Alkuviikosta ei ole oikeastaan kovin ihmeellistä kerrottavaa. Olemme siistineet ja korjailleet kaikkea kanojen häkeistä varsojen aitarakenteisiin asti, ja kipanneet, nostelleet ja työntäneet, noh, en edes tiedä kuinka monta kiloa sitä itseään. Varsojen tila vanhassa lampolassa on tyhjätty kakkakerroksesta, joten tällä hetkellä minun ja Tamin työtaakkaan on lisätty vielä kakkakikkareiden haeskelu niiden aitauksesta. Kerintää olemme harrastaneet siihen pisteeseen asti, ettei Glorian selkä enää kestä, vaan homma on sälytetty minulle. Ja olen aika paljon hitaampi kuin Gloria, joten en tiedä, koska olemme kerintäoperaation suhteen valmiita. 29. päivä kävimme Glorian tukena ja kiusana Sauðárkrókurin maneesilla järjestetyissä kisoissa, joiden teeman eli pinkin värin otimme kovin tosissamme. (Onneksi Gloria ei antanut meidän laittaa varusteisiin ja Heiðrún-parkaan kaikkea sitä pinkkiä, jolla olisimme mielellämme ne kuorruttaneet Tamin kanssa. Lopputulos olisi ollut överi. Etenkin koska varoitusaikaa oli kaksi päivää - no mites noin niin kuin aika spontaanisti mentiin vai mites!)
Taavertti toveriensa parissa kerintärivistössä
Puhdas chiickenilä
Pinkittämisoperaatio
Kelpo kisasuoritus, kun ottaa huomioon, ettei kisoihin valmistauduttu muuten kuin strassivenkuloita punomalla!
Tämä parivaljakko taisi olla kisojen pinkein.
Itään lähtö Erlan ja Bjarnin luokse houkuttelee jo – Viðborðsseli on nimittäin seuraava etappini, kun pääsen lähtemään täältä. Olen yrittänyt udella sitä, mitä Gloria mahtaisi Skjónista pyytää, mutta pieni osa minusta toivoo, että ponski annettaisiin minulle palkaksi. Olemme Tamin kanssa tehneet töitä niin niskat limassa kuin vain voi olla, ja olisi ihan mukavaa saada siitä asianmukainen korvaus – kuten tuollainen kiva, kirjava kaveri…
Skjóni kavereineen
Päikkäriaika
Skjónin kanssa menee päivä päivältä paremmin. Se ei edelleenkään itse suostu tulemaan tarhassa vastaan, vaan hakeutuu jonnekin nurkkaan ja näyttää toivovan, että ihminen ottaisi kiinni sen sijaan jonkun toisen ponin, kuten Dreyri-ruunan, joka tunkee iholle yliuteliaisuuden puuskissaan. Sen kiinniottaminen vaatii rauhallisuutta ja kärsivällisyyttä, mutta kun sen luo lopulta pääsee, saa ystävälliset nuuskaukset ja ”Ai, se oletkin sinä!”-hamuilut. Pyöröaitaukseen se tipsuttaa silminnähden innoissaan minun perässäni, ja se luotta minuun sen verran, että uskaltaa kävellä pelottavien asioiden ohi vain hetken houkuttelulla. Lisäksi olemme työskennelleet aitauksessa nyt muutaman kerran täysin ilman riimunnarua, ja Skjóni ihan ensikokeiluista lähtien näytti ymmärtävän, noh, jollei ihan tismalleen mitä halusin, niin ainakin melkein! Se tietää, mihin suuntaan haluan sen liikkuvan, tietää, miten paljon haluan sen takapään työskentelevän, tietää, minkä kokoisella ympyrällä haluan sen kulkevan ympärilläni. Ainoa tämänhetkinen ongelmamme vapaajuoksutuksessa on se, että kun tämä hidas hinkkaaminen on niin hauskaa ja intiimiä, ei Skjónia kovasti huvittaisi kulkea yhtään lujempaa. Ravia saa toden teolla pyytää, ellei halua hölkätä mukana, siihen ruuna kyllä lähtee mukaan - mutta auta armias jos yrität seistä ympyrän keskellä ja rentoutat yhdenkään lihaksen tai päästät painepisteen vähänkin lipsahtamaan väärään kohtaan, niin lörps, Skjóni nappaa käynnille ja tepsuttaa korvat hörössä luokse. ”Tuo varmaan riitti, tehdäänkö temppuja vielä tehdäänkö??”
Temput ovat nimittäin Skjónin lempijuttu! Jos joku poni on hieman perso herkuille niin tämä kirjava kaveri. (Koen sielunsukulaisuutta tässäkin asiassa.) Muutaman kerran Skjóni on ollut niin innoissaan herkuista, että sormetkin ovat olleet nipistysvaarassa, joten herkkujen antamistavan kanssa saa olla tarkkana. Skjóni osaa kumartaa niin, että se suoristaa toisen jalan eteen ja kumartaa alas, mutta myös niin, että ihminen nostaa toisen etujalan, kannattelee sitä ja laskee sen, ja samalla Skjónin, hitaasti alas. Tämän toisen tekniikan Gloria on opettanut sille hitaasti edeten noin vuodessa. Me teimme toisen harppauksen paljon nopeammin, ja nyt Skjóni osaa ottaa myös toisen etujalkansa mukaan ja kääntymään päällään ihmisen puoleen. Tästä on vielä jonkin verran matkaa siihen, että ruuna käy makuulle kokonaan, mutta emme me tästä maalista kovin kaukana ole! Odotan mielenkiinnolla, onnistuuko se jo ennen kuin lähden taas itään.
Olen päässyt muutaman kerran vanhan kaverini Eldurin selkään. Kahdessa vuodessa siitä on tullut varmajalkainen, tasapainoinen kaveri. Pilvenkevyt, pelkän kevyen töltti-istunnan ja pohkeenhipaisun vaativa töltti on muuttunut aika paljon enemmän ratsastettavaksi, mutta vielä kaksi vuotta sitten olematon ravi on helppo nostaa. Ja tietenkin Eldurillä on edelleen oma tuttu, mammuttimainen, tammamainen ilmeensä ja olemuksensa. On se ihana, vaikkei olekaan kirjava.
Eldur!
Sää on ollut ailahtelevainen peri-islantilaiseen tapaan. On ollut aurinkoa ja pilvistä ja puolipilvistä ja vesisadetta ja lumisadetta ja lisää vesisadetta ja vähän kirkasta tähtitaivastakin toisinaan. Eilen saimme käyttää Steinin hiukan –köh– elämäänähnyttä autoa, jonka ikkuna- ja ovitiivisteet, renkaat, pyyhkimensulat ja erinäiset muut osaset kaipaisivat vaihtoa. Ratti on ”löysä”, jarrut vähän reistaavat, ja pelkääjän puolen ovet eivät aukea. Pikkuvikoja, sanotaan Islannissa ja lähdetään ajamaan.
Linnuntietä luontokohteisiimme olisi ollut ehkä viitisentoista, kaksikymmentä kilometriä, mutta Byrgisskarðia piirittävät jäätikköjoet pidensivät matkaamme reippaasti. Ajoimme Varmahlíðiin, mistä käännyimme kohti Akureyriä, ja ajaa tupsutimme vuorenrinteiden juurella poliisien nopeusvalvontajaisien läpi Tamin varmaotteisessa, mieluummin vähän liian hitaasti etenevässä ohjauksessa. Jos osaa katsoa oikeaan paikkaan, ykköstieltä voi nähdä ensimmäisen kohteemme, Bólugil-raviinin jo kaukaa. Tieltä katsottuna kanjoni ei näytä kummoiselta, mutta luontoreippailuun se on ihan käymisenarvoinen kohde.
Jouduimme hetken miettimään, pääsemmekö autolla lähemmäs, sillä tie raviinin luo oli suljettu portilla. Kieltokylttejä ei näkynyt, ja European Waterfalls-niminen sivusto kertoi, että rotkon alapuolella nököttävä vanhan runoilijan entisaikaan asuttama maatila oli hylätty. Päätimme ottaa riskin kamalien turistien leimasta, ja jatkoimme autolla niin pitkälle kuin pääsimme, toki sulkien portin jäljessämme - mikä osoittautui hyväksi ideaksi, sillä jonkin matkan päässä lauma kirjavia tammoja laidunsi hylätyn maatalon ympärillä. Pieni kesämökin näköinen talokin sinne oli rakennettu, ja lyhyenlännillä tunturikoivuilla ympäröity muistomerkki Hjálmar Jónssonille nökötti hieman ennen Bóla-nimistä tilaa. Bólu Hjálmar-nimellä tunnettu runoilija asusti tilalla 1833-1843.
Ajoimme aivan tien päähän, missä vanhan ykköstien huonokuntoinen silta oli suljettu pois käytöstä epämääräisellä aidalla. Käänsimme auton, ja lähdimme kulkemaan jokea ylöspäin kohti kauempana siintävää vesiputousta. Aluksi kokeilimme seurata jokea sen rantaa myöten, mutta lopulta kivikko esti kulkumme. Palasimme takaisinpäin, ja käytimme lampaiden vanhaa polkua raviinin reunaa pitkin kulkien. Ylhäältä näkee koko useamman pienemmän vesiputouksen kokonaisuuden todella hienosti. Bólugilin nimi juontaa saagojen mukaan juurensa villiin, pahantahtoiseen jättiläiseen tai noitaan nimeltä Bóla, joka asui kanjonissa ja ryösteli alueen maanviljelijöitä, kunnes eräs heistä onnistui hukuttamaan tämän Bóluá-joen uomaan.
Tarinoilla lienee pieni ripaus totuutta, mutta noitia emme nähneet, vaikka paljas, repaleinen lampaankallo meitä tervehtikin joesta pilkottaen. Joenrannalla, kuten myös vesiputouksen kaivertamalla vuorenseinämällä, näkee paljon eri kerrostumia, jotka kertovat alueen geologiasta ja synnystä. Alhaalla joenrannassa pystyy erottamaan laavan eri kovettumisnopeuksia ja –asteita, ja vuorenseinämillä erottuu tulipunaisia, raudan rikastamia juovia, jotka erottavat eri purkaukset toisistaan. Kerrokset muodostuvat, jos purkausten välillä oleva aika on tarpeeksi pitkä ja sääolosuhteet juuri oikeat, jotta tulivuoren tuhka muuttuu maaksi. Seuraavan purkauksen jälkeen tämä rautarikas maa ruostuu ja muuttuu punaiseksi.
Vanha laavatulppa (?)
Rautasaostumia ja vasemmalla reunassa dyke, jonka suomenkielistä nimitystä en tiedä.
Ylöspäin kavutessa putouksesta näkee yksitellen yhä enemmän ja enemmän. Ensin yksi putous, sitten toinen, kolmas, neljäs... Kaiken kaikkiaan seitsemän pikkuputousta luo reippaan 100 metrin pudotuksen. Bólugilin putous ei ehkä ole mikään Etelä-Islannin Golden Circlen putousten veroinen, mutta sievä se on silti, ja geologialtaan mielenkiintoinen. Luontokohteita ei mielestäni muutenkaan pitäisi arvottaa pelkästään mahtipontisuuden mukaan. Bólugilissä vallitsee oma tunnelmansa, ja siitä on helppo nauttia, jos luonto on lähellä sydäntä. Kanjonilla piipahdus voisi toimia vaikkapa pienenä happihyppelynä ajomatkalla Akureyriin.
Ylhäältä näki piiitkälle Skagafjörðuriin!
Minä kuljin tietenkin melkein koko ajan nenä maassa sekä Bólugilillä että seuraavalla, viitisentoista kilometrin ajomatkan päässä sijaitsevalla Kotagilillä. Kotagililtä nimittäin kuulemani mukaan on mahdollista löytää kasvifossiileja. Niitä ei löytynyt, mutta erinäisiä tuliperäisiä kiviä kyllä. Opin häpeäkseni vasta tilalla, että kiviä ei saisi edes ottaa ilman maanomistajan lupaa, vaikka kivien pienimuotoinen keräily on vaikkapa Suomessa sallittua. Gloria pitää sitä huonona onnena – kuulemma paikkojen haltijat (”huldufólk”) saattavat suuttua siitä, että niiden kiviä siirrellään, ja aiheuttavat kaikenlaista jäynää siellä, minne varastetut kivet on kuljetettu. Saimme tänään osamme tästä jäynäkkyydestä, kun kerintäkoneemme lakkasi toimimasta, ja kun ihan satavarmasti kuulin Tamin sanoneen, että otamme hevosryhmän isomman ensin sisään, vaikka Tami oli tarkoittanut aivan päinvastaista.
