Viimeistä päivää

Viimeinen aamu. Heräsin seitsemältä odotuksen ja kauhun sekaisin tuntein järjestelemään tavaroitani ja tekemään loppusiivouksia. En voinut käsittää, että yksitoista työssäoppiviikkoa olivat jo hujahtaneet ohitse. Vasta joku aika sittenhän minä olin tuntenut oloni kurjaksi ja kaipaillut kotiin, ja sitten wham, ne muutamat kivat viikot vain hävisivät johonkin! Edellisiltana litistämäni lampaanvillapussukat toimivat hyvinä stressileluina, kun aloitin tavaratetriksen.

Loppujen lopuksi laukussa ei ollut yhtäkään koloa, jossa olisi ollut tyhjää. Tungin ratsastuskypärän ja -kengät täyteen sukkia, tumppuja ja pipoja, rullasin vaatteet laukun pohjalle tasoittamaan epätasaista pohjaa. Olin aika ylpeä siitä, miten hyvin sain kaiken sopimaan (jopa hieman ällistynyt siitä, koska tullessa tavarat olivat mahtuneet juuri ja juuri, ja minulla oli enemmän tavaraa nyt kuin silloin!) sekä pikkulaukkuun että isoon laukkuun. Globe Hopen laukun sijaan päätin ottaa lentokoneeseen rinkan, jotta saisin viime hetken tuliaiset tungettua sinne.

Kello taisi olla puoli yksitoista, kun sanoin viimeiset hyvästit Þorsteinnille ja Siggalle sekä tietenkin kaikille eläimille. Kyyneleitä pidättelin melkein koko aamupäivän, ja pusuttelin Skjónia, vaikka musta paitani olikin sen jälkeen täynnä valkoisia karvoja ja pölyä. Latasimme laukut tulomatkallakin laukkujen painosta kärsineeseen autoon ja lähdimme ajamaan etelää kohti, ja oloni oli haikea mutta kiitollisena. Vaikka alamäkiä oli, matka opetti minulle paljon, ja tunnen kasvaneeni tämän kolmikuukautisen aikana hieman aikuisemmaksi. Oli erikoista, miten varma minä yhtäkkiä olin siitä, että tulisin takaisin, niin Islantiin kuin Byrgisskarðiinkin.

Hiekkatie pöllysi jäljessämme, ennen kuin muuttui asfalttiseksi hieman ennen Varmahlíðiä. Kävimme tankkaamassa, ennen kuin suunnistimme ulos solasta. Tammikuussa tilalle tullessani tässä vaiheessa oli jo pimeää, joten en ollut nähnyt ulkona muuta kuin kaukaisten tilojen aina palavia ulkovaloja. Lumesta vapaa maisema oli kauniin keltainen vielä osittain valkoisine vuorineen.

Skagafjörðurin korkein huippu, Mælifell. Upea vuori, jonka huippu kohoaa reilun 1100 metrin korkeuteen. Sen huipulta näkee lähes puolet Islannista! Hurjaa!

Varmahlíðin metsikköjä

Viimeinen näkymä merelle... ♥

Joutsenia!

Hvammstangi

Pysähdyimme syömään N1-huoltoasemalla, söimme hampurilaiset ja jatkoimme eteenpäin. Pyörähdimme myös kahden eri myymälän pihassa, toinen niistä iso villamyymälä Hvammstangissa (missä on myös hyljekeskus!), ja toinen pienessä kylässä ei kovin kaukana Hvammstangista. Kun niistä ei löytynyt mitään, ostimme N1:n tuliaisosastolta ihanan vihreän islanninvillapeiton, jonka sain lahjaksi Glorialta. ♥ Olimme ruokalassa vain ehkä tunnin-puolitoista, mutta ulos tullessamme aurinko ei enää paistanut. Se kurkisti pilvien takaa vasta myöhemmin uudelleen.

Kattarhryggur ("Kissanselkä")-putous

Tulivuori ja laavakenttää

Poikkesimme myös Hvanneyri-nimisessä historiallisessa kylässä, jossa toimii nykyään Islannin maatalousoppilaitos. Hvanneyri mainitaan ensimmäisen kerran vanhassa Egill Skallagrímssonista kertovassa sagassa, jossa eräs miehistä perusti Hvanneyri-nimisen maatilan Hafnarfjallin ja Borgarhrounsin väliin. Maatalousoppilaitos ja -yliopisto ovat sijainneet Hvanneyrissä vuodesta 1889 alkaen, ja vaikka useimmat rakennukset ovatkin moderneja, on osa 1900-luvun alusta (kuten kuvassa oleva kirkko). Kylässä on maatalousmuseo ja sievä, pieni, kallis Ullarselið-villakauppa, koulu ja runsaasti asuntoja oppilaille ja opettajille ja heidän perheilleen. Noin 60 islanninnaudan robottipihatto sijaitsee koululla, lisäksi vähän matkan päässä koulusta on koulun kanssa yhteistyötä tekevät hevostila ja lammastila, joille oppilaat tulevat työssäoppimaan.



Pian Hvanneyrin jälkeen ennätimme kauniin Hvalfjörður-vuonon laidalle, mistä sukelsimme pimeään, melkein kuusikilometriseen merenalaiseen Hvalfjarðargöng-tunneliin. Reykjavíkiin ei siitä ollut enää pitkä matka. Poikkesimme vain Bónus-kaupassa ja pyörähtämässä Álafoss-villakaupan pihassa (se oli mennyt kiinni tunti sitten...)  ennen kuin suuntasimme Keflavíkiin. Kello taisi olla puoli seitsemän tai jotain, kun rullasimme B&B-aamiaismotellin pihaan. Odottelimme aulassa vastaanottovirkailijaa, joka otti maksun vastaan (yksi yö oli 65 euroa, huh.) ja näytti nopeasti paikat sekä käytännöt. Itkuiset jäähyväiset Glorialle jätettyäni vetäydyin huoneeseeni valmistautumaan stressaavaan seuraavaan päivään - unta sain vasta yhdentoista jälkeen, herätys oli soimassa kello 3.55.

Aamulla tein viime hetken pakkaukset. Tungin uuden vilttini vaatteiden päälle laukkuuni (jouduin käyttämään hieman voimaa, jotta se meni kiinni), vaihdoin vaatteet ja yritin ehostautua niin, että näyttäisin edes vähän ihmiseltä. Vastaanottovirkailijalle kerroin haluavani olla lentokentällä 4.45, mutta lentokenttäbussi oli islantilaisittain myöhässä, ja olin kentällä vasta viiden jälkeen. Ei kun sekavaan backage dropiin ja turvatarkastukseen (jossa mokomat tekivät mukavankokoisen reiän laukkuuni! Kiva, kiitos.) ja siitä shoppailemaan duty freehen. Rahaa ropisi aika reippaasti taas tuliaisiin, niiden on parasta kelvata! :P

Äkkiä tajusin saatuani shoppailut valmiiksi, etten tiennyt yhtään, missä lennon portti oli. A1. No eihän tuossa ole kuin iso kyltti A11-27-porteille. Missä ne muut ovat? Höyrin ja pöyrin pitkin kenttää ja tähyilin isojen kylttien varalta, kunnes lopulta hoksasin jonkun puhuvan suomea jossain lähistöllä. Kipitin urheaa esittäen kahden suomalaispojan luokse.

"Hei, oottekste tulossa Helsinkiin? Tiiättekste missä se portti on?"
"Me ollaan menossa Tukholmaan. Mikä portti?"
"Aa-ykkönen."
"Jaa no kattellaan."

Pojat eivät pyörineet pitkään, kun he jo osoittivat minut minikokoisen opasteen osoittamaan suuntaan kahden kahvion väliseen kapeaan rakoon. Ai. Kiitin nolona avusta ja taapersin ovien luokse odottamaan niiden aukeamista. Varttia vailla seitsemän ovet aukesivat, ja kymmenen yli seitsemän meidät ohjattiin busseihin, jonka ahtaassa kyydissä meidän vietiin lentokoneen luokse. Kuulin jo paljon suomea, ja äkisti minun tuli ikävä islantia. Päätin lukea paluumatkalla kielioppia aikani kuluksi.

Viimeinen auringonnousu Islannissa... ♥

Petyin karvaasti paikkani nähdessäni, sillä se oli juuri tasan koneen siiven kohdalla. Hemmetti! Sääkin oli niin kaunis, että alhaalla siintävän Islannin olisi nähnyt koko kauneudessaan. Yritin räpsiä kännykällä edes jonkinlaisia kuvia takaviistosta, kun rakkaaksi hyvin lyhyessä ajassa muuttunut maa jäi taakse.



Olen ollut jo nyt kaksi päivää Suomessa. Islanninkokemus selvästi kasvatti, koska heti huoneeseeni astuessani sain pienen ahdistuskolotuksen nähdessäni täyteenahdatun pöydän, hyllyt ja akvaarionpäällisen. Eilen otin ja raivasin turhat rojut pois, tänään siivosin vaatekaappini. Iltapäivällä olo alkoi olla jo toimeton. Oli tylsää olla sisätiloissa, tahdoin ulos - mutta mitä sitä ulos menemään, kun ei ole töitä odottamassa tekijäänsä. Huomenna tapaan rakasta ystävääni, perjantaina on puutarhamessuja, ja viikonlopun vietän mökkimetsässä latautuen ja purkamassa patoutuvaa energiaani. Ensi viikolla täytyy vierailla koulunavetalla, vanhalla työssäoppipaikalla, ystävien luona, ja jatkaa kouluhommien tekoa, jotta täältä koulusta joskus valmistuisikin..!

Islantia on ikävä jo ikävä. Jollain ihmeellisellä tavalla maa nappasi palan sydäntäni, vaikka visusti olin sitä mieltä, ettei niin kävisi. Oli tässä historiantuoksuisessa maassa kuitenkin jotain, mikä vei mukanaan, ei pelkästään ihania ihmisiä ja eläimiä. Kevät 2017 on jo suunnitteilla seuraavan Islannin-seikkailun ajankohdaksi, saa nähdä, kauanko silloin viivyn maassa. Ikävää lievittelen kieltä opiskellen ja islantilaista radiota kuunnellen sekä tehden töitä Islanti visusti mielessäni.

Tämä näkymä sai hieman itkemään. Oli kuin itse Islanti olisi sanonut "Heippa, kyllä me vielä nähdään." Se saattoi olla myös väsyneiden aivojeni ylitulkintaa, mutta sydämen muotoinen vuori oli joka tapauksessa kaunis.
Kiitos, rakas Islanti, ihanasta seikkailusta.. ♥ Sjáumst aftur.

Islanti alkaa seikkailulla

Eilen oli mielenkiintoinen päivä! 

Lähdimme kymmenen aikaan ajamaan kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää äidin ja isän taustajoukolla. Jännitys pysyi yllättävän hyvin hanskassa siihen asti, kunnes kiersin turvatarkastukseen johtavan nauhakujan, vanhemmat kun eivät päässeet sen pidemmälle. Kädet täristen ladoin elektroniikat, nestetavarapussin ja laukut hihnalle ja astuin metallinpaljastimen ohitse. Se ei piipannut, vaikka tajusin myöhemmin unohtaneeni valaskoruni kaulaani. Ladoin tavarat takaisin kasseihin, vilkutin vanhemmilleni, ja lähdin itkuisena eteenpäin.

Turvatarkastuksen takana odotti putiikkeja putiikin jälkeen. Pysähdyin muumimyymälän eteen ihastelemaan valtavia, 20€:n hintaisia hattivattilamppunaulakkoja, mutta päätin haaveilla niistä vasta tulomatkalla (koneessa kun sellainen olisi ollut aivan käsittämättömän epäkätevä). Portin löysin nopeasti, ja koneeseen pääsi vain noin kymmenisen minuutin päästä. Paikkani 13F oli juuri koneen turbiinin kohdalla, mutta jos katsoin eteenpäin, en nähnyt muuta kuin lentokentällä pyyhältävät matkatavarakuljettimet.

Vieressäni oleva istuin jäi tyhjäksi, ja istuinrivin päähän istui vanha kiinalainen turistinainen, joka jossain kohtaa vaihtoi paikkaa islantilaismiehen kanssa. Kiinalaisen kanssa vaihdoimme muutaman köykäisen englannin sanan, mutta islantilainen ei puhua pukahtanut. Ihmettelin sitä hiljaa mielessäni. Eivätkö islantilaiset olekaan niin sosiaalisia ja sydämellisiä kuin on huhuttu?

Kone nytkähti liikkeelle ja kiihdytti melko pian täyteen vauhtiin. Pelkäsin sitä hetkeä, jolloin korvani löisivät lukkoon, mutta sitä ei tullut. Vain hieman tukkoisuutta, ja sekin meni ohitse, kun nieleskelin koneen noustessa yhä ylemmäs pilvien tason yläpuolelle.

Kiinalaisen mielestä oli hauskaa, miten haltioituneena katselin vaaleanpunaista pilvimassaa. Ajattelin, että koko kolme ja puolituntinen matka sujuisi rattoisasti pilviä katsellessa (en tajunnut ottaa kirjaa käsilaukkuun, vaan se oli matkatavaroissa. Niitä en halunnut alkaa kaivelemaan esiin kesken lennon.), mutta tunnin päästä niiden hohto alkoi jo kadota. Yritin torkkua, mutta siitä ei tullut mitään, joten kuuntelin musiikkia ja suomenkarjan historiasta kertovaa radio-ohjelmaa noin viidettätoista kertaa.

Välillä pilviraosta näkyi pieni kaistale maata. Ensin vuoria ja valtavia railoja, sitten merta, ja lopulta, kun tuntui kuluneen pieni ikuisuus, valkoisia vuoria ja jäätiköitä.

Islanti.

Pilvet suostuivat raottumaan, kun lähdimme laskeutumaan Keflavíkin lentokenttää kohti, ja sain napattua hienoja kuvia niiden hohdossa. Ilmakuoppia oli muutamia, mutta laskeutuminen sujui yllättävän hyvin, ja katselin mustan hiekan reunustamia heinätupsuja silmiäni uskomatta sen lähestyessä ja selkeytyessä. Mustasta hiekasta tiesi heti, miten maa lentokoneen alla oli syntynyt.

Lentokentälle kiiruhtaessani unohdin katsella ympärilleni. En muista lainkaan, miten lentokoneesta noustiin ja mihin, muistan vain yrittäneeni epätoivoisesti pysyä muiden mukana kohti matkatavarahihnoja. Kuulin matkalla kaikenlaisia kieliä espanjasta lähtien, mutta en sanaakaan islantia.

Löysin valtavan laukkuni pian liukuhihnalta, ja istuuduin thaimaalaisen turistin viereen odottamaan Gloriaa, joka toimisi työssäoppimisohjaajanani. Onneksi lentokentällä oli WiFi. Laitoin hänelle äkkiä viestiä, että odotin häntä nyt matkalaukkujen luona - lentokone kun oli vartin myöhässä – ja istuuduin lukemaan kännykkääni tulvineita viestejä.

Pian minua kutsuttiin hieman väärin lausutulla nimellä, ja nostaessani katseeni näin pitkän ja herttaisen näköisen naisen valtavan matkatavaratelineen kanssa. Hän tervehti minua sammaleisella englannilla ja sujuvalla islannilla ja halasi pikaisesti, ennen kuin selitti, että tapaisimme hänen ystävänsä ulko-ovella, ajaisimme Kotströndiin ja lähtisimme siitä kohti pohjoista.

Sabine, Glorian ystävä, puhui melko sujuvaa englantia, mutta keskenään Gloria ja hän puhuivat pulputtavaa saksaa. Lastasimme tavaravuoren autoon, ja minä sain katua heti päätöstäni ottaa lämpimimmät vaatteeni mukaan. Lentokentällä oli 2 astetta lämmintä. Se tuntui keväältä, kun vertasi viimeaikaisiin 27-asteen pakkasiin. Pohjoisessa kuulemma olisi kylmempää, noin 2-5 astetta pakkasta. Se ei tiennyt hyvää.

Matkallamme eteenpäin sain tunkea ison pretzelin naamaani sekä läjän M&M:sejä syliini. Jaloissani makaava valtava Eilía-koira nuoli minut kauttaaltaan himoiten ruokiani, mutta laskeutui makuulle, kun auto pompahti rajusti liikkeelle. Se näytti tottuneen Sabinen hurjaan ajotyyliin.

Ehdimme juuri Keflavíkin ulkopuolelle, kun auton vasemmasta takarenkaasta, jonka puoleisella 

takapenkillä istuin, kuului raju kahahdus ja koko auto alkoi täristä. Sabine pysäytti vilkkaasti liikennöidyn tien reunalle, ja tutkimme renkaan, jossa ei näkynyt mitään erikoista, ennen kuin lähdimme taas liikkeelle. Auto ei ollut parhaassa mahdollisessa kunnossa – takakontti oli jäykkä avata eikä pysynyt ylhäällä kuin pitelemällä, ja ovien aukominen oli mielenkiintoista puuhaa. Auton kuori repsotti hieman sieltä sun täältä. Olin varma, että koko vekotin hajoaisi täysin.

Kahina loppui, kun pääsimme taas vauhtiin. Näin ulkona ilta-auringon paisteessa mustaa maata, jota täplittivät vihreän ja keltaisen väriset heinä- ja sammaltupot. Maa oli kupruista ja haljennutta kuin matomaisten mäennyppylöiden sisällä edelleen virtaisi laavaa, kuin sitä mylläisi jokin valtava myyrä. En saanut kuvia auton tummennettujen takaikkunoiden läpi, mutta oikealla puolellamme kohosi vähän väliä korkeita, tornimaisia vuoria. Kuului kumea poksahdus ja lisää laahaavaa ääntä. Tätä ei ääntä-järkyttävää kahinaa-rumbaa toistui noin viitisen kertaa, kunnes jäimme juuri Reykjavíkin ulkopuolelle tienvarteen.

Kuulin ensimmäistä kertaa islantilaista, ei-lentoemäntien puhumaa islantia, kun hinausauto pysäytti taaksemme. Soljuva, konsonanttipitoinen kieli sai minut tuijottamaan karskin näköistä äijää kuin tämä olisi ulkoavaruudesta. Ajoimme edestakaisin auton kirkuessa tuskaansa, kunnes mies vain tokaisi, ettei tiennyt mikä oli vikana. ”Jatkakaa eteenpäin, ei tuolle täällä voi mitään. Viekää huomenna korjaamolle.”

Ajoimme mateluvauhtia eteenpäin, pysähdyimme huoltoasemalle tankkaamaan. Taaksemme kerääntynyt jono, joka vastaisi puolikasta Tamperetta, pyyhälsi ohitse noin 70km/h ylinopeutta. Autotien reunassa tölttäsi kimo, pikkuruinen hevonen iso mies selässään. Kun ihmettelin sitä, Sabine selitti, että kaupungeissa oli paljon ratsastusteitä, eikä Islannissa varmaan ollut ketään, joka ei olisi joskus ratsastanut.

Kahinan ja valtavan jonon saattelemina kaarsimme vartin päästä ison maalaistalon, Akurgerdin, pihaan. Heitimme laukkumme eteiseen, ja meitä tervehti harmaahiuksinen, nuorekas islantilaismies, joka oli Sabinen aviopuoliso. Dani oli yllättynyt ja ilahtunut kuullessaan, että olin Suomesta, ja kuullessaan viime ajan pakkasennätyksistä hän totesi soljuvalla islannilla, että viikinkien palvonta oli osunut väärään maahan. Islantilaisia sanotaan vahvoiksi, hän sanoi, mutta Suomesta ne todelliset viikingit tulivat. Hän kertoi olleensa muutaman kerran Helsingissä ja haaveilevansa Lappiin lähtemisestä. Suosittelin sitä lämpimästi.

Tässä vaiheessa kello olisi Suomessa ollut vasta yhdeksän, mutta olin jo lopen uupunut. Pidin seuraa Sabinen nelivuotiaalle lapselle, joka puhui tahmeaa islantia, mutta ymmärsi onneksi englantia yllättävän hyvin. Väritimme muutaman Hello Kitty-kuvan ja opettelimme laskemaan värikyniä. ”I am cute”, tuli usein kuultua tytön suusta. ”I know.”

Söimme Sabinen laittamaa herkullista ruokaa ja juttelimme pitkään. Pöytäseurueessa kuultiin saksaa, islantia, tanskaa ja englantia. Kello oli yli puolen yön Suomen aikaa. Oli pakko mennä nukkumaan.

Tänään heräsin seitsemältä paikallista aikaa, pukeuduin ja köpötin alakertaan. Nukuin hyvin minulle varatulla valtavalla vierasvuoteella, josta täytin noin viidesosan. Join vähän teetä, kävin ulkona – pärjäsin hyvin t-paidalla – ja istuuduin kirjoittamaan tätä. Gloria ja Sabine menivät viemään auton korjaamolle ja Dani viemään Marian päiväkotiin. 

Kunhan auto tulee korjaamolta, lähdemme kohti pohjoista, toivottasti vielä tämän päivän aikana. Saatan pärjätä pelkällä pitkähihaisella siihen asti, lämmintä kun täällä jäämaassa on... :D