Saatan olla töissä sirkuksessa

Viime päivät ovat sujuneet jo melko rutiinilla. Aamulypsyn jälkeen jaamme vedet osan rehuista lampaille, palaamme sisälle lyhyelle ruokatankkaukselle, ja suuntaamme jälleen hommiin. Jaamme loput rehut, jaamme lisää vettä, kuivitamme, ja sen jälkeen korvamerkitsemme karitsoita ja heitämme niitä ulos. Minun roolini on yleensä kantaa sätkivät ipanat pihalle, koska jenkkiläinen counterparttini on vähän arka eläintöissä. Oman huoneen saaminen häämöttää, kun jenkkipoika lähtee Islannin-kiertueelle kaverinsa kanssa ja lähtee jonnekin Skotlantiin tai minnelie ensi viikolla.

Äitienpäivän viettoa med kärsivälliset mammalampaat

 

"Mmmmäää tein nää"

Hiphei, vapaus! Nähdään syksyllä!

  

 

 

Vaikka töistä ja ympärilläni olevista ihmisistä pidänkin, oma rauha alkaa kyllä olla jo aika toivottua – tällä hetkellä ainoat hetket, jolloin saan olla yksin, ovat juoksulenkkini aina iltatöiden päätyttyä. Sunnuntaina Berkur 5v. tosin päätti myös lähteä mukaan. Kyllä lapsi yllättävän pitkälle jaksoi  tipsuttaa (matkaa vuorelle on noin kilometri!), mutta sitten väsähdettiin, ja takaisinpäin kävellessämme Berkur alkoi tarinoida siitä, kuinka hän on vuorelle kiivennyt, ihan itse, tottakai, ja kuinka sieltä näkee Reykjavíkiin asti. Lisäksi vuori on tietenkin Islannin korkein. Lapsiperheessä eläminen on ollut yllättävän toimintarikasta, ja voin sanoa, että arvostan vanhempieni kasvatuspanosta hieman enemmän kuin aikaisemmin. (Pus pus, haleja!) Kotona Berkur pikkuveljensä kanssa askartelivat vahingossa (öh) barrikadin vanhempiensa huoneeseen niin, ettei kukaan päässyt sisälle, eivätkä pojat tietenkään mahtuneet uloskaan. ”Me jäämme tänne ikuisiksi ajoiksi!! Iskä, hae saha!!! Älkää jättäkö meitä tänne!!!” ja sitten pikkuveli alkaa suihkuttamaan deodoranttia niin, että koko kerros tuoksui esanssille. Barrikadin purkaminen kesti pitkälle yöhön. Toissailtana alkoivat lisäksi euroviisuharjoittelut upeilla kiljuntachoruksilla tuossa melkein kahdentoista kieppeillä, joten yöunien viivästykset tuntuvat olevan kummallisen yleisiä tässä huushollissa. On ihmeellistä, miten yökyöpeleitä lapset osaavat olla. Ja miten paljon ääntä pienistä kehoista voi lähteä.

Iltalypsyn jälkeen olen yleensä käynyt lenkillä, mutta eilen se jäi välistä, ja toissailtanakin lenkkini oli lyhyempi kuin olisin halunnut sen olevan. Alun perin tarkoitukseni oli yrittää pehmittää juoksukenkiäni jollain MacGyver-tekniikalla, jotta pystyisin juoksemaan kovalla pohjalla paremmin, mutta lopulta pikkupojat varastivat minut leikkeihinsä koko illaksi. Rakensimme lentokoneen Berkurin kanssa, ja ujo Búikin liittyi mukaan jonkun ajan päästä itkettyään näennäisesti täysin ilman syytä noin vartin putkeen. Jumituin kirjaimellisesti tunniksi hokemaan kissaa, kanaa, elefanttia ja kalaa englanniksi kummalliseen luuppiin Búin uuden hienon eläinkirjan pariin. Muita sivuja ei saanut avata kuin tämän yhden. Ja sitten hoettiin. ”Kiken. Käät! Elefänt! Fiis!” sanoo Búi, ja minä toistan. Ja välillä vaihdettiin järjestystä, jotta touhu pysyisi mielenkiintoisena. (Ei pysynyt. Ainakaan minulle. Mutta Búi viihtyi!)

Höfnissä pääsin käymään toissapäivänä, kun piipahdimme iltapäivällä lyhyellä ruokakauppa- ja eläinlääkärivierailulla saatuamme ison satsin lampaita pihalle. Eilen lampaiden merkkaaminen jatkui, joskin minä sain tästä touhusta vapauden, jotta saisin aikaa opiskeluilleni. Lukiokursseille jää hädin tuskin aikaa kaiken pyörityksen keskellä, ei sillä että se kovasti haittaisi. Pidän ulkona touhuamisesta ja töiden tekemisestä, vaikka välillä vapaa-ajan rajallisuus alkaa väsyttää. Toivoisin saavani jonkun päivän vapaaksi niin, että voisin lainata perheen autoa ja piipahtaa pienellä jäätikköreissulla tai kenties haaveenani jo pitkään olleella Petran kivikokoelmalla, joka sijaitsee muutaman vuonon tuolla puolen. Kaikki tuttuni varmasti tietävät, miten kivihöperö olen. (Terveisin kiviä on nytkin kerätty ja urakalla!)

Harakkavaistoni herää, kun löydän kimmeltävää!

Oloni on ristiriitaisen pullea, vaikka teen töitä niska limassa ja askelia kertyy joka päivä vähintään 20 000. Eilinen oli poikkeustapaus. Oli toisaalta mukavaa levätä sisätiloissa, mutta olisin halunnut myös ulos. Jalkani syyhysivät touhuamaan, mutta ei. Piti kirjoittaa englanninainetta ja opiskella valokuvaustekniikkaa ja värioppia. Pullea olotilani saattaa johtua liikunnanpuutteen sijaan siitä, että täällä todellakin syödään /hyvin/ tukevasti joka aterialla, mihin en missään nimessä ole tottunut. Onneksi olen saanut suurimmaksi osaksi pitää kasvisruokavalioni! Ja Skyriä vedän naamaani kuin viimeistä päivää. Ah, tuo Kea-brändin ihana skyr. Prisman tanskalaisesta maidosta väännetty aspartaami-skyr ei ole mitään siihen verrattuna. No, joka tapauksessa pieni tuhti olo ei haittaa, koska lihaskuntoni kasvaa koko ajan! Paras kasvaakin, kun kymmen-viisitoistakiloiset karitsat potkivat kainaloissa joka iltapäivä, ja viidentoista litran vesiämpäreitä kiikutetaan kymmeniä kertoja päivässä pitkin poikin lampolaa, puhumattakaan kannettavista lypsykoneista. En ole siis valittamassa asiasta, päinvastoin, työn fyysisyys on yksi niistä syistä, joiden vuoksi rakastan tätä työtä niin paljon. Eläimet ovat tietenkin se pääsyy. Olen ystävystynyt muutaman lehmämamman kanssa niin, että saan ystävälliset pesut ja pusut aina lypsyn aikana, ja päät kääntyvät suuntaani rapsutusten toivossa aina, kun kävelen ohitse. Pidän islanninlehmistä, niin kuin pidän suomenkarjastakin. Voisiko joku lainata rahaa niin, että voisin muuttaa Islantiin pitämään ammuja?

"Mä tässä juon ja makaan ja mulkoilen"

Ihan aina islanninlehmät eivät tosin ole mukavia pusuttelijoita! Eilisellä iltalypsyllä eräs mamma, jota tuttavallisesti nimitämme Reindeeriksi sen hyppy- ja mahdollisten piilottelevien lento-ominaisuuksien vuoksi, kilahti aivan täysin. Sen lypsy on aina ollut vähän haastavaa. Nyt Reindeer pomppi päättäväisesti tasajalkaa eikä vaikuttanut välittävän Bjarnin rauhoitteluyrityksistä eikä myöskään miehen napakammista otteista. ”Luonnevikainen” se kuulemma on ollut koko ikänsä aivan vasikasta saakka, joten saa nähdä, miten porolle käy – onhan vaarallista pitää aggressiivista, kolmesataakiloista eläintä paikassa, missä pyörii myös pieniä lapsia. Myös tänä aamuna Reindeer oli hankala, mutta onneksi Erla oli auttamassa minua sen lypsyssä. Yksikseni en sitä uskaltaisi yrittää. Mamma vispaa edes takaisin, peruuttaa, pomppii sivuille, eteen, ylös, taakse ja tietenkin lataa aina ehtiessään aivan tosissaan potkuja ihmisen suuntaan. Narut jalkojen ympärillä lähtevät väkisinkin jossain kohtaa irti. En todellakaan halua sorkankuvaa otsaani, joten olen yleensä turhankin varovainen tämän kaverin kanssa. Onneksi Bjarni tulee iltalypsylle kanssani, hän saa hoitaa Reindeerin lypsyn!

Tänään luvassa on vielä lampaiden huoltotoimet ja iltalypsy. Säätila vaihtelee pilvisestä kevyeeseen sateeseen, ja lammasjoukot viihtyvät kallioiden suojassa. Niitä on nyt paljon ulkona, sillä toissapäivänä sää oli päivän ajan lempeän tuulinen ja puolipilvinen, ja niinpä laitoimme lampaita ulos sankoin joukoin. Illalla lenkilleni sää kuitenkin huononi merkitsevästi. Tuuli oli äärimmäisen napakka ja kylmä ja tunkeutui läpi tuulihousuistanikin, ja jääkylmä vesisade viimeisteli tuulen purevuuden. Ja tietenkin maa oli sateisten päivien jälkeen imenyt vettä itseensä kuin pesusieni, joten kun otin askeleen ruohopenkereen puolelle helpottaakseni jalkojeni kivistystä, no. Olisin ihan yhtä hyvin voinut astua vadilliseen jäävettä. Onneksi maisemat näyttävät harmaana vähintään upeilta, jolleivät nyt täysin epätodellisilta! Minua on usein haukuttu (/lempeästi kehuttu, köh) hobitiksi lyhyyteni vuoksi, mutta näissä maisemissa koen todellakin olevani osa jotain fantasiaseikkailua. Värikkäät yksisarvisurheilupöksyni sopivat teemaan. Hih. Eeppisintä iltalenkkeilyä ikinä!

 

 

 

♥