Noh, tehty on tehty, ja yritän selvittää paikan omistajan soittaakseni ja pahoitellakseni sattunutta jossain kohtaa. Kotagilillä teimme saman virheen kuin Bólugilillä, ja seurasimme kanjonin reunan sijaan joenrantaa. Alhaaltapäinkin kanjoni oli hieno – muutaman ensimmäisen mutkan takana iso lippaluola kannattelee puolimuotoisia basalttikolumneja ja jääpuikkoja, ja matkan jatkuessa muuttuvat myös kanjonin seinämien kerrostumat. Ylhäällä kävellen voi kuitenkin löytää pienen salaisen vesiputouksen, jonka me tällä kertaa missasimme.
Ykkösteiden vanhat sillat Kotá-joen yli
Lippaluola. Olisin helposti mahtunut tuonne nurkkaan seisomaan, eli korkeus oli vähintään reipas 1.5m
Mielenkiintoisia värejä ja kerrostumia
Luolan seinämää
Hauska kiviratsastaja valvoi menoamme.
Pakollinen "Jee"-poseeraus
Sekä Kotagil että Bólugil sijaitsevat siis Varmahlíðistä Akureyriä kohti ajettaessa vasemmalla eli vuoriston puolella. Risteykset kohteisiin (”Bóla” ja ”Kotá”) tulevat aika äkisti, ja silmät on pidettävä avoinna pienten kylttien vuoksi. Jos näille kohteille suunnittelee menevänsä, suosittelen käyttämään European Waterfallsin sivuilta löytyviä GPS-linkkejä (Bólugil, Kotagil), joista saa vähän käsitystä siitä, missä kohtaa risteykset tulevat vastaan. Kotagilin edessä on kivinen, päällystämätön parkkipaikka, jolle auton voi jättää, mutta Bólugilillä vastaavaa ei ole.
Reissaaja-Tami valmiina jatkamaan matkaa Bólugililtä
Pääsiäismunat, äipän villasukat ja Game of Thrones,
siinäpä meidän iltamat!
Tänä aamu oli niin kylmä, että tallin sisällä useampi vesikuppi ja –ämpäri oli jäätynyt umpijäähän. Päivän edetessä sää lämpeni ja tuuli tyyntyi, jolloin auringonpaiste lämmitti niin paljon, että lämpöasteet kipusivat yli kymmeneen. Juhlapäivän kunniaksi otimme hieman rennommin ja söimme yhdessä sekä aamupalan, lounaan että illallisen, ja hevoset saivat vapaapäivän. (Paitsi Skjóni, joka sai vapaapäivänsä jo aiemmin tällä viikolla, ja jonka treenit koostuvat lähinnä maastakäsittelystä.) Sigga oli ostanut minulle ja Tamille omat islantilaiset pääsiäismunat, jotka ovat ehkä tuttuja ensimmäistä Islannin-retkeäni seuranneille. Islantilaisissa pääsiäissuklaamunissa on sisällä karkkeja ja lisäksi epämääräisiä elämänohjeita ja –viisauksia sisältävät lappuset, joilla pitäisi kenties olla jonkinlainen merkitys tälle vuodelle. Tamin ohje kuului ”Aumt er ástlaust fé”, eli kenties jotakin suuntaan ”Sääli on rakkaudeton palkka”, vaikkakin illan lopuksi meillä oli jo kolme erilaista käännös- ja tulkintatapaa kyseisestä lausahduksesta. Omani kuului ”Öl er innri maður”, ”Olut on sisin mies”, minkä Steini tulkitsi tarkoittavan sitä, miten humalassa ihmiset ovat estottomammin omanlaisiaan. Pitääköhän tässä nyt sitten vetäistä kännit, vai mitähän.
Kerintälukumme huitelee jo reippaassa sadassa villattomassa tai puolivillattomassa hullulampaassa. Hulluja, ts. paniikkiin helposti lietsottavia, ts. villejähän nämä islanninlampaat ovat kotoperäisiin verrattuina. Mustelmilta ja ihon pintakerroksen vaurioilta ei olla säästytty, mutta vielä on paljon tekemättä.
Mätsäävät jalkakuorrutteet - mutaa ja hevosenkarvaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti