Turisteilua!

Eilen työt menivät hyvin. Aamulla aamulypsymme viivästyi puolella tunnilla, koska sähköt olivat poikki suuresta osaa Islantia jonkun Länsi-Islantilaisessa alumiinitehtaassa olleen vuodon vuoksi kello seitsemästä eteenpäin. Muuten emme tehneet mitään erikoista tavallisten töiden lisäksi, mutta luvassa oli jälleen Bjarnin kanssa muutaman karitsan nylkemistä. Takit saatuaan uudet karitsat kelpasivat vauvansa menettäneelle (tai oikeammin surmanneelle – kyseinen mamma oli kaivanut sorkallaan karitsoitaan niin, että ne kuolivat sisäiseen verenvuotoon) mammalle mainiosti. Uusia karitsoitaan mamma ei kaivanut eli kehottanut nousemaan ylös yhtä neuroottisesti kuin kahta aiempaansa. Luulen, että ne pärjäävät uuhen kanssa hyvin.

Illalla kävin juoksulenkillä, jonka intensiteetti muuttui hyvin äkkiä erittäin rankaksi! Tuuli nimittäin nousi yllättäen ja /kovaa/. Jouduin nojaamaan tuulta vasten ja aivan tosissani ponnistamaan, jotta pääsisin edes kävelyvauhtia eteenpäin. Se oli naurettavaa. Hihitin epäuskoisesti pahimmille puuskille, jotka stoppasivat menoni kokonaan tai paluumatkalla työnsivät minua eteenpäin enemmän kuin avuliaasti. Lampaiden määintä hukkui tuuleen melkein kokonaan, vaikka niityillä hengaileva lauma alkaa olla jo suuri.

 

Tänään aamutyöt venyivät osaltani yhteentoista, kun kuivitin joka ikisen poikimakarsinan huolellisesti. Muita touhu ei varsinaisesti tuntunut kiinnostavan. Inga kyseli, olenko kenties hakemassa eläinlääkäriksi, olisin kuin luotu siihen työhön. En osannut sanoa siihen oikein mitään. Vuosikausia minä pidin itsestäänselvyytenä, että ryhtyisin aikuisena eläinlääkäriksi, mutta minä todella pidän tästä käytännönläheisemmästä eläintenhoidosta. Pidän siitä, että opin tuntemaan eläimet. Että saan lypsää ja käyttää kehoani työssäni ja rapsutella lehmiä iltalypsyn jälkeen. Voisin todella kuvitella itseni pitämään karjaa tänne Islantiin, vaikka ajatus omasta maatilasta tuntui Suomessa vieraalta. Kuka tietää, minne elämän tie vie – ehkä löydän itseni eläinlääkiksen penkiltä, tai ehkä lottovoitto toisi tänne Itä-Islantiin uuden soman pihattonavetan ja muutamia kivoja tölttipuksuttajia… ja tarpeeksi lahjomalla ehkä Islannin ensimmäisen kilpikonnan ja leopardigekon..:D

Aamutöiden jälkeen minulta kysyttiin, josko haluaisin lähteä Stokknessiin päiväretkelle. Aluksi olin vastahakoinen. Väsytti, olin juuri tehnyt monta tuntia töitä. Mutta sää oli mahdottoman upea, joten miksei? Ei sitä tiedä, vaikka seuraavan kuukauden sataisikin vettä ja räntää. Ei kun reppu täyteen kamaa ja jotkut vähemmän navetalta haisevat vaatteet ja hopsanhei, ei kun menoksi.

Justin the Amerikkalainen päätyi kuskiksi, kun matkaan lopulta ei lähtenytkään kuin vain me kaksi. Meillä oli useampi tunti aikaa, upea sää ja kamerat valmiina (vaikka, öh, Canonistani loppui akku kahden kuvan jälkeen. Hyvä varustautuminen on kaiken a ja ö!). Ei muuta kuin matkaan kohti Hornia, jossa kävimme katsomassa oreja joku aika sitten – joskin tällä kertaa ideana oli tutkia koko muu alue!

Hornin pääsymaksu on 800 kruunua, jolla paikan omistajat ylläpitävät teitä ja kahvilaa ynnä muuta ympäristöä kunnossa (”köh”). Pääsymaksulla pääsee pyörimään ”muinaisessa” viikinkikylässä ja lähirannoilla merijalkaväen omistamaa luodon päätyä lukuunottamatta.

Hornin alue laajenee Vestrahorn-nimisen, reilu 450-metrisen lähinnä (hautakivistä tunnetusta) gabrosta muodostuneen vuoren alapuolella.  alueella on ollut asutusta Islannin ensiasuttamisista lähtien, ja raunioita näkyi pilkistävän vihreän ruohon seasta siellä täällä. Yksi ensimmäisistä maatiloista alueella oli Harald Kaunotukan sagassakin ohimennen mainitun Hrollaugur Rögvaldsson, Møren jaarlin pojan, rakentama. Hrollaugur syntyi 860-luvulla ja seilasi Islantiin 880-luvulla. Oli erikoista ajatella, että muinaiset norjalaiset viikingit elivät tällä alueella, joskin maiseman jylhyydessä todella oli jotain, jonka luulisi natsanneen viikinkien imagoon. Pienen infokyltin mukaan rakennusmateriaaleja, siis vuorten kiviä ja ajopuunkappaleita, jotka ajautuivat rantaan Pohjois-Euroopasta ja Siperiasta, riitti jaettavaksi jopa naapureille.

