Islanti-seikkailujen kolmas aikakausi alkaa!

Kuten huomata saattaa, blogin pitäminen tyssähti kesken edellisen reissuni. En varsinaisesti muista, minkä vuoksi niin kävi, mutta töitä ainakin piisasi ja onneksi kavereidenkin kanssa puuhailua riitti. Varmaan näiden kahden kombinaatio oli syypäänä tekstivuodatusten tyrehtymiseen, mutta yritän parhaani kirjoittaa vielä hyvän tyhjentävän postauksen viimeisistä viikoistani, sillä ne olivat erityisen tapahtumarikkaita. Jossakin kohtaa suunnittelin (/edelleen suunnittelen?) myös blogin siirtoa toiselle alustalle ja vanhojen tekstien ja kuvien korjailua, mutta se jää kyllä hamaan tulevaisuuteen.

  Nyt sain kuitenkin otettua itseäni niskasta kiinni, ja hyvästä syystä – kolmas Islannin-seikkailuni alkoi 14. päivä! Tämän reissun tarkoituksena on päästä käymään sekä Byrgisskarðissa, eli alkuperäisessä Lammasraossa, ja Viðborðsselissä – ja saada asianmukainen korvaus tekemästäni työstä. Ainakin yksi kriteeri on nyt täytetty, koska todellakin kirjoitan tätä Byrgisskarðin talon yläkerrassa!

  Reissuun lähtö oli samaan aikaan sekä jännittävää että jollain tavalla hienoisen vastahakoisuuden kyllästämää. Joka kerta Islantiin lähteminen on tuntunut vähän haikealta, mutta tällä kertaa ainakin toisinaan minä todella tunsin oloni todella epävarmaksi koko reissun suhteen. Stressi oli varmaan isoin syypää – minun piti ensimmäistä kertaa selviytyä yksin Reykjavíkiin, yöpyä siellä ja lähteä seuraavana päivänä itsekseni bussilla kohti pohjoista, ja kaiken huipuksi Gloria ilmoitti olevansa Saksassa 21. päivään asti, eli tilalla olisivat mahdollisesti vain minä, joku saksalainen tyttö ja Sigga.

 

 Kanit auttamassa pakkausoperaatiossa

   Perääntymäänhän minä en kuitenkaan aio ryhtyä, joten täällä sitä ollaan. Lentokoneessa koin hauskan flashbackin ensimmäiseen reissuuni, sillä istuin lähestulkoon samalla kohtaa koneessa, samaan tapaan ikkunan vieressä, ja vielä samaan tapaan tälläkin kertaa viereeni istui pienikokoinen aasialainen nainen eikä ketään muita. Tuo thaimaalainen nainen puhui kuitenkin islantia, sillä hän oli asunut Reykjavíkissä parikymmentä vuotta! Juttelimme silloin tällöin niitä näitä ja jatkoimme matkaa aina tax free-kaupoille asti samaan tahtiin, ennen kuin lähdin etsiytymään lentokenttäbussijonoihin. Päätin maksaa hiukan ylimääräistä siitä, että pääsisin melko lähelle Airbnb-majapaikkaani, ja päätös oli enemmän kuin hyvä! Reykjavíkiin matkattiin isossa bussissa, joka ei ollut edes puolillaan, ja satamassa vaihdettiin pikkubussiin, joka kuljetti sitten kunkin ryhmän omille hotelleilleen.

  Minibussinkuljettaja Thor oli todella ystävällinen, sutjakas ja meneväinen kaveri. Hänen kanssaan juttelu oli todella helppoa ja hauskaa. Olin bussin viimeinen henkilö, ja kun edellinen australialainen pariskunta oli päästetty hotellin pihalle ja Thor näki näiden liukenevan alas katua hotelliin sisälle menemisen sijaan, hän totesi viekkaasti että hahaa, Airbnb:läisiähän nämäkin! Hetken kuluttua uskalsin myöntää, että minäkin satuin olemaan airbnb:läinen, jolloin Thor lupasi sitten viedä minut mahdollisimman lähelle majapaikkaani, vaikka se olikin hiukan vastoin sääntöjä.  

Islannin yksi kuuluisa museo bussista bongattuna... (penismuseo.)

Lentokentän seinistä voi löytää muistutuksen Kaakkois-Islannista.
Tässä näkyy Viðborðsselin viereisestä laaksosta, Hoffellistä, hakattua kiveä.

Ensinäkymä Islannista. (Keflavíkissä plusasteita oli 9, joten lumesta ei tietoakaan...
Voitte kuvitella, kuinka paljon lämpöasteet tuntuivat melkein läkähdyttäviltä Tampereen reippaiden miinusasteiden jälkeen!)

  Hiukan pyörittyämme löysin vihdoin majapaikkaani. Aðalheiður-niminen nainen avasi kotiovensa sattumalta juuri silloin, kun sain raahattua laukkuni summerilla varustettuun tuulikaappiin. Juttelimme pari tuntia jos mistä asioista samalla, kun minulle tarjottiin läjää islantilaisia pylsureita eli hodareita. Kaaduin sänkyyn hyvissä ajoin ja horrostin pikkutunneille asti. Aamulla Aðalheiður lähti töihin, joten en nähnyt häntä kuin pikaisesti alkaessani valmistautua omaa päivääni varten.

  Rikinhajuisessa suihkussa käytyäni söin nopeasti pienen omenan, keräsin kamppeet Reykjavíkin-seikkailua varten kasaan ja päätin edellispäivän lämpöshokista (+9 astetta) johtuen heittää kevyemmät vaatteet niskaan. Uusi veden- ja tuulenpitävä takki todisti käyttökelpoisuutensa, sillä päivä oli harmaa, sumuinen, sateinen ja tuulinen, kaikkia hieman eri suhteissa toisiinsa tunnista toiseen. Tämähän ei sinänsä haitannut, koska stressi muuten piti kyllä mielen varpaillaan. Lähdin kävelemään kohti satamaa ja Whales of Iceland-näyttelyä, ja menomatkalla poikkesin Harpaan.

Rantakävelytien näkymää. Oikealla näkyy vanha satama eli Grandi.

Sun Voyager eli Sólfar-veistos, taustalla Grandi.

  Harpa-parka nököttää tällä hetkellä erityisen epäimartelevassa miljöössä keskellä hotellirakennustyömaita. Ulkoapäin rakennus on suorastaan vähän ruma, mutta se kannattaakin käydä tsekkaamassa sisältä käsin. En viipynyt kovin kauaa Harpan luona, koska halusin päästä hyvissä ajoin katsomaan valaita, mutta pikainenkin piipahdus on sen arvoista. Harpan alakerrassa on useampi pieni matkamuistomyymälä, ja siellä pidetään konsertteja, stand up-esityksiä, näytelmiä ja kaikenlaista muuta mukavaa melkeinpä joka päivä. 

Harpa edestä ja takaa

Harpan sisärakenteita

  Harpassa poikkeamisen jälkeen jatkoin matkaani vanhaa satamaa kohti. Jäin hetkeksi kuvaamaan kuivatelakalla siistittävää alusta – jostain syystä laivatelakat kiehtovat minua kovasti, ja olen kirjoittanut novellinkin, jonka päähenkilö on telakkatyöntekijä. Telakka-alueelta ei ollut enää kovin pitkä matka Grandi-alueelle, jossa valasmuseokin sijaitsee. Grandi on yksi Reykjavíkin potentiaalisimmista alueista tällä hetkellä, ja siellä sijaitsee valtava valikoima design-kauppoja, erinomaisia ravintoloita, useampia museoita ja ruokakauppoja. Valasmuseolle ei ole vaikeaa löytää, mutta vaikeampaa on ylittää suojatietön leveä katu etenkin lounasaikaan. Kun vihdoin pääsin luikkimaan tien yli, rynnistin onnellisena sisälle. Mukava kassaneiti opasti lataamaan opastusäpin puhelimeen, heitti kuulokkeet korvilleni ja ohjasi sisään isoon halliin, jossa aidon kokoiset valasmallinnokset leijuivat jähmettyneinä vaijereidensa päissä.

