Viisi tuntia vaeltaen

Tämä äärimmäisen kuvarikas postaus on ajastettu!

Sunnuntaina oli vapaapäivä, jonka vietin leipoen ja islantilaisesta luonnosta nauttien. Pakkasin reppuuni vesipullon, kirjoitusvihkoni ja kamerani ja lähdin matkaan, suuntanani Byrgisskardin vuoristomaille vievä tie. Aluksi tarkoitukseni oli olla vain muutama tunti ja palata hyvissä ajoin ennen hämärää, mutta huonohkosta säästä huolimatta nautin ulkoilusta niin, että palaamiseni lykkääntyi 'hieman'. En olisi millään malttanut lähteä upeista vuoristomaisemista. Tarkoituksena olisi tehdä vielä ainakin yksi retki vuorille, ennen kuin tulen takaisin Suomeen muutaman viikon päästä.

Kuvat eivät tietenkään tee oikeutta livekokemukselle erityisestikään näin Bloggerin huonon kuvanlaadun kautta.

Sain kokea taas aimo annoksen islantilaista säänvaihtelua. Lähtiessäni piskotti vettä ja aurinko paistoi silloin tällöin pilvimassan läpi. Sadekuurot taukosivat epäsäännöllisin välein, kun lähdin ylemmäs vuorille, ja tuuli käyttäytyi yhtä arvaamattomasti. Ennen takaisinlähtöäni reilun viiden kilometrin päässä tilalta, puhelimeni mukaan 300 metrin korkeudessa, satoi myös lunta. Oli hienoa nähdä lumirintaman eteneminen kohti niin tolkuttoman kaukaa!

Oikaisin nuorisolaitumen läpi säästääkseni aikaa ja rapsuttelin hevosia mennessäni. Hvellhettan pyysin jäämään tallin eteen, koska en ollut varma, saisiko se seurata minua. Hevosetkin olisivat mielellään lähteneet retkelle, ainakin sellaisella vimmalla ne perässäni taapersivat. 

Tie ylös vuorille

Vestari Jökulsá

Etenemiseni oli äärimmäisen hidasta, koska pysähdyin vähän väliä räpsimään kuvia ja tarkastelemaan tienvierustan kivikkoja. Reppuuni kilahteli melkoinen määrä möhkäleitä, joista toivon mukaan tulee nättejä korukiviä jonakin päivänä.

Byrgisskard ja naapuritalo

Näkymä taaksepäin

Tie kaartui jyrkästi mäennyppylän taakse, jolloin Byrgisskard hävisi näkyvistä. Vasemmalla näin aavaa laaksonpohjaa ja silmän kantamattomiin vuorenrinteillä levittäytyviä laitumia, oikealla oli vain mäenharjannetta. Pian tapasin Byrgisskardin 'villihevoset', vuorilla vapaana elävät tammat, jotka nököttivät keskellä tietä ja siirtyivät laiskahkosti sivuun lähestyessäni.

Levee mamma!

Musta hiekkatie vei serpentiinimäisesti seuraavalle mäenrinteelle ja kiersi taas sen taakse. Tuuli nappasi tässä kohtaa lujasti kiinni, välillä niinkin kovasti, että keräillessäni kiviä tienvarresta sain tosissani nojata tuulta vasten, jotten kaatuisi. Puolet kuvistani tältä ajalta ovat melko tärähtäneitä ja tihkusateen roiskeiden pilaamia.

Kauko-objektiivin avulla sain hyviä kuvia myös kilometrien päästä. Tässä kuvassa minikokoisena luikertelee Akureyriin vievä autotie, ja jotta olisimme näkyneet kuvassa, olisimme joutuneet ajamaan nelisenkymmentä minuuttia. En edes tajunnut koko autotietä, ennen kuin paluumatkallani oli niin hämärää, että autojen ajovalot näkyivät pieninä pisteinä kiitämässä eteenpäin. Niitä katsellessa oli älytöntä tajuta, kuinka kauas vuorelta oikeasti näki, ja kuinka kaukana kaikki tosissaan oli!

Näkyipä myös lisää hevosia!

Toisen mäennyppylän rinteellä, tie takaisinpäin

Tie eteenpäin.

Näkymä takaisinpäin (huomaa sama tynnyri kuin edellisessä kuvassa)

Tämän kulman takana odotti jokin positiivisesti yllättävä asia. Voin myöntää hihkaisseeni ilosta ja rientäneeni eteenpäin kuin karkkikaupan bongaava lapsi. Edessä oli vilaus lainehtivasta, turkoosista vedestä!



Jämähdin lammen luokse pitkäksi aikaa kuuntelemaan laineiden liplatusta ja katselemaan turkoosien laineiden hypnoottista liikettä. Siinä oli jotain niin kodikasta ja tuttua ja rauhoittavaa. Lopulta maltoin kuitenkin jatkaa matkaa.

Lumirintaman kauneutta ei voinut napata kuvaan. Erityisesti koko massan liike oli ihanaa katseltavaa.

Mäenrinne oikealla puolella toi mieleen Skotlannin nummet. Hienot kivimuodostelmat rikkoivat heinän kupruista verhoilua, toisinaan näkyi röpeliäisiä laavakokkareita. Ylhäällä olevassa kuvassa näkyvän kivirinteen päälle kivutessani sain hienon näkymän vuoristopuroon, joka oli kovertanut itselleen hienon v-laakson mäen läpi. Haluaisin kiivetä mäen laelle asti, kunhan saisin siihen aikaa - se olisi tämän "vuoren" korkein kohta!

Kokoluokan hahmotukseksi: minä olisin helposti mahtunut kävelemään tuon mustana ammottavan lumiluolan aukon läpi. 

Seurasin puronreunaa ylös, kunnes päätin luovuttaa vuorenvalloitukseni kanssa. Auringonvaloa ei ollut enää paljon, joten istahdin kivelle, vedin vihkoni esiin ja kirjoitin pitkät pätkät ympäröivästä luonnosta.

Kirjoitusmaisemat ainakin olivat törkeän hienot! Näihin maisemiin lähtisin luovalle telttaretkelle milloin vain!

Istua tönötin vuorenrinteellä niin pitkään, että aurinko alkoi laskea. Hupsista. Askeleeni oli melkoisen ripeä takaisin Byrgisskardia kohti, ja olinkin perillä vähän reilussa puolessa tunnissa - kertoo ehkä jotain siitä, miten hitaasti olin löntystänyt eteenpäin, ja miten pitkiksi ajoiksi jäin nauttimaan maisemista! Kamerastani alkoi tässä vaiheessa loppua sekä tila että akku sekä vähäisen valon vuoksi myös kuvauskapasiteetti.

Byrgisskardissa olin perillä vasta vähän ennen yhdeksää. Fiilis oli silti erinomainen, ja maanantaina virtaa riitti reiluin mitoin koko päiväksi luonnossa voimautumisen jälkeen!