Eilispäivästä

Eilen oli pitkä päivä täynnä autossa istumista.

Muutama tunti sen jälkeen, kun julkaisin edellisen kuvapostauksen, Gloria soitti korjaamolle ja sai tietää auton olevan pian valmis. Pakkasimme tavaramme ja Sabine vei meidät korjaamolle omalla autollaan, johon kaikki matkatavaramme hädin tuskin mahtuivat. Istuin lysyssä kahden ison matkalaukun vieressä auton töyssyttäessä eteenpäin korjaamoa kohti ja olin kerrankin iloinen siitä, että olen niin pienikokoinen, eikä matka korjaamolle kestänyt kovin kauaa.

Korjaamolla ilmeni, että auton käsijarru oli mennyt hajalle. Koko vekotin oli irronnut kuulemma kuin kornflex, maissilastu. Sen uusimisen jälkeen autosta ei kuulunut enää sahaavaa ääntä, ja suuntasimme kohti pohjoista.

Istuimme autossa reilut neljä tuntia, yli kolmesataa kilometriä. Sain etupenkiltä hyvät näkymät ei-tummennetuista ikkunoista, ja kamera räpsyi vähän väliä, kunnes vähenevässä valossa sai enää rakeisia ja suttuisia kuvia. Matkalla näkyi vuoria, aivan käsittämättömän pitkä merenalainen tunneli (jolle Tampereen tunneli ei vedä vertoja niin millään tasolla), merta, iso rotko, lisää vuoria, laavakenttiä, kuohuvia jokia ja lisää, no, vuoria. Noustessamme ja laskiessamme vuoristojonojen välistä kulkevia mutkittelevia teitä menivät korvat tukkoon kuin lentokoneessa. Ylitimme yhteensä kolme vuoristoa, joista kolmannen jälkeen ei näkynyt enää lainkaan lunta, vaikka olimme niin pohjoisessa. Kuulemma on erikoista, että lumipeite on Etelä- eikä Pohjois-Islannissa, mutta Gloria vaikutti toivovan lumisadetta lähipäiville.

Matkalla näkyi myös jotain muuta erikoista, nimittäin metsää! Enkä tarkoita sitä kaikille tutun islantilaisvitsin metsää, jossa eksyttyään voi löytää kotiin nousemalla seisomaan. Kitukasvuista pensaikkoa ja minikokoista, tuulessa taipunutta puustoa tuli kyllä nähtyä, mutta pian Borgasnes-nimisen kylän (islantilaisittain kaupunki) jälkeen oli reilunkokoisten havupuiden metsikkö. Ei mikään hirvittävän suuri metsikkö, mutta metsikkö kuitenkin. Kuvatodistetta en saanut, koska oli jo niin hämärää, ettei kuvista tullut mitään.

Matkalla juttelimme paljon Glorian kanssa Islannista ja kaikesta mahdollisesta. Välillä jutustelu keskeytyi siihen, että Gloria käski etsimään jonkun sanan saksaksi nettisanakirjasta tai kirosi meidät ohittavan superkiireisen maasturin maanrakoon. Islantilaiset kuulemma ajavat hirvittävää vauhtia säässä kuin säässä, mutta turistit ovat niitä, jotka joutuvat useimmiten onnettomuuksiin. Esimerkiksi viime vuonna turistien auto-onnettomuuksia tapahtui enemmän kuin koskaan.

Me sentään saimme nauttia hyvästä ajokelistä ilman supervoimakkaita tuulenpuuskia ja lumituiskua. Ajaessamme Borgasnesiin vievään pitkään tunneliin oli oikealla puolella jyrkkäseinäinen vuorenseinämä, Skarðsheiði. Gloria kertoi vuorta myötäilevän tienpätkän olevan usein onnettomuuksien tapahtumapaikkana, sillä tuuli laskeutuu valtavaa vauhtia 900-metrisen vuoren kylkeä pitkin. Siinä puhakassa peräkärryt kääntyvät kyljelleen ja pienimmät ajoneuvot luisuvat hallinnasta jäisellä tiellä, puhumattakaan tuulen mukana tuiskuavasta lumesta, joka peittää näkökentän kuulemma lähes kokonaan. Olo tuntui hyvin pieneltä sellaisia voimia ajatellessa.

Pysähdyimme Borgasnesissä pieneen supermarkettiin, josta nappasin mukaani muutaman turistiesitteen sekä ostin Uskomatonta Juotavaa Skyriä, jota olin jo Suomessa himoinnut ja vannonut juovani, kunhan pääsisin Islantiin. Gloria katsoi kantamuksiani hieman säälien ja otti ostokseni omien ostoksiensa sekaan maksettavaksi. Kassapoika katsahti minua oudosti eikä tervehtinyt kuin Gloriaa. Ehkä on tapana tervehtiä vain maksajaa, tai ehkä poika oli vain vähän tökerö. En tiedä.

Pääsimme perille Byrgisskarðiin noin kahdeksan aikaan illalla, jolloin taivas oli täysin pilvetön ja kirkas. Valosaastetta ei ollut lainkaan, joten näin paljon himmeitä tähtiä, joita en ollut nähnyt kuin yksityiskohtaisissa tähtikartoissa. Myös revontulivana kiemursi kalseana, heikkona juovana vuorijonon yllä. Kävimme pikakierroksella lampoloissa sekä tallissa, ennen kuin nousimme päärakennuksen yläkertaan illanviettoon ja lopulta nukkumaan.  

Itse Byrgisskarð on vanha islantilaistila Skagafjörðurin perällä. Eläimiä ainakin on runsaasti - uuhia on viitisensataa ja hevosia ainakin nelisenkymmentä, lisäksi on kaksi työkoiraa ja useita kissoja. Huoneeni sijaitsee yläkerrassa, jonka pienestä ikkunasta näkee hevos- ja lammasaitauksia sekä kaunista Skagafjörðuriä sekä Vestari Jökulsá-joen, joka mutkittelee laakson pohjalla kuohuvana, voimakkaana virtana. Seinillä on muutama maalaus norsusta, seeprasta ja afrikkalaisesta tasangosta. Sain huoneen myllättyä jo aika kotoisaan kuntoon levittämällä tavarani pitkin lipaston kantta ja sängyn viereiselle lattialle.  

Kirjoitan erilliseen postaukseen tämän päivän kulusta, jottei tästä tekstistä tulisi pienen islantilaisen vuorijonon pituista.

Kuvia Akurgerðistä

Glorian ystävä asuu Akurgerðissä, Hveragerðin ja Selfossin välimaastossa, Ölfusá-joen lähellä ja aivan Ölfus-vuoren vieressä. Maasto on upeaa, nyt kun täällä oikeasti näkeekin jotain.

Sää vaihtuu noin kymmenen minuutin-tunnin välein lumituiskeesta puolipilviseen. 

Upeita kuvia Akurgerðistä ja hevosista voi nähdä Sabinen sivuilta, salehorses.is. 

Islanti alkaa seikkailulla

Eilen oli mielenkiintoinen päivä! 

Lähdimme kymmenen aikaan ajamaan kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää äidin ja isän taustajoukolla. Jännitys pysyi yllättävän hyvin hanskassa siihen asti, kunnes kiersin turvatarkastukseen johtavan nauhakujan, vanhemmat kun eivät päässeet sen pidemmälle. Kädet täristen ladoin elektroniikat, nestetavarapussin ja laukut hihnalle ja astuin metallinpaljastimen ohitse. Se ei piipannut, vaikka tajusin myöhemmin unohtaneeni valaskoruni kaulaani. Ladoin tavarat takaisin kasseihin, vilkutin vanhemmilleni, ja lähdin itkuisena eteenpäin.

Turvatarkastuksen takana odotti putiikkeja putiikin jälkeen. Pysähdyin muumimyymälän eteen ihastelemaan valtavia, 20€:n hintaisia hattivattilamppunaulakkoja, mutta päätin haaveilla niistä vasta tulomatkalla (koneessa kun sellainen olisi ollut aivan käsittämättömän epäkätevä). Portin löysin nopeasti, ja koneeseen pääsi vain noin kymmenisen minuutin päästä. Paikkani 13F oli juuri koneen turbiinin kohdalla, mutta jos katsoin eteenpäin, en nähnyt muuta kuin lentokentällä pyyhältävät matkatavarakuljettimet.

Vieressäni oleva istuin jäi tyhjäksi, ja istuinrivin päähän istui vanha kiinalainen turistinainen, joka jossain kohtaa vaihtoi paikkaa islantilaismiehen kanssa. Kiinalaisen kanssa vaihdoimme muutaman köykäisen englannin sanan, mutta islantilainen ei puhua pukahtanut. Ihmettelin sitä hiljaa mielessäni. Eivätkö islantilaiset olekaan niin sosiaalisia ja sydämellisiä kuin on huhuttu?

Kone nytkähti liikkeelle ja kiihdytti melko pian täyteen vauhtiin. Pelkäsin sitä hetkeä, jolloin korvani löisivät lukkoon, mutta sitä ei tullut. Vain hieman tukkoisuutta, ja sekin meni ohitse, kun nieleskelin koneen noustessa yhä ylemmäs pilvien tason yläpuolelle.

Kiinalaisen mielestä oli hauskaa, miten haltioituneena katselin vaaleanpunaista pilvimassaa. Ajattelin, että koko kolme ja puolituntinen matka sujuisi rattoisasti pilviä katsellessa (en tajunnut ottaa kirjaa käsilaukkuun, vaan se oli matkatavaroissa. Niitä en halunnut alkaa kaivelemaan esiin kesken lennon.), mutta tunnin päästä niiden hohto alkoi jo kadota. Yritin torkkua, mutta siitä ei tullut mitään, joten kuuntelin musiikkia ja suomenkarjan historiasta kertovaa radio-ohjelmaa noin viidettätoista kertaa.

Välillä pilviraosta näkyi pieni kaistale maata. Ensin vuoria ja valtavia railoja, sitten merta, ja lopulta, kun tuntui kuluneen pieni ikuisuus, valkoisia vuoria ja jäätiköitä.

Islanti.

Pilvet suostuivat raottumaan, kun lähdimme laskeutumaan Keflavíkin lentokenttää kohti, ja sain napattua hienoja kuvia niiden hohdossa. Ilmakuoppia oli muutamia, mutta laskeutuminen sujui yllättävän hyvin, ja katselin mustan hiekan reunustamia heinätupsuja silmiäni uskomatta sen lähestyessä ja selkeytyessä. Mustasta hiekasta tiesi heti, miten maa lentokoneen alla oli syntynyt.

Lentokentälle kiiruhtaessani unohdin katsella ympärilleni. En muista lainkaan, miten lentokoneesta noustiin ja mihin, muistan vain yrittäneeni epätoivoisesti pysyä muiden mukana kohti matkatavarahihnoja. Kuulin matkalla kaikenlaisia kieliä espanjasta lähtien, mutta en sanaakaan islantia.

Löysin valtavan laukkuni pian liukuhihnalta, ja istuuduin thaimaalaisen turistin viereen odottamaan Gloriaa, joka toimisi työssäoppimisohjaajanani. Onneksi lentokentällä oli WiFi. Laitoin hänelle äkkiä viestiä, että odotin häntä nyt matkalaukkujen luona - lentokone kun oli vartin myöhässä – ja istuuduin lukemaan kännykkääni tulvineita viestejä.

Pian minua kutsuttiin hieman väärin lausutulla nimellä, ja nostaessani katseeni näin pitkän ja herttaisen näköisen naisen valtavan matkatavaratelineen kanssa. Hän tervehti minua sammaleisella englannilla ja sujuvalla islannilla ja halasi pikaisesti, ennen kuin selitti, että tapaisimme hänen ystävänsä ulko-ovella, ajaisimme Kotströndiin ja lähtisimme siitä kohti pohjoista.

Sabine, Glorian ystävä, puhui melko sujuvaa englantia, mutta keskenään Gloria ja hän puhuivat pulputtavaa saksaa. Lastasimme tavaravuoren autoon, ja minä sain katua heti päätöstäni ottaa lämpimimmät vaatteeni mukaan. Lentokentällä oli 2 astetta lämmintä. Se tuntui keväältä, kun vertasi viimeaikaisiin 27-asteen pakkasiin. Pohjoisessa kuulemma olisi kylmempää, noin 2-5 astetta pakkasta. Se ei tiennyt hyvää.

Matkallamme eteenpäin sain tunkea ison pretzelin naamaani sekä läjän M&M:sejä syliini. Jaloissani makaava valtava Eilía-koira nuoli minut kauttaaltaan himoiten ruokiani, mutta laskeutui makuulle, kun auto pompahti rajusti liikkeelle. Se näytti tottuneen Sabinen hurjaan ajotyyliin.

Ehdimme juuri Keflavíkin ulkopuolelle, kun auton vasemmasta takarenkaasta, jonka puoleisella 

takapenkillä istuin, kuului raju kahahdus ja koko auto alkoi täristä. Sabine pysäytti vilkkaasti liikennöidyn tien reunalle, ja tutkimme renkaan, jossa ei näkynyt mitään erikoista, ennen kuin lähdimme taas liikkeelle. Auto ei ollut parhaassa mahdollisessa kunnossa – takakontti oli jäykkä avata eikä pysynyt ylhäällä kuin pitelemällä, ja ovien aukominen oli mielenkiintoista puuhaa. Auton kuori repsotti hieman sieltä sun täältä. Olin varma, että koko vekotin hajoaisi täysin.

Kahina loppui, kun pääsimme taas vauhtiin. Näin ulkona ilta-auringon paisteessa mustaa maata, jota täplittivät vihreän ja keltaisen väriset heinä- ja sammaltupot. Maa oli kupruista ja haljennutta kuin matomaisten mäennyppylöiden sisällä edelleen virtaisi laavaa, kuin sitä mylläisi jokin valtava myyrä. En saanut kuvia auton tummennettujen takaikkunoiden läpi, mutta oikealla puolellamme kohosi vähän väliä korkeita, tornimaisia vuoria. Kuului kumea poksahdus ja lisää laahaavaa ääntä. Tätä ei ääntä-järkyttävää kahinaa-rumbaa toistui noin viitisen kertaa, kunnes jäimme juuri Reykjavíkin ulkopuolelle tienvarteen.

Kuulin ensimmäistä kertaa islantilaista, ei-lentoemäntien puhumaa islantia, kun hinausauto pysäytti taaksemme. Soljuva, konsonanttipitoinen kieli sai minut tuijottamaan karskin näköistä äijää kuin tämä olisi ulkoavaruudesta. Ajoimme edestakaisin auton kirkuessa tuskaansa, kunnes mies vain tokaisi, ettei tiennyt mikä oli vikana. ”Jatkakaa eteenpäin, ei tuolle täällä voi mitään. Viekää huomenna korjaamolle.”

Ajoimme mateluvauhtia eteenpäin, pysähdyimme huoltoasemalle tankkaamaan. Taaksemme kerääntynyt jono, joka vastaisi puolikasta Tamperetta, pyyhälsi ohitse noin 70km/h ylinopeutta. Autotien reunassa tölttäsi kimo, pikkuruinen hevonen iso mies selässään. Kun ihmettelin sitä, Sabine selitti, että kaupungeissa oli paljon ratsastusteitä, eikä Islannissa varmaan ollut ketään, joka ei olisi joskus ratsastanut.

Kahinan ja valtavan jonon saattelemina kaarsimme vartin päästä ison maalaistalon, Akurgerdin, pihaan. Heitimme laukkumme eteiseen, ja meitä tervehti harmaahiuksinen, nuorekas islantilaismies, joka oli Sabinen aviopuoliso. Dani oli yllättynyt ja ilahtunut kuullessaan, että olin Suomesta, ja kuullessaan viime ajan pakkasennätyksistä hän totesi soljuvalla islannilla, että viikinkien palvonta oli osunut väärään maahan. Islantilaisia sanotaan vahvoiksi, hän sanoi, mutta Suomesta ne todelliset viikingit tulivat. Hän kertoi olleensa muutaman kerran Helsingissä ja haaveilevansa Lappiin lähtemisestä. Suosittelin sitä lämpimästi.

Tässä vaiheessa kello olisi Suomessa ollut vasta yhdeksän, mutta olin jo lopen uupunut. Pidin seuraa Sabinen nelivuotiaalle lapselle, joka puhui tahmeaa islantia, mutta ymmärsi onneksi englantia yllättävän hyvin. Väritimme muutaman Hello Kitty-kuvan ja opettelimme laskemaan värikyniä. ”I am cute”, tuli usein kuultua tytön suusta. ”I know.”

