Arkiähinät

Tässä on nyt kohta parin viikon verran nökötetty Islannin maaperällä. Työt ovat Tamin kanssa sujuneet mukavan jouhevasti. Lähdemme kahdeksalta ruokkimaan lampaat, kanat ja hevoset ja kantamaan vedet hevosille, ja viime torstaihin asti olemme lisäksi hoivanneet pikku-vuotiaan silmää. Valmiita aamutallin suhteen olemme olleet yleensä puoli kymmenen-kymmenen aikoihin. Sen jälkeen menemme aamupalalle, ja kun ulkona asustelevat hevoset ovat syöneet (viimeistään n. puoli kaksitoista), lähdemme jälleen ulos. Harjailemme hevosia, ja minä touhuan Skjónin kanssa jotain sillä aikaa, kun Tami ratsastaa Eldurilla. Jossain kohtaa heitämme hevoset ulos tarhoihin, siivoamme karsinat, kannamme vedet ja laitamme heinät kärryihin ja pusseihin valmiiksi iltaruokintaa varten, ja olemme valmiita kolmen-puoli neljän aikoihin. Sitten on ruokatauko, ja mikäli mitään extrahommaa ei ole annettu tai muulla tavoin ilmestynyt, jäämme sisälle viiteen asti, jolloin otamme hevoset sisälle, ja luvassa on lisää ruokintaa, juottoa ynnä muuta. Valmiita olemme viimeistään seitsemältä, tosin pikkuvuotiaan lääkintään ja hoitoon on kulunut joskus aika paljonkin ylimääräistä aikaa.

"Moi, mä oon ykköspalkittu tamma kauneimmillani!"

  

Tutut maisemat

  Extrahommia ei ole oikeastaan ollut varusteiden huoltoa ja vanhojen hevosenkenkien putsausta ja entisöintiä sekä alhaalla laaksossa olevien ykköstammojen tsekkausta lukuunottamatta – ainakaan jos lähes päivittäistä kanajahtia ei lasketa. 90% extrahomma-ajasta kului erään seikkailunhaluisen kanan etsimiseen, pyydystämiseen ja sen ”Tein itse ja säästin”-tyyppisen vankilan korjailuun ja päivittelyyn. Hertaksi ristityn chickenin retket ovat pitäneet sisällään varsoihin tutustumista, karsinoiden kattojen kunnon varmistamista, harrasta meditointia lamppujen päällä, ja jopa erään nuoren ruunan kanssa perheen perustamisen yrittämistä – Hertta nimittäin piiloutui sen iltaheiniin ja muni sinne munan, ja ainoa syy, miksi kana lopulta löytyi, oli Tamin vitsinä heittämä ”Hei, Glamur, oletko nähnyt meidän kanaa? Piilotteletko sinä sitä siellä karsinassasi?” ja kurkistus heinien lomaan. Onpa kananen lennähtänyt useasti kokeilemaan satuloita, ja kertaalleen myös sitä, millainen tähystyspaikka Anniina-paran pää olisi (sillä mikä olisikaan parempi pakopaikka harjalla lamppujen päältä sohivalle kanalle kuin "hyökkääjän" päälaki!). Kaikki tämä seikkaileminen on tehty tietenkin omien lasten hätääntyneen piipityksen taustalla. Jos jotain tämä meidän Hertta-kananen on, niin huono äiti ainakin. Sympatiat tipusille. Nyt Hertta on jo sullottu toveriensa joukkoon kunnon kanaverkolla vuorattuun karsinaan, josta se ei valitettavasti pääse enää tutkimusmatkoilleen, joten meillä on ollut extra-aikaa muulle… kuten iltatöiden aikana turhan innokkaan Snottyn karkuteille ajamien hevosten pyydystämiseen. 

Äitikana ja lapsoset

 

Spot the chicken

"Tarjoilija, heinissäni on kana!"

  Noh, hevosista kukaan ei onneksi rikkonut jalkojaan rynnätessään paimenkoirakokelaan ajamina alas jyrkkää rinnettä, ja kanakin on löytänyt turvallisille paikoille. Pahastihan siinä hevosten pakomatkassa olisi voinut käydä, mutta Tami oli onneksi tarpeeksi nopea päästäkseen estämään hevosten karkaamisen aidattomalle alueelle maantien tuntumaan. Snotty on joutunut kovempaan koulintaan, mutta ainakaan se ei ole toistanut turhan riskialtista temppuaan. Ja hevosten jalat ovat kunnossa. Gloria kertoi, että vastaava tempaus tapahtui viime vuonna kerran, ja silloin yksi hevosista katkoi kinttunsa.

Viime keskiviikkona satoi lunta! Lunta on tupruttanut aina tasaisin väliajoin sateen sijasta.

  21. päivän eli viime keskiviikon iltana Gloria palasi Saksan-reissultaan jossain kohtaa ilmeisesti yöllä. Torstaina ehdimme jutella aamulla hyvin pikaisesti, ennen kuin Gloria lähti Steinin kanssa kaupunkiin. Takaisin he palasivat vasta myöhään illalla, joten vasta eilen perjantaina pääsimme tekemään jotain yhdessä. Ja hommaa tosiaankin riitti! Gloria luonnollisesti ratsasti melkein kaikilla hevosilla, ja minä kävin antaumuksella harjaten läpi jokaisen heposen tallissa. Vuotiaat Hektor ja Laki päästettiin muiden pikkuorien(!) sekaan. Olemme pari viimeistä päivää ehkä hieman nauraneet potilasvarsallemme, sillä viikon ajan kuvittelimme pikku-Hektorin olevan tamma, ennen kuin Gloria kertoi sen nimen piipahtaessaan torstaina tallissa ennen kaupunkiin lähtöä. Hupsista keikkaa! Kertooko tämä ehkä jotain siitä, miten likaisia varsat ovat? Yritimme jo jokin aikaa sitten Tamin kanssa lajitella isomman varsaryhmän kahteen osaan, tammoihin ja oreihin, mutta saatoimme laittaa pari otusta väärille puolille puhtaasti siksi, ettemme nähneet niiden jalkojen väliin kakkarastojen takia. Hupsis.

 

  Olimme perjantaina oikeastaan melkein koko päivän ulkona pikaisia ruokataukoja lukuun ottamatta. Touhusimme hevosten ja jopa lampaiden kanssa, sillä merkitsimme kaikki viime vuoden lampaat uusin aikuiskorvamerkein. Projekti oli aika mittava. Vaihtelimme Tamin kanssa sitä, kuka sai painia lampaiden kanssa ja pidellä niitä aloillaan sillä välin, kun toinen meistä laittoi korvamerkit valmiiksi ja Gloria laittoi ne korviin. Hiki siinä kyllä virtasi. Lampaat olivat juuri sopivan kokoisia mahtuakseen metriviisikymmentäjotain-mittaisen meikäläisen jalkojen väliin, mutta vahvoja ne kyllä olivat. Kuntosalitreenien vahvistamat reiden lähentäjälihakset tulivat hyötykäyttöön, mutta täytyy kyllä myöntää, että painimatsit olivat rankkuudestaan huolimatta melko hauskoja puhtaasti siksi, että lammaspaini tuppaa olemaan hyvää liikuntaa, ja liikunnasta minä pidän! Tässä touhussa vaatteet joutuvat kovalle koetukselle siinäkin suhteessa, että niiden on päätettävä, miltä ne haluavat kaikkein eniten haista – lampaalle, hevoselle, lehmälle, hielle, vai kenties kuralle, pask…

  

Olen löytänyt ystäväni Taavertin!

 

  Perjantain tärkein saavutus ei kuitenkaan ollut omaa painoani vastaavassa (lammas)painoluokassa painiminen tai kaikkien maanläheisten tuoksujen hamstraus vaan se, että pääsin ensimmäistä kertaa Skjónin selkään. Gloria piti Skjónin narussa ihan varmuuden vuoksi, sillä tippumiseni jälkeen olen pelännyt todella paljon sitä, kun hevonen lähtee kiihtymään tahtomattani. Paniikkikohtauksiltakaan en ole ratsastaessa välttynyt. Luulen, että trauman käsittelyyn menee vielä pitkä aika, mutta ainakin yksi etappi tuli nyt suoritettua – Skjóni on nyt kuusi ja hyvin vähän ratsastettu, joten jos ruunapoikaa alkaa hämmentää, se alkaa kiihtyä. Minua jännitti, mutta sellaisella positiivisella tavalla, joten vaikka ponskiani hämmensi huono istuntani ja tasapainoni, en säikkynyt sen hämmennyksiä ja hui-katolta-tippui-kaksi-desilitraa-lunta-hepuleita laisinkaan. Palkinnoksi alkuhämmennysten ja –jännitysten voitettuamme löysimmekin kivan, rennon rytmin. Fiilis oli ihan mahtava. Siinä me kaksi jännitysongelmaista ravata röpsötimme pitkin pientä make swift-kenttäämme! Kaksi vuotta sitten minä pelkäsin hevosen selässä istumista kuollakseni, ja Skjóni taas pelkäsi ihmisiä, mutta eilen me taisimme molemmat todistaa, että peloista on mahdollista päästä yli. Vaikka sitten pienin askelin.

  

 

Joka-aamuinen mutamarssi

  

 

  Lauantaina oli tarkoitus lähteä auttamaan naapuritilaa lampaiden kerinnässä, mutta aamupalalle sipsuttaessani Tami sanoikin, että suunnitelmiin tuli muutos. Saimme ensimmäistä kertaa aamun vapaaksi, ja viihdyimmekin aamupalapöydässä pitkään. Lähdimme ulos kymmenen jälkeen, korjailimme vanhan lampolan rakenteita varsojen yöllisten meininkien jäljiltä ja Tami ratsasti paljon Glorian kanssa. Iltapäivällä lähdimme käymään islantilaisittain valtavan, 90 lypsylehmän pihattonavetan avoimissa ovissa Steinin ja Tamin kanssa. 

  

  

 

 

 

 

 

  Páfastaðir-tilalla vietimme reippaan tunnin. Näytti siltä, että koko laakson maatalousväki oli kerääntynyt paikalle. Varmaan 500-litraisen kaljatölkkiboksin pohja alkoi jo näkyä, suklaakonvehteja mahtoi kadota ainakin sata kiloa, ja autoja oli koko piha täynnä. Kiersimme Tamin kanssa tsekkaamassa paikkoja sillä välin, kun Steini seurusteli tuttujensa kanssa. Páfastaðirin navettarakennus valmistui viime vuonna, ja se on vahvasti koneellistettu. Tilalla on kaiken kaikkiaan 130 eläintä, joista 90 lypsylehmiä ja loput vasikoita ja lihakarjaa. Kaksi Lelyn robottia hoitaa lypsytyön, Lelyn ruokintabotti hoitaa ruokinnan, Lelyn karjaharja hinkkaa lehmien pyllyt, ja Lelyn kakkapuuhapete putsaa käytävät. Kuvittelimme aluksi, että parsissa oli hiekkapohja, mutta kävikin ilmi, että tila on puhtaasti omavarainen kuivikkeidensa suhteen – kuivike on nimittäin kuivatettua lantaa! Lantakuivikkeen käyttöä perusteltiin juurikin omavaraisuuden ja käsittämätöntä kyllä hygienisyyden vuoksi, sillä separoimalla ja kuivikekompostoimalla suurin osa mikrobeista kuolee. Lisäksi lantakuivikkeen käyttö vähentää lietelannan määrää, jolloin muunmuassa lietesäiliön tilavuutta voidaan pienentää, säiliön sekoitustarve vähenee eikä peltopinta-alaa tarvita niin paljoa, koska levitettävää lietettä voidaan ajaa aiempaa enemmän samalle alueelle.

   Navettareissun jälkeen pääsin jälleen Skjónin selkään, tällä kertaa pyöröaitauksessa. Nyt oli herra hyvällä tuulella, ja kun minuakaan ei jännittänyt, pääsimme kokeilemaan mukavan ilmavan ravin lisäksi myös tölttiä! En ole maailman paras ihminen löytämään puhdasta tölttiä omin avuin varsinkaan niin kokemattomalla hevosella, joten olin todella ylpeä, kun sain edes kaksi kierrosta melko lailla moitteetonta typytystä aikaiseksi. Tuli myös huomattua, että jaamme Skjónin kanssa saman huonon puolen. Lonkkavikani takia kallistun aika voimakkaasti oikealle istuinluulleni, joten vasemman kehonpuoliskoni ”tyhjyys” saa helposti hevosenkin hukkaamaan vasemman puolensa, ja vasen puoli on Skjónilla todella jäykkä ja kankea. Näinpä ollen saamme molemmat alkaa jumppaamaan vähän aktiivisemmin. Onneksi Skjóni osaa hienot venytysliikkeet, jotka olen sille opettanut!