 

 

 

 

' 

 

  Whales of Iceland-äppi selostaa lyhyesti pääpiirteitä eri valasryhmistä, joihin valasmallitkin on jaettu museon sisällä. Mitään varsinaisesti uutta se ei die hard-valasfanille tarjoa, paitsi tietenkin valaiden suunnattoman koon näkemistä omin silmin. Minua erityisesti harmitti se, ettei lempivalaitteni, kaskelottien, kaikkein kiinnostavimmista piirteistä puhuttu mitään – ne ovat toki kovaäänisimpiä eläimiä koko planeetalla, kuten audio-opastus kertoi, mutta pois jätettiin esimerkiksi se, että ne ovat niin kovaäänisiä, että voivat vaurioittaa saaliidensa soluja klikkauksillaan ja jopa halvaannuttaa tai suoranaisesti tappaa ne. Kaiken lisäksi kaskelottien klikkaukset ovat todella monimutkaisia. Isompien klikkauskokonaisuuksien sisällä on pienempiä klikkauksia, pienempien klikkauksien sisällä vielä pienempiä jne., joten tutkijat puhuvat siitä koodattuna. Kaiken lisäksi uskomattomasta monimutkaisuudesta huolimatta kaskelotit pystyvät toistamaan toistensa klikkaussarjoja sataprosenttisella tarkkuudella. Ihmisetkään eivät kykene toistamaan toistensa lauseita tasan samalla äänenpainolla ja lausuntatavalla, mutta näille valaille se ei ole temppu eikä mitään. Kaskelottien aivot ovat valtavan suuret ja niiden viestinnästä vastaavat alueet ovat kehittyneet erityisen monimutkaisiksi. Tämä kaikki antaa paljon viitteitä siihen, että kaskeloteilla todella on oma, monimutkainen kielensä. Se on kuitenkin niin erilainen kuin omamme, että tuskin koskaan opimme tulkitsemaan sitä, mitä valaat toisilleen kertovat.

 

  Valasmuseo oli silti hieno kokemus. Olisin kaivannut enemmän tietopohjaista meininkiä ja hiljaisuutta, sillä museossa pyörivien lasten kiljunta kaikui todella lujaa, niin lujaa, että pienten lyhytelokuvien selostusta ei pystynyt seuraamaan. Perheen nuoremmille museo on ehdoton must, ja varmaankin illemmalla se voisi olla hieman rauhallisempi paikka kuin keskipäivän nurkilla. Bussimatkan stopilla löysin esitteen valasmuseosta, joka sijaitsee Husavíkissa, parin laakson päässä täältä. Se keskittyy enemmän valaiden ja ihmisten väliseen vuorovaikutukseen, kuten valaanpyynnin, valaiden viihdekäytön, suojelutöiden ja whale watchingin historiaan. Mikäli pääsen lainaamaan autoa ja houkuttelemaan työtoverini, saksalaisen Tamin mukaani, haluaisin kovasti käydä siellä ennen kuin jatkan jossakin kohtaa matkaani itään. 

"Meet us, don't eat us!"
Älkää olko niitä turisteja, jotka eksoottisten makukokemustensa
vuoksipitävät islantilaisen valaanpyynnin kannattavana.
(Islantilaiset eivät syö valaita. Kaikki pyydetty valaanliha menee turisteille.)

  Paluumatkalla pyörin epämääräisesti pitkin Grandia, piipahdin hakemaan yhdestä ravintolasta islantilaisen fiskur og franskur eli fish & chips-annoksen mukaan, ja jäin hetkeksi juttelemaan aasialaisen ravintolapitäjän kanssa islanniksi. Minun piti käyttää aina välillä englantia, mutta nuori nainen ymmärsi hienosti mitä tarkoitin, ja oli suunnattoman sydämellinen.

  Melkein valasmuseota vastapäätä on myös pankkirakennus, jonka tuulikaapissa on raha-automaatti. Sieltä kannattaa käydä nappaamassa kruunuja mukaan, erityisesti jos olette nuukia ettekä tajua hamstrata tukollista mukaan lentokentältä bussimatkoja varten. (Yleisesti ottaen Islannissa pystyy maksamaan tosi helposti kortilla, mutta busseissa se ei yleensä onnistu.)

  Grandin jälkeen alkoi hiljakseen tihuttaa, mutta päätin silti itsepäisesti kävellä takaisin majapaikalleni, sillä halusin kävellä Hallgrímskirkjan ohitse. Matkalla kadut olivat täynnä turistipuoteja, joissa teki mieli piipahtaa, ja nopeasti käväisinkin muutamassa, ennen kuin jatkoin matkaa. Kottaraisia pyrähteli jokaisella kadulla melkoisella vauhdilla, ja niiden sirkutus ja liverrys ylittivät joskus yksityisautoilun mölytkin. Yksityisautoiluhan on Islannissa erittäin arvossaan, eikä juuri kukaan halua käyttää vähän kömpelöä bussijärjestelmää. Tästä johtuen etenkin ruuhka-aikoina kaupunki on erittäin tukossa. Välimatkat ovat pitkät, joten autoiluun turvaudutaan helpommin kuin ajattelisi. Harva varmaankaan olisi halunnut talsia itseni tavoin yhdeksän kilometriä yhdessä päivässä, ellei ole ihan pakko.

Sievä muraali!

 

Hallgrímskirkja ja Leifur Eiríkssonin,
Amerikan ensimmäisen eurooppalaisen löytäjän, patsas

  Ehdin syödä take away-annokseni majapaikan keittiössä istuskellen ja levähtää puolisen tuntia, ennen kuin piti alkaa pakata ja valmistautua bussipysäkille etsiytymiseen. Oikea asema löytyi onneksi, vaikka sainkin seistä nököttää tihkusateessa tavaroideni kanssa parikymmentä minuuttia bussia odotellen. Bussimatka kesti kaiken kaikkiaan kuutisen tuntia ja maksoi 7800 kruunua, eli kuta kuinkin 64 euroa. Alkumatkan jouduin tyytymään erityisen epämukavaan paikkaan aivan bussikuskin takana, missä istuin litistyksissä vasemmalla puolellani bussin sisärakenteiden tukipilari ja pieni kaistale likaista ikkunaa sekä kasa siivousvälineitä, oikealla puolellani tuhti islantilaismies ja jaloissani omat tavarani. Onneksi ensimmäisen välistopin jälkeen päätin siirtyä aivan bussin takaosaan. Jalkatilaa löytyi vaikka toiselle pikku Anniinalle, ja istuinkin nojautui rentouttavasti (/epäergonomisesti?) taaksepäin. Siellä minä nökötin ylhäisessä yksinäisyydessäni, katselin maisemia, kuuntelin musiikkia ja tekstailin kavereille, kunnes kaikki painuivat nukkumaan ja ulkona pimeni. 

 "Jee katsokaa tätä jalkatilaa!"

  Thorsteinn oli päätynyt odottamaan Varmahlíðin huoltikselle jo aiemmin päivällä, koska Gloria ei ollut ilmeisesti lukenut lähettämääni viestiä kovin hyvin ja oli luullut, että lähden pohjoiseen jo aamun ensimmäisellä bussilla. Olin kuitenkin huoltoasemalla siinä kello 23 jälkeen. Voin tänne onneksi suomeksi kirjoittaa ihan suoraan, että mies on täysi vatipiä, vähän niin kuin rikkinäinen karkkiautomaatti – suurin osa puheesta on ihan menettelevää kuunneltavaa, mutta aina välillä luukusta pyörähtää esiin kuollut, haiseva pieneläimen raato. Hänellä on pakko olla jotain emotionaalisia ongelmia tai persoonallisuushäiriö. Olen saanut jo useamman vitsiksi peitellyn loukkauksen niskaani, mutta päätin adoptoida jo viime reissullani toimivaksi havaitun taktiikan – jos mies tulee huoneeseen, tee jotain muuta ja tee kehonkielelläsi selväksi, että juttelu ei kiinnosta. Älä aloita small talkia. Älä naura huonoille vitseille. Yleensä mies tajuaa jossain kohtaa, ettei häntä kaivata, ja lähtee kiusaamaan jotakuta muuta tai ajamaan paaleja kuten Kunnon Miehet Tekee. (Miehen oli ihan pakko kantaa 24 kilon laukkuni bussista autoon, vaikka siinä siis tosiaankin on myös pyörät ja vetokahva. Äijävoimaa.)

