Ei hevosia, ei ongelmia

Eilinen päivä oli lähes yhtä pitkä kuin tänään, minkä vuoksi olen aivan poikki. Ongelmitta ei päästy. Eilinen venyi pitkäksi, sillä aamupäivällä ottaessamme osan hevosista jo sisälle, albiinotamma Mjöll päätti, että lyhin reitti talliin on suoraan 115-senttisen aidan yli. Ainoastaan sen takakaviot nappasivat kiinni ylhäällä kulkevaan sähkölankaan, ja tamma veti sen mukanaan alas pidikkeineen päivineen. Muutamaa tuntia myöhemmin nuoret hevoset keksivät, että ne pääsevät sähköjen ollessa katki helposti kahden aidan läpi uusia tuttavuuksia tapaamaan. Seurasi paljon huutoa ja stressiä, mutta yksikään hevonen ei loukkaantunut, vaikka ne saivatkin melko lentävän ja kompuroivan lähdön takaisin laitumelleen piikkilanka-aitojen läpi.

Lisäksi aamulla yksi lampaista hyppäsi ruokintapöydälle, ja minä jouduin yksin sen rahtaamaan alas, sillä muita ei ollut tallissa. Kevyt mamma ei missään nimessä ollut, eikä erityisen yhteistyöhaluinen. Vielä tämän päälle tein extratöitä kahden hevosen juoksuttamisen parissa – flunssassa.

Tänään oli luvassa eilen pirstaloituneiden aitojen korjaamista, mikä ei ollut helppo työ, koska osa aidoista on ainakin 40 vuotta vanhoja eivätkä ne ole erityisen tukevia. Korjasimme kaksi isoa aidantolppaa, jotka hevoset olivat katkaisseet kuin hammastikut paniikinomaisella pakomatkallaan, asensimme uudet sähkölanganpidikkeet, uuden sähkölangan, sidoimme verkkoa tiukemmin kiinni tolppiinsa, ja naulasimme piikkilangan tolppiin uudelleen. Tähän rumbaan meni muutama tunti, minkä jälkeen veimme nuorikoille heinäpaalin ja tarkistimme kaikkien kunnon. Ainoastaan ensimmäisenä aidasta läpi tullut ja viimeisenä lähtenyt kaunis rautiaankirjava tamma oli kärsinyt matkasta, onneksi vain henkisellä tasolla, eikä suostunut tulemaan syömään, ennen kuin puksutimme traktorilla takaisin tallille sementtipöllin laahatessa maata takanamme.

Annos positiivisuuttakin on aina paikallaan. Siispä ilmoitan ilosanomasta, joka on, että pääsin tänään taas maastakäsittelemään. Se on ehdottomasti lempipuuhaani hevosten kanssa, enkä oikein osaa sanoa miksi. Ehkä maastakäsitellessä tulee paremmin esille yhdessä tekeminen, ei niinkään hevosella tekeminen niin kuin usein ratsastaessa (tai ainakin monen opettajan puheista päätellen).

Juoksutin yhden lempitammoistani, Perlan, sekä herkän Spaðadísin ja kokemattoman Eldurin. Perla toimii lähes ajatuksen voimalla ja on aivan mahdottoman lempeä ja kiltti, se pitää rapsutuksista ja pysyy paikallaan missä vain, jos vain pyytää. Spaðadís on paljon syrjäänvetäytyvämpi, hieman arka ja säpsy viisivuotias kaunotar, joka ei aina ole yhtä yhteistyöhaluinen. Kova työmotiivi sen sijaan on Eldurilla, lähes minikokoisella rautiaalla pikkupojalla, jonka kanssa meillä on jokin mystinen kääpiökasvuisten salakerho. Se on saman ikäinen kuin Spaðadís, mutta sen kanssa ei olla työskennelty juoksuttaen kovin paljoa, minkä takia sen kanssa joutuu keskittymään todella paljon omaan kehonkieleen. Eldur nimittäin tottelee myös niitä vahingossa annettuja vihjeitä, minkä vuoksi se toimii välillä kuin unelma ja välillä stoppaa tyystin, mikäli keho on suunnattu kaksi astetta väärässä suunnassa sitä kohti. Opin siltä paljon siinä viidessätoista minuutissa, jonka vietin sen kanssa muhkuraisessa ulkotarhassa.

Mjöll ei illalla halunnut tulla sisälle. Se jäi tarhan nurkkaan nököttämään, eikä sen puuttumista aluksi huomattu, koska se maastoutui lumeen niin hyvin. Sen nimi on siis ainakin sopiva, sillä Mjöll tarkoittaa tuoretta puuterilunta. Tänään neiti puuteripää jätti (jumalten kiitos) estehevosleikin sikseen ja päätti toimia kuin perus issikka – tulikuumasti ja sähäkästi kuin geysir, siis kiitolaukaten suoraan karsinaansa.

 

Kauniista auringonlaskuista sentään on saatu nauttia. Sekä kirkkaasta tähtitaivaasta!