Eilisyönä oli kaunis revontulinäytelmä, jota sain katsella muutaman tunnin verran, kun pilvet ja päättivät olla yhteistyökykyisiä ja siirtyä ainakin suurimmaksi osaksi pois tieltä. Yöunet jäivät aika vähille, koska tulet valvottivat minua yli puoleenyöhön.
Revontulissa näkyi paljaalla silmällä vain vihreää ja ihan pikkiriikkinen määrä sinistä, vielä vähemmän kuin kuvissa. Blogger ei taaskaan näytä tykkäävän revontulikuvista, joten laatu on mitä on..
Tänään tarkoituksenani oli lähteä jälleen vuorille, mutta sattuneista syistä päiväretkeilyni jämähtikin Vestari Jökulsán rannoille. Sää oli ihanan lämmin, tuuli ei ollut turhan kova ja aurinko paistoi melkein koko retkeni ajan. En voi kehua olleeni kovin reipas, koska kilometrejä kertyi vain muutama, mutta hauskaa ja rentoa minulla oli, ja sain paljon inspiraatiota seuraaviin kirjoitusprojekteihin!
Aluksi lähdimme Hvellhettan kanssa siitostammojen vanhan laitumen kohdalla virtaavan koskiosuuden luokse, mistä löysimme joen mukanaan tuoman lampaanruhon. Hvellhetta olisi kovasti halunnut ottaa siitä matkamuiston mukaansa, eikä tahtonut uskoa käskyjäni, joten kävin jättämässä sen tilan mäen juurelle hieman turhautuneena. Aluksi ajattelin käyväni tutkimassa koskenrantaa uudelleen, koska lähdimme aika sutjakkaasti siinä vaiheessa, kun Hvella alkoi tosissaan repiä lammasparan jalkaa, mutta päätin sitten jatkaa siitostammojen laitumen läpi kohti Byrgisskardin mailla sijaitsevia kuumia lähteitä.
(Nämä kuvat naurattavat väkisinkin. Tuosta palominosta tammasta ei ole yhtäkään hyvää kuvaa! Käsittämätön ilmeilijä! Ja toinenkin photobombbaa, kakkapylly!)
Muutaman tamman mukana laskeuduin alas matalammalle särkälle, joka johti nukkuvan lohikäärmeen näköisen kallion luokse. "Lohikäärmeen" leuan alla oli pieni lippaluola, johon oli kerääntynyt valtavasti mustaa, hienoa hiekkaa. Luulen, että joki on aiemmin kulkenut siitä, ennen kuin on tehnyt nykyisen uomansa. Minä en voinut vastustaa pehmeän hiekan kutsua, vaikka asteita oli reippaasti alle kymmenen, siispä kumpparit pois ja tassuttelemaan!
Tämä hiekkasärkkä oli vekkuli. Taannuin hetkeksi viisivuotiaaksi ja jäin läpsyttelemään paikalleni hiekalle, jolloin sain tehtyä pienen juoksuhiekkaefektin. Vanhan joenpohjan syövereistä pumppautui kosteutta, joka muodosti minulle oman pienen mutajalkakylpylän. Räpylät nauttivat, vaikka kylmää oli!
(Kuvitelkaa kuvien seuraksi ääniefekti "slörps")
Mutakylpyhetken jälkeen jämähdin tutkimaan pikkusaaren kivikokoelmaa. Löysin paljon mielenkiintoisia kiviä, mutta otin mukaani vain muutaman, koska pelkään jo matkalaukkuni ylittävän lentokoneen painorajoitukset. Monessa kivessä oli kiteytyneenä kvartsia, ja hämmästyksekseni löysin muutaman, joissa oli rikkiä ja punamultanakin tunnettua hienojakoista hematiittia.
Bongailin myös ihania kasveja ympäristöstä. Kivien seasta löytyi peukalonkynnen kokoinen mehiruusuke, ja noustessani lohikäärmeen päälle löysin myös poimulehden alkuja. Muut islantilaiset kasvit ovat jääneet mysteereiksi, niistä toivottavasti tulen oppimaan joskus lisää!
Vähän matkan päästä lohikäärmeen päälaelta löytyi pieni paratiisi. Leiriydyin lammashaan taakse kuivalle nurmikolle, mistä näin kosken, kosken toisella puolella noruvan puronpoikasen ja alhaalla koskenrannoilla höyryävät kuumat lähteet. Kirjoitin pitkään ja hartaasti tuntemuksistani Islannista ja aloituksen uuteen novelliin, joka sijoittunee näihin maisemiin muutama sata vuotta sitten, kun Héraðsvötn-joki esti laakson länsipuolella asuvia pääsemästä ainoalle sallitulle markkinapaikalle Hofsósiin. Tarinaan tulee kuulumaan hevosia, rakkautta ja ripaus luonnontaikaa, jota sain aistia koko iltapäivän Vestari Jökulsán rannoilla.
Pidin kirjoitustauon laskeutumalla alas tutkimaan kuumia lähteitä. Nämä lähteet eivät ole mitään idyllisiä polskimislähteitä, vaan joissakin kohtaa vesi todella kiehui! Lähteet pulputtivat pitkin rantaviivaa, ja ne saattoi löytää höyryä ja vehreitä leväkertymiä etsimällä. Höyryn, kuohuvan kosken ja ujosti solisevien lähteiden oma pieni maailma oli ihmeellinen, lähes satumainen. Oli kirkkaanvihreää levää, hypnoottista kahden eri veden olomuodon liikehdintää, uskomaton paljas kallionseinämä sekä kosken taukoamaton pauhu ja se ihmeellinen hiljaisuus, jonka kosken jyly sai aikaan hukuttaessaan kaiken muun alleen. Jonkinlaista white noise-terapiaa parhaimmillaan.
Pidemmälle seikkaillessani sain harmikseni todeta, että auringonvalo ei enää yltänyt jokikanjoniin asti, joten palasin takaisin kirjoituspaikalleni ja jatkoin puolisen tuntia kirjoittamista. Sinä aikana aurinko laski niin, ettei enää lämmittänyt, joten nousin ylös ja lähdin löntystämään takaisin tilaa kohti. Auringonvaloa olisi riittänyt vielä reippaaseen vuoristokävelyynkin, mutta repussani oli vuotava pussillinen mustaa hiekkaa (hihhih...!) ja Gloriakin tuli tammojen laitumen kohdalla autolla vastaan varmana siitä, että olin tippunut koskeen, joten päätin palata tilalle. Luontohetkistä jäi hyvä fiilis, toivottavasti pääsen joskus näkemään enemmänkin Islannin luontoa!
 |
| Kirjoitustukikohdassa auringonlaskun aikaan ♥ |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti