Maatilaelämän nurjaa puolta

Maatilaelämä tuntuu tällä hetkellä erityisen raa'alta.

Eilisaamu lähti melko mielenkiintoisella tavalla käyntiin. Aamulypsyn jälkeen jaoin vedet muiden hoitaessa rehuasiat. Eräs hyvin vanha mamma oli vahingossa maannut karitsansa kuoliaaksi yön aikana, ja koska jokunen päivä sitten kahden karitsan mamma oli kuollut synnytyskomplikaatioihin, alkoi yököttävin adoptioprosessi, jota olen koskaan saanut todistaa. Ideana oli nimittäin nylkeä kuollut karitsa ja pukea sen nahka adoptoitavan karitsan päälle. Nämä groteskit takit huijaavat uuhen luulemaan, että karitsa on sen oma, ja näin orpo karitsa saa uuden emon. 

Ensimmäiseksi otimme käsittelyyn erään jo useamman päivän kuolleena olleen karitsan. Karitsan emolle oli jo aikaisemmin yritetty adoptoida eräälle vanhalle uuhelle syntynyttä ylimääräistä karitsaa, jota se ei olisi jaksanut hoitaa kahden muun lisäksi, mutta uusi karitsa ei todellakaan ollut uuhelle mieluinen. Se puski ja pökki mokomaa tunkeilijaa, eikä päästänyt sitä imemään, ellei joku ollut pitämässä siitä kiinni, ja aina silloin tällöin se mäkätti lempeästi kuolleelle lapselleen. Kuollut karitsa oli alkanut jo hajota, kun löysin sen piilotettuna ruokintapöydän alle. Bjarni näytti, miten karitsat nyljetään, ja miten takit puetaan adoptiolapselle. Takin lisäksi pikkukaritsan uusi outfit sai pienen islantilaisen lisäsäväyksen, nimittäin kuolleen karitsan maksaa hierottiin ympäri sen naamaa ja takaosaa. Veren haju kuulemma auttaa piilottamaan karitsan oman hajun. Touhu oli kuin suoraan jostain muinaisesta uskonnollisesta rituaalista! Pahinta on, että verenhaju jää nenään pitkäksi aikaa, ja se yhdistyy vahvasti touhun visuaaliseen puoleen. En ehkä suhtaudu hajuun samoin enää koskaan. Onnea vaan, noin niin kuin sukupuoleni kannalta.

Olimme töissä lähes koko päivän. Isoimpia karitsoita korvamerkittiin ja vietiin ulos tihkusateeseen emojensa kanssa, mikä vei hurjasti aikaa. Karitsointibokseja on tällä hetkellä aivan liian vähän karitsoivien määrään suhteutettuna, koska harmaa, kolea sadesää on kestänyt jo monta päivää, eikä lampaita ole haluttu laittaa ulos. Nyt oli pakko. Tänään merkitsemis- ja paimennusmeiningit todennäköisesti jatkuvat, ja lisäksi minun odotetaan hoitavan erään eilisessä synnytyksessä kuolleen karitsan nylkeminen itsekseni. Huh. Toivottavasti en saa lisää verisiä painajaisia kuten viime yönä. Nostan hattua kaikille, joiden pääkoppa kestää tällaista! Ilmiselvistä syistä johtuen kuvia en tästä nimenomaisesta prosessista laita, mutta tässäpä pläjäys viime päivien kuvakokoelmaa.

"Ooksmää jotenkin siis niiku väärässä paikassa?"
Pikkuisin vasikoista mahtuu sujahtamaan karsinasta ulos,
ja löytyy tasaisin väliajoin jostain seikkailulta.

Raitamammoja!

Tätä kuvaa ottaessa tuuli niin, etten pysynyt melkein pystyssä!

Hyvän onnen sormus ja maisema ♥

Luppakorvalapsi

Maisema on ihan jees harmaanakin...!!

 

Pilvilohikäärme

Tässä 12. päivä kirjoittamaani tekstiä, jota en saanut töiden runsauden vuoksi julkaistua.

Tässä muutamana päivänä on tapahtunut sen verran paljon, että päivät alkavat sulautua yhteen. Rutiinit ovat jo aikalailla hallussa. Isäntäperhe vaikuttaa olevan ihan tyytyväisiä työpanokseeni (ja parasta ollakin), sillä en juurikaan ole ottanut vapaa-aikaa töistä ja kutakuinkin asun tällä hetkellä navetassa ja lampolassa. Jutustelen huonolla islannilla Ingan kanssa aina töiden lomassa, ja olen alkanut tulla ihan hyvin toimeen myös amerikkalaisen työntekijätoverini kanssa, vaikka luulen välillä olevani vähän turhan jämpti hänen kanssaan.

Eilen illalla hoidin iltalypsyn melkein kokonaan itsekseni. Se oli mukavan rattoisaa. Sai vain keskittyä työhönsä ja rapsutella lehmiä aina, jos kävi niin onnekkaasti, että ylimääräistä aikaa pääsi kasautumaan. Lypsyn jälkeen oli ihana asettua levolliseen fiilikseen lehmien laskeutuessa yksitellen makuulle, hiehojen rouskuttaessa vastajaettua heinää ja vasikoiden retkottaessa pitkin karsinaansa leuat maitovaahtoisina. Myrsky raivosi ulkona ja vapisutti ikkunalautoja aina silloin tällöin. Tein kierroksen myös lampaiden parissa, ja annoin isoille sonneille heinää. Fiilikseni törmäsi kuitenkin täyttä vauhtia seinään erään hiehon surkean lopun vuoksi. Hänelle kaikkea hyvää taivaslaitumille.

Uuden adoptiolapsen nuuskutusta

Täplä pienemmän kukkulan laella on mammalammas lapsineen!

Viime päivien aikana olen tietenkin auttanut perustöissä – lypsyssä, rehunjaossa, vesien kantamisessa – mutta lisäksi olemme tehneet pieniä ryhmiä isoimpien karitsoiden emoista, jotta minikokoisia vauvakarsinoita saataisiin vastapoikineille käyttöön lisää. Touhu on nopeatempoista ja jännittävää! Karitsat napataan emojensa huomasta, ne saavat e-vitamiini-seleeni-tahnaa suuhunsa ja korvamerkin ja lovet korvaansa, niiden tiedot napataan ylös, ja eikun karitsat Anniina-paran kainaloon, ja minätyttö se kirmaisen sateeseen ja myrskytuuleen hätääntyneesti (/hämmentyneesti?) päkättävä mammalammas vanavedessäni. Vain muutama uuhista oli touhusta aivan pihalla, mutta suurin osa onneksi tunnisti vauvansa sätkivät ketarat, eikä mitään erityismanöövereitä tarvittu kuin muutaman erityisen hämmentyneen mamman kohdalla.

Eräs kaikkein kiukkuisimmista lypsettävistä järjesti toissailtana myös pikku lisäohjelmanumeron ja iltajännät. Potkivilla lehmillä käytetään tavallisesti vain paalinarua sidottuna takajalkojen ympärille estämään potkuja (mikä ei aina toimi, mikä lienee sanomattakin selvää), mutta eräs lehmä rauhoittui suuresti saatuaan löysän potkuraudan utareliepeensä alle. No, tämä punainen pikkumamma ei todellakaan rauhoittunut. Se nappasi itsensä irti narusta, jolla se oli parressa kiinni, ja lähti hyppimään hurjaa rodeota pitkin navettaa. Jotenkin se sai riehuessaan raudan kiristymään, joten muutaman irrotusyrityksen päättyessä läheltä piti-potkuihin, otimme ja soitimme lehmänkäsittelyexpertti-Bjarnin paikalle. Bjarni käveli sisään, lähestyi juuri sillä hetkellä hiehojen ja sonnien ruokintapöydällä hyrrän lailla pyörivää lehmää, ja kun lehmä lähti rynnistämään Bjarnin ohi, mies tyynen rauhallisesti nappasi raudasta vauhdissa kiinni ja repäisi sen pois. Melkein annoin aplodit moisesta suorituksesta.

Tänä aamuna teimme aamutyöt putkeen. Aamulypsyn hoidin jälleen suurimmaksi osaksi itsekseni. Aamupäivän tauko olikin pitempi kuin tavallisesti, ja myös nyt iltapäivällä minulla on ollut vähän enemmän aikaa. Puhelin on taukojeni aikana suurin ystäväni. Mitä ihmettä tekisinkään, jollen voisi tekstata kavereilleni ja höpöttää turhanpäiväistä whatsapin kautta. On hauskaa, kun kukaan ei ymmärrä, mitä olet puhumassa! Ingakin hämmästeli aamulla suomenkielen erilaisuutta kaikkiin muihin kieliin, kuulemma ei mitään ongelmia norjan, ruotsin ja tanskan kanssa, mutta jösses tuota suomea! Iltalypsyn suoritan lähinnä itsekseni tätä nykyä, sillä Erlan odotetaan ottavan hieman rauhallisemmin töiden kannalta. Se ei varsinaisesti haittaa, koska pidän omaan tahtiin työskentelystä ja mammojen rapsuttelusta. Olen oppinut jo paremmin kuin itse tilalliset, minkälaisia koneenvimputustaktiikkoja kannattaa käyttää eri mammojen kohdalla, jotta utareet saadaan tyhjiksi asti, eikä maito jää bakteereineen muhimaan ja aiheuttamaan tulehdusta. Jee! Kyllä tämä ehkä tästä. Paluuaikataulustani en vielä tiedä.