Eilispäivästä

Eilen oli pitkä päivä täynnä autossa istumista.

Muutama tunti sen jälkeen, kun julkaisin edellisen kuvapostauksen, Gloria soitti korjaamolle ja sai tietää auton olevan pian valmis. Pakkasimme tavaramme ja Sabine vei meidät korjaamolle omalla autollaan, johon kaikki matkatavaramme hädin tuskin mahtuivat. Istuin lysyssä kahden ison matkalaukun vieressä auton töyssyttäessä eteenpäin korjaamoa kohti ja olin kerrankin iloinen siitä, että olen niin pienikokoinen, eikä matka korjaamolle kestänyt kovin kauaa.

Korjaamolla ilmeni, että auton käsijarru oli mennyt hajalle. Koko vekotin oli irronnut kuulemma kuin kornflex, maissilastu. Sen uusimisen jälkeen autosta ei kuulunut enää sahaavaa ääntä, ja suuntasimme kohti pohjoista.

Istuimme autossa reilut neljä tuntia, yli kolmesataa kilometriä. Sain etupenkiltä hyvät näkymät ei-tummennetuista ikkunoista, ja kamera räpsyi vähän väliä, kunnes vähenevässä valossa sai enää rakeisia ja suttuisia kuvia. Matkalla näkyi vuoria, aivan käsittämättömän pitkä merenalainen tunneli (jolle Tampereen tunneli ei vedä vertoja niin millään tasolla), merta, iso rotko, lisää vuoria, laavakenttiä, kuohuvia jokia ja lisää, no, vuoria. Noustessamme ja laskiessamme vuoristojonojen välistä kulkevia mutkittelevia teitä menivät korvat tukkoon kuin lentokoneessa. Ylitimme yhteensä kolme vuoristoa, joista kolmannen jälkeen ei näkynyt enää lainkaan lunta, vaikka olimme niin pohjoisessa. Kuulemma on erikoista, että lumipeite on Etelä- eikä Pohjois-Islannissa, mutta Gloria vaikutti toivovan lumisadetta lähipäiville.

Matkalla näkyi myös jotain muuta erikoista, nimittäin metsää! Enkä tarkoita sitä kaikille tutun islantilaisvitsin metsää, jossa eksyttyään voi löytää kotiin nousemalla seisomaan. Kitukasvuista pensaikkoa ja minikokoista, tuulessa taipunutta puustoa tuli kyllä nähtyä, mutta pian Borgasnes-nimisen kylän (islantilaisittain kaupunki) jälkeen oli reilunkokoisten havupuiden metsikkö. Ei mikään hirvittävän suuri metsikkö, mutta metsikkö kuitenkin. Kuvatodistetta en saanut, koska oli jo niin hämärää, ettei kuvista tullut mitään.

Matkalla juttelimme paljon Glorian kanssa Islannista ja kaikesta mahdollisesta. Välillä jutustelu keskeytyi siihen, että Gloria käski etsimään jonkun sanan saksaksi nettisanakirjasta tai kirosi meidät ohittavan superkiireisen maasturin maanrakoon. Islantilaiset kuulemma ajavat hirvittävää vauhtia säässä kuin säässä, mutta turistit ovat niitä, jotka joutuvat useimmiten onnettomuuksiin. Esimerkiksi viime vuonna turistien auto-onnettomuuksia tapahtui enemmän kuin koskaan.

Me sentään saimme nauttia hyvästä ajokelistä ilman supervoimakkaita tuulenpuuskia ja lumituiskua. Ajaessamme Borgasnesiin vievään pitkään tunneliin oli oikealla puolella jyrkkäseinäinen vuorenseinämä, Skarðsheiði. Gloria kertoi vuorta myötäilevän tienpätkän olevan usein onnettomuuksien tapahtumapaikkana, sillä tuuli laskeutuu valtavaa vauhtia 900-metrisen vuoren kylkeä pitkin. Siinä puhakassa peräkärryt kääntyvät kyljelleen ja pienimmät ajoneuvot luisuvat hallinnasta jäisellä tiellä, puhumattakaan tuulen mukana tuiskuavasta lumesta, joka peittää näkökentän kuulemma lähes kokonaan. Olo tuntui hyvin pieneltä sellaisia voimia ajatellessa.

Pysähdyimme Borgasnesissä pieneen supermarkettiin, josta nappasin mukaani muutaman turistiesitteen sekä ostin Uskomatonta Juotavaa Skyriä, jota olin jo Suomessa himoinnut ja vannonut juovani, kunhan pääsisin Islantiin. Gloria katsoi kantamuksiani hieman säälien ja otti ostokseni omien ostoksiensa sekaan maksettavaksi. Kassapoika katsahti minua oudosti eikä tervehtinyt kuin Gloriaa. Ehkä on tapana tervehtiä vain maksajaa, tai ehkä poika oli vain vähän tökerö. En tiedä.

Pääsimme perille Byrgisskarðiin noin kahdeksan aikaan illalla, jolloin taivas oli täysin pilvetön ja kirkas. Valosaastetta ei ollut lainkaan, joten näin paljon himmeitä tähtiä, joita en ollut nähnyt kuin yksityiskohtaisissa tähtikartoissa. Myös revontulivana kiemursi kalseana, heikkona juovana vuorijonon yllä. Kävimme pikakierroksella lampoloissa sekä tallissa, ennen kuin nousimme päärakennuksen yläkertaan illanviettoon ja lopulta nukkumaan.  

Itse Byrgisskarð on vanha islantilaistila Skagafjörðurin perällä. Eläimiä ainakin on runsaasti - uuhia on viitisensataa ja hevosia ainakin nelisenkymmentä, lisäksi on kaksi työkoiraa ja useita kissoja. Huoneeni sijaitsee yläkerrassa, jonka pienestä ikkunasta näkee hevos- ja lammasaitauksia sekä kaunista Skagafjörðuriä sekä Vestari Jökulsá-joen, joka mutkittelee laakson pohjalla kuohuvana, voimakkaana virtana. Seinillä on muutama maalaus norsusta, seeprasta ja afrikkalaisesta tasangosta. Sain huoneen myllättyä jo aika kotoisaan kuntoon levittämällä tavarani pitkin lipaston kantta ja sängyn viereiselle lattialle.  

Kirjoitan erilliseen postaukseen tämän päivän kulusta, jottei tästä tekstistä tulisi pienen islantilaisen vuorijonon pituista.