  Sunnuntai eli eilinen sujui aikalailla ”vapaa”päivän ja Game of Thrones-maratonin merkeissä. GoT:ia olemme töllöttäneet yleensä kaksi jaksoa illassa, mutta eilen taisimme katsoa ainakin viisi. Nämä sarjatuijottelut ovat myös syy siihen, miksi kirjoittaminen on vähän jäänyt. Noh, enivei, alun perin oli sovittu, että minä ja Tami hoidamme vain päivätallin eli ponien ulosheiton ja karsinoiden siivoukset, mutta Glorian ja Steinin rippijuhlavisiitti venyi niin pitkälle, että hoidimme sitten lopulta iltatallinkin. (Saimme kyllä huonoa pizzaa palkaksi!) Hevosten sisälleotto on nykyään aika mukavan jouhevaa, vaikka niiden karsinapaikkoja onkin muuteltu rutkasti. Sisälle on otettu kaksi uutta hevosta, ja Hektor ja Laki palasivat oritoveriensa pariin, ja niiden karsinaan muuttivat upean värinen MiljarDur ja toinen oripoika, jonka nimen olen jo unohtanut. Pikkutipujen seikkaileva äitikana pääsi takaisin muiden kanojen pariin, ja pikkutipuset muuttivat Lukka-koiran vanhaan häkkiin, jota Tami korjaili hienosti paalinarupunoksillaan lauantaina (Tami muuten punoo mielellään paalinaruilla - paalinarut ovat vastaus kaikkeen, ainakin Tamin mielestä!). Tipukarsinaan muutti minikokoinen Skeifa, jota tuskin näkee karsinan laitojen yli, jos tamma laskee päänsä alas.  

Tipuvankila Tamin punoksilla höystettynä!

  Koen suurta sielunsukulaisuutta Skeifan kanssa, sillä pienuudestaan huolimatta tamma on aikamoisen topakka ja kokoisekseen yllättävän sitkeä ja vahva. Skeifa on myös pienin issikka, jonka olen ikinä nähnyt. En ole vielä päässyt sen selkään, mutta veikkaan, että minitamma istuu minulle kuin nakutettu. Minä nimittäin olen niin lyhyt, että islantilaisittain olen Steinin mukaan vain muutaman sentin päässä siitä, että minut luokiteltaisiin kääpiöksi ja laitettaisiin ajokieltoon! Noh, me kääpiökokoiset otukset sovimme sitten varmaan yhteen aika somasti. Lyhyyteni on välillä ongelmallista etenkin, koska Gloria on valtavan pitkä. Jalustinhihnoja piti pyöritellä useammalle kiepille, ennen kuin ne sopivat minun pikkukintuilleni. Tami saattoi hieman nauraa sille, miten lyhyiksi jalustimeni piti säätää Skjónia varten, ja kuulemma sirkusponskini näyttikin valtavan suurelta minun allani. Pah, eikös se vain ole hyvä, että raamikas ruuna pääsee ratsuna näyttämään entistä mahtipontisemmalta! Skjóni osaa kyllä olla todella mahtipontinen ja uljas, paitsi säikkyessään kaikkea liikkuvaa. Isoja harppauksia ruunan itsevarmuuden suhteen on jo tehty, mutta kaikki epänormaalit kehonliikkeet saavat kirjavan kaverini edelleen säikkymään. Siksi olenkin ottanut tavakseni tehdä jousiammuntatreeneistä tuttuja lämmittelyliikesarjoja Skjónin karsinan luona aamuin illoin. (Tami pitää myös sitä hassuna ja puhuu heilumisistani ”ilta- ja aamutansseina”.)

 

  Huh. Sormia väsyttää jo, mutta eipä tässä vielä kaikki! Tänään me nimittäin pääsimme kerimään lammaskavereitamme, koska tuuli on ollut reippaat 12m/s, puuskissa vielä reilusti enemmän, joten hevostelut jätettiin sikseen. Kerintäkoneen jouduimme hakemaan naapurista, kun Glorian oma otti ja hajosi, mutta pitkästä viivytyksestä huolimatta saimme yhteistuumin talkoiltua 33 lammasta puolinakuiksi. Peput jätettiin kerimättä ilmeisesti siksi, että villa suojaisi utareita viimalta ja koleudelta, kun lammasmammat pääsevät touko-kesäkuussa ulos (henk.koht. olisin peputkin kerinyt). 33 down, 250 to go! Hommaa on riittämiin seuraaviksikin päiviksi. Seuraavia blogipostauksia varten pyrin olemaan aktiivisempi, jotta tällaisia raamatullisia tekstipläjäyksiä ei pääsisi muodostumaan. Katsotaan, katsotaan. Nyt jatkamme maratoniamme Game of Thronesin parissa täällä ikävähkön koleassa nurkkauksessamme tuulen suhistessa ja ujeltaessa hiukan aggressiivisen oloisesti joka nurkassa. Hyvät yöt ja tuuliset terveiset!  

 

Parhaat värit, auringonlaskun värit ♥