  Steini lähti kuitenkin aikaisin seuraavana aamuna töihin tunneleille, kuten jo pari vuotta sitten teki. Niinpä minä jäin kolmanneksi pyöräksi Siggan ja saksalaisen Tamin kanssa. Tami on onneksi todella ystävällinen, pirteä ja puhelias, ja antaa myös minulle suunvuoron. Hän vitsailee paljon ja rakastaa eläimiä, erityisesti hevosia koko sydämellään, ja on kiinnostunut niiden käyttäytymisestä, hoidosta ja hyvinvoinnista ja paijailee ja harjaa niitä aina kun voi. On ollut mukavaa puhua havaitsemistamme puutteista, joista Gloria harvemmin on suostunut sanomaan mitään. Tami myös osaa käsitellä hevosia, kuten kävi ilmi, kun yhden vuotiaan alaluomeen muodostui iso paise, jota olemme päivittäin putsanneet ja hoitaneet vippaskonstein (koska eläinlääkäriä emme tänne saa). Steini kuulemma päätti, että hän on vahvempi kuin varsa, työnsi sen vasten seinää ja Tamin piti yrittää siinä sitten putsata silmää, kun varsa kenkkuili ja yritti päästä pakoon. Heti ensimmäisenä aamuna päätimme lähestyä asiaa toiselta kantilta, ja Tami pujotti varovasti riimun varsan päähän ja minä sain pidellä sen päätä sillä välin, kun Tami putsasi ja lääkitsi silmän. Yhdellä putsauskerralla varsa makasi karsinassa, mutta Tami sai puhdistettua silmän sillä välin, kun se makoili.

 

Eihän nämä maisemat miksikään muutu!

Tami ja varsa

Hvellhetta vahtimassa pihapiiriä

Välillä myös tämä Islannin väritys...

Tami, Snotty ja Hvellhetta

 

  Jotkin asiat ovat muuttuneet tilalla. Asuinrakennus ei haise enää (niin) vahvasti homeelta, ja pieni kanalauma on muuttanut Skjónin entiseen karsinaan. Vanhassa rakennuksessa ei enää ole lampaita, vaan myöhemmin poikivat saavat olla ulkona, kunnes aikaisemmat on saatu ulos karitsoineen joskus toukokuussa. Sen sijaan se on täynnä likaisia vuotiaita. Karsinoihin laitetaan entistä vähemmän kuiviketta, ja Lukka-koira on mystisesti hävinnyt tai kuollut, eikä keneltäkään saa varsinaista vastausta siitä, mitä sille on tehty tai tapahtunut. Steinikin vain hiljentyi muutamaksi sekunniksi ja sanoi sitten, että taisi sille joku vahinko sattua. Sigga ei osannut sanoa mitään. Kissat ovat muuttaneet/paenneet vanhaan lampolaan, sillä uusi pentu Snotty (/Naughty? tms.) tykkää jahdata niitä ja ärsyttää Hvellhettaa, joka onneksi on edelleen voimissaan, vaikka vanhuus painaakin sen ilmettä aika paljon. Lampaiden ruokia ei tarvitse enää kantaa (LUOJAN KIITOS!), vaan nostelemme heinät roskiksen näköiseen kärryyn, viemme kärryn ruokintapöydälle, ja yksi ihminen nostelee heinän pois kärrystä toisen vetäessä sitä sitä mukaa poispäin, kun pöytä täyttyy. Ja tietenkin tärkein, eli minun ei tarvitse tehdä töitä yksinäni – Tami on ihanaa seuraa ja ahkera, ja minä todella toivon, että hän saa ansaitsemansa korvauksen kaikesta työstä, jonka tekee. Hän oli ehtinyt olla tilalla vain kaksi päivää, ennen kuin Gloria kertoi lähtevänsä Saksaan ja pyysi tätä pitämään eläimistä huolta Siggan kanssa. Eli saksalaisen epämääräinen meininki jatkuu!

 

  Pahiten sydäntäni särkee kuitenkin Skjóni. Vahva, elämäniloinen ja itsevarma nuori ori on muuttunut sulkeutuneeksi, apaattiseksi ja epävarmaksi. Se ei juuri reagoi ympäristöönsä muuten kuin vetäytymällä omiin oloihinsa tai kuoreensa, jos se ei pääse tilanteesta muuten pois. Harjatessa se vain tuijottaa eteenpäin ja seisoo. Heiniäkin annettaessa se vetäytyy ensin pois, ja ulospäästettäessä se on täytynyt käydä erikseen hätyyttämässä ulos karsinasta, koska se ei uskalla ohittaa ihmistä kapeassa käytävässä. Se säikkyy äkillisiä ääniä ja liikkeitä, ja sen ilme on koko ajan sydäntäsärkevän surullinen. Itkin monta kertaa eilen, kun harjasin sitä ja lähdin taluttamaan sitä talon taakse pyöröaitaukseen, missä teimme muutamia maastakäsinharjoitteita, ja se uskalsi ensi kertaa kumartaa kunnolla, kuten olin sille opettanut kaksi vuotta sitten. Matkalla aitaukselle annoin sille vapauden tehdä mitä se halusi, tutkia maata ja autoja ja traktorinkauhoja, mutta aluksi Skjóni vain seistä törrötti eikä uskaltanut tehdä mitään. Pikku hiljaa se alkoi tutkia ympäristöään, mutta kestää vielä pitkään, ennen kuin saan sen taas kiinnostumaan ympäristöstään ja liimattua kasaan sen itsevarmuuden rippeet. Oli lähes tulkoon helppoa korjata sen pelko ihmisiin siedätyksen keinoin – mutta opittuun avuttomuuteen (https://annakilpelainen.com/2013/10/27/rauhallinen-vai-opitusti-avuton/) hiljakseen vaipuvan hevosen houkutteleminen ulos kuorestaan on pitkä, aikaavievä ja kärsivällisyyttä vaativa prosessi. Valitettavasti en usko, että tilanpitäjiä tällainen kiinnostaa. Pelottaa, miten ihanan hevosen käy, kun lähden taas pois.

Tutkimassa pyöröaitauksen lähistöä talon takana. Korvat saattavat sojottaa eteenpäin, mutta ilme...

  Nämä pari päivää ovat kuitenkin menneet kohtalaisen rattoisasti hyvässä ja hauskassa seurassa ja työn touhussa. Olen harjaillut Skjónia ja tehnyt sen kanssa asioita, jotka toivon mukaan saavat sen uteliaisuuden taas palaamaan. Työnteko Tamin kanssa ei tunnu työnteolta, ja tulimme heti ensimmäisestä aamusta lähtien todella hyvin toimeen. Ensimmäisenä iltana kaksistamme jäimme Tamin kanssa odottamaan, josko revontulia näkyisi, mutta vihreä vana oli niin heikko, että sitä ei ollut kannattavaa lähteä kuvaamaan. Revontulibongauksemme oli kuitenkin lähinnä jutustelua ja Tamille työnnetyn suklaalaatikon kaivelua. Seura on enemmän kuin tervetullutta, ja olen vakaasti päättänyt olla välittämättä Steinnistä sekä sen, että teen parhaani Skjónin kanssa. Se ansaitsee sen hengähdystauon. Edes hetkeksi.