin bussin viimeinen henkilö, ja kun edellinen australialainen pariskunta oli päästetty hotellin pihalle ja Thor näki näiden liukenevan alas katua hotelliin sisälle menemisen sijaan, hän totesi viekkaasti että hahaa, Airbnb:läisiähän nämäkin! Hetken kuluttua uskalsin myöntää, että minäkin satuin olemaan airbnb:läinen, jolloin Thor lupasi sitten viedä minut mahdollisimman lähelle majapaikkaani, vaikka se olikin hiukan vastoin sääntöjä.  

Islannin yksi kuuluisa museo bussista bongattuna... (penismuseo.)

Lentokentän seinistä voi löytää muistutuksen Kaakkois-Islannista.
Tässä näkyy Viðborðsselin viereisestä laaksosta, Hoffellistä, hakattua kiveä.

Ensinäkymä Islannista. (Keflavíkissä plusasteita oli 9, joten lumesta ei tietoakaan...
Voitte kuvitella, kuinka paljon lämpöasteet tuntuivat melkein läkähdyttäviltä Tampereen reippaiden miinusasteiden jälkeen!)

  Hiukan pyörittyämme löysin vihdoin majapaikkaani. Aðalheiður-niminen nainen avasi kotiovensa sattumalta juuri silloin, kun sain raahattua laukkuni summerilla varustettuun tuulikaappiin. Juttelimme pari tuntia jos mistä asioista samalla, kun minulle tarjottiin läjää islantilaisia pylsureita eli hodareita. Kaaduin sänkyyn hyvissä ajoin ja horrostin pikkutunneille asti. Aamulla Aðalheiður lähti töihin, joten en nähnyt häntä kuin pikaisesti alkaessani valmistautua omaa päivääni varten.

  Rikinhajuisessa suihkussa käytyäni söin nopeasti pienen omenan, keräsin kamppeet Reykjavíkin-seikkailua varten kasaan ja päätin edellispäivän lämpöshokista (+9 astetta) johtuen heittää kevyemmät vaatteet niskaan. Uusi veden- ja tuulenpitävä takki todisti käyttökelpoisuutensa, sillä päivä oli harmaa, sumuinen, sateinen ja tuulinen, kaikkia hieman eri suhteissa toisiinsa tunnista toiseen. Tämähän ei sinänsä haitannut, koska stressi muuten piti kyllä mielen varpaillaan. Lähdin kävelemään kohti satamaa ja Whales of Iceland-näyttelyä, ja menomatkalla poikkesin Harpaan.

Rantakävelytien näkymää. Oikealla näkyy vanha satama eli Grandi.

Sun Voyager eli Sólfar-veistos, taustalla Grandi.

  Harpa-parka nököttää tällä hetkellä erityisen epäimartelevassa miljöössä keskellä hotellirakennustyömaita. Ulkoapäin rakennus on suorastaan vähän ruma, mutta se kannattaakin käydä tsekkaamassa sisältä käsin. En viipynyt kovin kauaa Harpan luona, koska halusin päästä hyvissä ajoin katsomaan valaita, mutta pikainenkin piipahdus on sen arvoista. Harpan alakerrassa on useampi pieni matkamuistomyymälä, ja siellä pidetään konsertteja, stand up-esityksiä, näytelmiä ja kaikenlaista muuta mukavaa melkeinpä joka päivä. 

Harpa edestä ja takaa

Harpan sisärakenteita

  Harpassa poikkeamisen jälkeen jatkoin matkaani vanhaa satamaa kohti. Jäin hetkeksi kuvaamaan kuivatelakalla siistittävää alusta – jostain syystä laivatelakat kiehtovat minua kovasti, ja olen kirjoittanut novellinkin, jonka päähenkilö on telakkatyöntekijä. Telakka-alueelta ei ollut enää kovin pitkä matka Grandi-alueelle, jossa valasmuseokin sijaitsee. Grandi on yksi Reykjavíkin potentiaalisimmista alueista tällä hetkellä, ja siellä sijaitsee valtava valikoima design-kauppoja, erinomaisia ravintoloita, useampia museoita ja ruokakauppoja. Valasmuseolle ei ole vaikeaa löytää, mutta vaikeampaa on ylittää suojatietön leveä katu etenkin lounasaikaan. Kun vihdoin pääsin luikkimaan tien yli, rynnistin onnellisena sisälle. Mukava kassaneiti opasti lataamaan opastusäpin puhelimeen, heitti kuulokkeet korvilleni ja ohjasi sisään isoon halliin, jossa aidon kokoiset valasmallinnokset leijuivat jähmettyneinä vaijereidensa päissä.