”Ancient viking village” rakennettiin 1925-luvulla rakennetun maatilan ympärille. Kylässä oli muinoin tarkoitus kuvata elokuva, mitä ei koskaan tehty, sillä pää edellä suvantoon hyppäävien islantilaisten rahat loppuivat tässäkin projektissa kesken. Paikka oli aika rappiolla – maatilasta jäljellä olevan päärakennuksen ympärille oli rakennettu feikkikalliota, joka oli täynnä koloja. Osa elokuvaa varten rakennetuista taloista ränsistyi ja oli täynnä vettä, ja niiden muutaman talon sisällä, joihin sujahdimme salaa, oli pelkkää rakennuskrääsää, roskia, pulloja ja tupakantumppeja.

♥♥♥

 

Portti oli kuin viikinkihyökkäyksen jäljiltä.

 

Ylemmässä kuvassa näkyvän feikkikallion takaosa näytti tältä. 

Vanhan päärakennuksen sisäänkäynti

"Anteeksi... Olette ehkä luvattomalla alueella..."

Toisessa maailmansodassa Horn toimi brittiläisten sotilastukikohtana ja myöhemmin Stokksnesiin eli Hornin luodon kärkeen rakennettiin NATO-tutka-asema. Luulimme pääsevämme tutkimaan asemaa ja vanhaa majakkaa lähempää, mutta luoto olikin suljettu rajavartioston ja NATOn itsensä toimesta. Niinpä sujahdimme viereiselle Hornsvíkin rannalle. Olisimmepa tajunneet kulkea myös toiseen suuntaan, sillä siellä olisi voinut nähdä hylkeitä! Höh ja pöh! Hornsvík tosin oli itsessään niin hieno, ettei pieni paitsijääminen haitannut. Onpahan jotain, mitä tulla katsomaan myöhemmin, jos huvittaa. Emme myöskään kävelleet viikinkikylästä eteenpäin Hafnartangi-luodolle, mistä olisi nähnyt paremmin kolmikärkisen Brunnhorn-muodostelman, joka nyt jäi hieman Vestrahornin taakse.

Vestrahorn on yksi Islannin kuvatuimmista vuorista, eikä syyttä. Olisin voinut viettää rannalla pienen ikuisuuden. Meren liikettä oli hypnoottista katsella. Pieni kiuru liittyi myös seuraamme, eikä rannalla ollut muita kuin me ja kaksi amerikkalaisturistia. Alueella voi myös leiriytyä, mikä olisi mielestäni hauska kokemus -  lukuun ottamatta sitä pikku faktaa, että koko luodolla tuuli järjettömällä vimmalla koko ajan. Meri, musta hiekka ja upeat vuoret olivat silti epätodellisen kauniita.

 

Kun Horn oli mielestämme nähty, jatkoimme ajomatkaamme Hornin vieressä sijaitsevaan tunneliin. Toisella puolella käännyimme saman tien vasemmalle pienelle soratielle, jonka varrella sijaitsi soma pieni vesiputous, ja kun jatkoimme tietä ylöspäin, löytyi tien päästä upealla näköalalla varustettu piknik-paikka. Tuuli oli jäätävä, ja maisema itsessään henkeäsalpaava. Mustalle hiekalle piirtyi kuvajaisia kaukana siintävistä jäätiköistä ja pilvien täplittämästä taivaasta. Puistovartiosto kävi syystä x pyörähtämässä paikalla, mutta kyydissä istuneet nuoret miehet eivät sanoneet mitään edes tervehdykseen, vaan poistuivat vähin äänin hyvin pian saavuttuaan. Seurasimme autoa Höfniin asti, missä piipahdimme somalla pikku satama-alueella, ja Justin syödä mussutti hampurilaisen viereisessä pikkubistrossa ennen kuin puikahdimme tutkimaan bistron ikkunasta näkynyttä valkoista mötikkää. Se osoittautui jonkinlaiseksi taideteokseksi. Ehkä. Palasimme sitä ja ympäröivää pienoisaurinkokuntamallinnosta ihmeteltyämme kotia kohti.

Iltatöiden jälkeen päätin olla ottamatta kameraani iltalenkille, jotta en jäisi koko ajan kuvaamaan jotain. No, piurhana. Maisema on upea melkein poikkeuksetta, mutta nyt Höfniä ympäröi jonkinlainen pyhyyden aura, josta sain puhelimellani vain suttuisia kuvia. Höh ja pöh!! 

Myös minä sain hienon auran pääni päälle! Hih!

Jos ihmettelette kuvien pienuutta ja / tai suttuisuutta, niin valinta oli tietoinen. Muutamia kuviani on jo ehditty varastamaan. :(