 

 

 

 

' 

 

  Whales of Iceland-äppi selostaa lyhyesti pääpiirteitä eri valasryhmistä, joihin valasmallitkin on jaettu museon sisällä. Mitään varsinaisesti uutta se ei die hard-valasfanille tarjoa, paitsi tietenkin valaiden suunnattoman koon näkemistä omin silmin. Minua erityisesti harmitti se, ettei lempivalaitteni, kaskelottien, kaikkein kiinnostavimmista piirteistä puhuttu mitään – ne ovat toki kovaäänisimpiä eläimiä koko planeetalla, kuten audio-opastus kertoi, mutta pois jätettiin esimerkiksi se, että ne ovat niin kovaäänisiä, että voivat vaurioittaa saaliidensa soluja klikkauksillaan ja jopa halvaannuttaa tai suoranaisesti tappaa ne. Kaiken lisäksi kaskelottien klikkaukset ovat todella monimutkaisia. Isompien klikkauskokonaisuuksien sisällä on pienempiä klikkauksia, pienempien klikkauksien sisällä vielä pienempiä jne., joten tutkijat puhuvat siitä koodattuna. Kaiken lisäksi uskomattomasta monimutkaisuudesta huolimatta kaskelotit pystyvät toistamaan toistensa klikkaussarjoja sataprosenttisella tarkkuudella. Ihmisetkään eivät kykene toistamaan toistensa lauseita tasan samalla äänenpainolla ja lausuntatavalla, mutta näille valaille se ei ole temppu eikä mitään. Kaskelottien aivot ovat valtavan suuret ja niiden viestinnästä vastaavat alueet ovat kehittyneet erityisen monimutkaisiksi. Tämä kaikki antaa paljon viitteitä siihen, että kaskeloteilla todella on oma, monimutkainen kielensä. Se on kuitenkin niin erilainen kuin omamme, että tuskin koskaan opimme tulkitsemaan sitä, mitä valaat toisilleen kertovat.

 

  Valasmuseo oli silti hieno kokemus. Olisin kaivannut enemmän tietopohjaista meininkiä ja hiljaisuutta, sillä museossa pyörivien lasten kiljunta kaikui todella lujaa, niin lujaa, että pienten lyhytelokuvien selostusta ei pystynyt seuraamaan. Perheen nuoremmille museo on ehdoton must, ja varmaankin illemmalla se voisi olla hieman rauhallisempi paikka kuin keskipäivän nurkilla. Bussimatkan stopilla löysin esitteen valasmuseosta, joka sijaitsee Husavíkissa, parin laakson päässä täältä. Se keskittyy enemmän valaiden ja ihmisten väliseen vuorovaikutukseen, kuten valaanpyynnin, valaiden viihdekäytön, suojelutöiden ja whale watchingin historiaan. Mikäli pääsen lainaamaan autoa ja houkuttelemaan työtoverini, saksalaisen Tamin mukaani, haluaisin kovasti käydä siellä ennen kuin jatkan jossakin kohtaa matkaani itään. 

"Meet us, don't eat us!"
Älkää olko niitä turisteja, jotka eksoottisten makukokemustensa
vuoksipitävät islantilaisen valaanpyynnin kannattavana.
(Islantilaiset eivät syö valaita. Kaikki pyydetty valaanliha menee turisteille.)

  Paluumatkalla pyörin epämääräisesti pitkin Grandia, piipahdin hakemaan yhdestä ravintolasta islantilaisen fiskur og franskur eli fish & chips-annoksen mukaan, ja jäin hetkeksi juttelemaan aasialaisen ravintolapitäjän kanssa islanniksi. Minun piti käyttää aina välillä englantia, mutta nuori nainen ymmärsi hienosti mitä tarkoitin, ja oli suunnattoman sydämellinen.

  Melkein valasmuseota vastapäätä on myös pankkirakennus, jonka tuulikaapissa on raha-automaatti. Sieltä kannattaa käydä nappaamassa kruunuja mukaan, erityisesti jos olette nuukia ettekä tajua hamstrata tukollista mukaan lentokentältä bussimatkoja varten. (Yleisesti ottaen Islannissa pystyy maksamaan tosi helposti kortilla, mutta busseissa se ei yleensä onnistu.)

  Grandin jälkeen alkoi hiljakseen tihuttaa, mutta päätin silti itsepäisesti kävellä takaisin majapaikalleni, sillä halusin kävellä Hallgrímskirkjan ohitse. Matkalla kadut olivat täynnä turistipuoteja, joissa teki mieli piipahtaa, ja nopeasti käväisinkin muutamassa, ennen kuin jatkoin matkaa. Kottaraisia pyrähteli jokaisella kadulla melkoisella vauhdilla, ja niiden sirkutus ja liverrys ylittivät joskus yksityisautoilun mölytkin. Yksityisautoiluhan on Islannissa erittäin arvossaan, eikä juuri kukaan halua käyttää vähän kömpelöä bussijärjestelmää. Tästä johtuen etenkin ruuhka-aikoina kaupunki on erittäin tukossa. Välimatkat ovat pitkät, joten autoiluun turvaudutaan helpommin kuin ajattelisi. Harva varmaankaan olisi halunnut talsia itseni tavoin yhdeksän kilometriä yhdessä päivässä, ellei ole ihan pakko.

Sievä muraali!

 

Hallgrímskirkja ja Leifur Eiríkssonin,
Amerikan ensimmäisen eurooppalaisen löytäjän, patsas

  Ehdin syödä take away-annokseni majapaikan keittiössä istuskellen ja levähtää puolisen tuntia, ennen kuin piti alkaa pakata ja valmistautua bussipysäkille etsiytymiseen. Oikea asema löytyi onneksi, vaikka sainkin seistä nököttää tihkusateessa tavaroideni kanssa parikymmentä minuuttia bussia odotellen. Bussimatka kesti kaiken kaikkiaan kuutisen tuntia ja maksoi 7800 kruunua, eli kuta kuinkin 64 euroa. Alkumatkan jouduin tyytymään erityisen epämukavaan paikkaan aivan bussikuskin takana, missä istuin litistyksissä vasemmalla puolellani bussin sisärakenteiden tukipilari ja pieni kaistale likaista ikkunaa sekä kasa siivousvälineitä, oikealla puolellani tuhti islantilaismies ja jaloissani omat tavarani. Onneksi ensimmäisen välistopin jälkeen päätin siirtyä aivan bussin takaosaan. Jalkatilaa löytyi vaikka toiselle pikku Anniinalle, ja istuinkin nojautui rentouttavasti (/epäergonomisesti?) taaksepäin. Siellä minä nökötin ylhäisessä yksinäisyydessäni, katselin maisemia, kuuntelin musiikkia ja tekstailin kavereille, kunnes kaikki painuivat nukkumaan ja ulkona pimeni. 

 "Jee katsokaa tätä jalkatilaa!"

  Thorsteinn oli päätynyt odottamaan Varmahlíðin huoltikselle jo aiemmin päivällä, koska Gloria ei ollut ilmeisesti lukenut lähettämääni viestiä kovin hyvin ja oli luullut, että lähden pohjoiseen jo aamun ensimmäisellä bussilla. Olin kuitenkin huoltoasemalla siinä kello 23 jälkeen. Voin tänne onneksi suomeksi kirjoittaa ihan suoraan, että mies on täysi vatipiä, vähän niin kuin rikkinäinen karkkiautomaatti – suurin osa puheesta on ihan menettelevää kuunneltavaa, mutta aina välillä luukusta pyörähtää esiin kuollut, haiseva pieneläimen raato. Hänellä on pakko olla jotain emotionaalisia ongelmia tai persoonallisuushäiriö. Olen saanut jo useamman vitsiksi peitellyn loukkauksen niskaani, mutta päätin adoptoida jo viime reissullani toimivaksi havaitun taktiikan – jos mies tulee huoneeseen, tee jotain muuta ja tee kehonkielelläsi selväksi, että juttelu ei kiinnosta. Älä aloita small talkia. Älä naura huonoille vitseille. Yleensä mies tajuaa jossain kohtaa, ettei häntä kaivata, ja lähtee kiusaamaan jotakuta muuta tai ajamaan paaleja kuten Kunnon Miehet Tekee. (Miehen oli ihan pakko kantaa 24 kilon laukkuni bussista autoon, vaikka siinä siis tosiaankin on myös pyörät ja vetokahva. Äijävoimaa.)

  Steini lähti kuitenkin aikaisin seuraavana aamuna töihin tunneleille, kuten jo pari vuotta sitten teki. Niinpä minä jäin kolmanneksi pyöräksi Siggan ja saksalaisen Tamin kanssa. Tami on onneksi todella ystävällinen, pirteä ja puhelias, ja antaa myös minulle suunvuoron. Hän vitsailee paljon ja rakastaa eläimiä, erityisesti hevosia koko sydämellään, ja on kiinnostunut niiden käyttäytymisestä, hoidosta ja hyvinvoinnista ja paijailee ja harjaa niitä aina kun voi. On ollut mukavaa puhua havaitsemistamme puutteista, joista Gloria harvemmin on suostunut sanomaan mitään. Tami myös osaa käsitellä hevosia, kuten kävi ilmi, kun yhden vuotiaan alaluomeen muodostui iso paise, jota olemme päivittäin putsanneet ja hoitaneet vippaskonstein (koska eläinlääkäriä emme tänne saa). Steini kuulemma päätti, että hän on vahvempi kuin varsa, työnsi sen vasten seinää ja Tamin piti yrittää siinä sitten putsata silmää, kun varsa kenkkuili ja yritti päästä pakoon. Heti ensimmäisenä aamuna päätimme lähestyä asiaa toiselta kantilta, ja Tami pujotti varovasti riimun varsan päähän ja minä sain pidellä sen päätä sillä välin, kun Tami putsasi ja lääkitsi silmän. Yhdellä putsauskerralla varsa makasi karsinassa, mutta Tami sai puhdistettua silmän sillä välin, kun se makoili.

 

Eihän nämä maisemat miksikään muutu!

Tami ja varsa

Hvellhetta vahtimassa pihapiiriä

Välillä myös tämä Islannin väritys...

Tami, Snotty ja Hvellhetta

 

  Jotkin asiat ovat muuttuneet tilalla. Asuinrakennus ei haise enää (niin) vahvasti homeelta, ja pieni kanalauma on muuttanut Skjónin entiseen karsinaan. Vanhassa rakennuksessa ei enää ole lampaita, vaan myöhemmin poikivat saavat olla ulkona, kunnes aikaisemmat on saatu ulos karitsoineen joskus toukokuussa. Sen sijaan se on täynnä likaisia vuotiaita. Karsinoihin laitetaan entistä vähemmän kuiviketta, ja Lukka-koira on mystisesti hävinnyt tai kuollut, eikä keneltäkään saa varsinaista vastausta siitä, mitä sille on tehty tai tapahtunut. Steinikin vain hiljentyi muutamaksi sekunniksi ja sanoi sitten, että taisi sille joku vahinko sattua. Sigga ei osannut sanoa mitään. Kissat ovat muuttaneet/paenneet vanhaan lampolaan, sillä uusi pentu Snotty (/Naughty? tms.) tykkää jahdata niitä ja ärsyttää Hvellhettaa, joka onneksi on edelleen voimissaan, vaikka vanhuus painaakin sen ilmettä aika paljon. Lampaiden ruokia ei tarvitse enää kantaa (LUOJAN KIITOS!), vaan nostelemme heinät roskiksen näköiseen kärryyn, viemme kärryn ruokintapöydälle, ja yksi ihminen nostelee heinän pois kärrystä toisen vetäessä sitä sitä mukaa poispäin, kun pöytä täyttyy. Ja tietenkin tärkein, eli minun ei tarvitse tehdä töitä yksinäni – Tami on ihanaa seuraa ja ahkera, ja minä todella toivon, että hän saa ansaitsemansa korvauksen kaikesta työstä, jonka tekee. Hän oli ehtinyt olla tilalla vain kaksi päivää, ennen kuin Gloria kertoi lähtevänsä Saksaan ja pyysi tätä pitämään eläimistä huolta Siggan kanssa. Eli saksalaisen epämääräinen meininki jatkuu!

 

  Pahiten sydäntäni särkee kuitenkin Skjóni. Vahva, elämäniloinen ja itsevarma nuori ori on muuttunut sulkeutuneeksi, apaattiseksi ja epävarmaksi. Se ei juuri reagoi ympäristöönsä muuten kuin vetäytymällä omiin oloihinsa tai kuoreensa, jos se ei pääse tilanteesta muuten pois. Harjatessa se vain tuijottaa eteenpäin ja seisoo. Heiniäkin annettaessa se vetäytyy ensin pois, ja ulospäästettäessä se on täytynyt käydä erikseen hätyyttämässä ulos karsinasta, koska se ei uskalla ohittaa ihmistä kapeassa käytävässä. Se säikkyy äkillisiä ääniä ja liikkeitä, ja sen ilme on koko ajan sydäntäsärkevän surullinen. Itkin monta kertaa eilen, kun harjasin sitä ja lähdin taluttamaan sitä talon taakse pyöröaitaukseen, missä teimme muutamia maastakäsinharjoitteita, ja se uskalsi ensi kertaa kumartaa kunnolla, kuten olin sille opettanut kaksi vuotta sitten. Matkalla aitaukselle annoin sille vapauden tehdä mitä se halusi, tutkia maata ja autoja ja traktorinkauhoja, mutta aluksi Skjóni vain seistä törrötti eikä uskaltanut tehdä mitään. Pikku hiljaa se alkoi tutkia ympäristöään, mutta kestää vielä pitkään, ennen kuin saan sen taas kiinnostumaan ympäristöstään ja liimattua kasaan sen itsevarmuuden rippeet. Oli lähes tulkoon helppoa korjata sen pelko ihmisiin siedätyksen keinoin – mutta opittuun avuttomuuteen (https://annakilpelainen.com/2013/10/27/rauhallinen-vai-opitusti-avuton/) hiljakseen vaipuvan hevosen houkutteleminen ulos kuorestaan on pitkä, aikaavievä ja kärsivällisyyttä vaativa prosessi. Valitettavasti en usko, että tilanpitäjiä tällainen kiinnostaa. Pelottaa, miten ihanan hevosen käy, kun lähden taas pois.

Tutkimassa pyöröaitauksen lähistöä talon takana. Korvat saattavat sojottaa eteenpäin, mutta ilme...

  Nämä pari päivää ovat kuitenkin menneet kohtalaisen rattoisasti hyvässä ja hauskassa seurassa ja työn touhussa. Olen harjaillut Skjónia ja tehnyt sen kanssa asioita, jotka toivon mukaan saavat sen uteliaisuuden taas palaamaan. Työnteko Tamin kanssa ei tunnu työnteolta, ja tulimme heti ensimmäisestä aamusta lähtien todella hyvin toimeen. Ensimmäisenä iltana kaksistamme jäimme Tamin kanssa odottamaan, josko revontulia näkyisi, mutta vihreä vana oli niin heikko, että sitä ei ollut kannattavaa lähteä kuvaamaan. Revontulibongauksemme oli kuitenkin lähinnä jutustelua ja Tamille työnnetyn suklaalaatikon kaivelua. Seura on enemmän kuin tervetullutta, ja olen vakaasti päättänyt olla välittämättä Steinnistä sekä sen, että teen parhaani Skjónin kanssa. Se ansaitsee sen hengähdystauon. Edes hetkeksi.