Söimme Sabinen laittamaa herkullista ruokaa ja juttelimme pitkään. Pöytäseurueessa kuultiin saksaa, islantia, tanskaa ja englantia. Kello oli yli puolen yön Suomen aikaa. Oli pakko mennä nukkumaan.

Tänään heräsin seitsemältä paikallista aikaa, pukeuduin ja köpötin alakertaan. Nukuin hyvin minulle varatulla valtavalla vierasvuoteella, josta täytin noin viidesosan. Join vähän teetä, kävin ulkona – pärjäsin hyvin t-paidalla – ja istuuduin kirjoittamaan tätä. Gloria ja Sabine menivät viemään auton korjaamolle ja Dani viemään Marian päiväkotiin. 

Kunhan auto tulee korjaamolta, lähdemme kohti pohjoista, toivottasti vielä tämän päivän aikana. Saatan pärjätä pelkällä pitkähihaisella siihen asti, lämmintä kun täällä jäämaassa on... :D  

Valmisteluja, valmisteluja...

Tänään oli luvassa ostoksia, siivoilua sekä alustava pakkaaminen, joka osoittautui isommaksi operaatioksi kuin mielessäni kuvittelin.

Aamu alkoi viime hetken ostoksista, joihin lukeutui purukumia, hammasharjaa, matkalaukkuvyötä ja -nimilappua sekä itse matkalaukku, jonka etsimisoperaatio oli kolmen eri liikkeen laajuinen ja joka lopulta ostettiin siitä ensimmäisestä liikkeestä, jossa kävimme sitä katsomassa. Lisäksi ostoslistalla oli uimapuku, jota yrityksistä huolimatta ei vielä löytynyt. Miksei avantouimarikansa osta uimapukuja talvellakin? Prisman perimmäisistä nurkista löytyi pikkuinen räkki, jossa oli lähinnä viimekesäisiä bikinejä. Yksien kokoa liian pienten bikinien kokeilu riitti - ne palasivat sovituksesta minikokoisten hörhelöuima-asujen sekaan luodin nopeudella. Ärsyyntymistä paikatakseni ostin ihanan Dendrobium-hybridiorkidean. Äiti toivottavasti pitää sen ja muut orkideani hengissä. (Pus!)

Noin kolmen tunnin ostoskierroksen jälkeen oli pakko haukata välipalaa, ennen kuin aloitin kuviensiirtorumban uudelle läppärilleni ja siivoilin gerbiilien ja gekon terraariot sekä kilpikonnan ulkosuodattimen. Samalla kuuntelin edellisiltana ostamiani Svavar Knúturin ihania levyjä, ja osa biiseistä sai kieltämättä itkupäälle. Erityiset vetistelyt sai aikaan Brot-albumi, jota kuuntelin paljon ollessani Ollilassa työssäoppimassa syksyllä. Jos luette tätä nyt, terkkuja lehmille ja erityisesti Mielulle! ♥

Pakkailut jatkuivat siivousrumban jälkeen vanhempien jatkuvan neuvotulvan alla. Uusi matkalaukku on ihanan vihreä ja vetää yllättävän paljon tavaraa, joko noin 101 tai 125 litraa riippuen siitä, onko se laajennettuna vai ei (siinä on uusi hieno haitariominaisuus!). Rullailin osan paidoista jo paketeiksi laukun pohjalle ja sitä ennen levittelin vaatteeni vanhempien makuuhuoneen lattialle. Tetris jatkuu huomenna, kun loputkin Islantiin lähtevät paidat ovat kuivia. Tähän mennessä näyttää siltä, että kaikki mahtuu laukkuun oikein hyvin - eri asia on, saanko laukun painon pysymään alle 23 kilossa.

Laukku ei näytä tässä kovin isolta, mutta se on oikeasti todella tilava!

Lajittelua odottava vaate- ja tavarakasa

Eilen kävimme vaihtamassa rahaa Islannin kruunuiksi (isl. f. krónur). 253 euroa vaihtui 32 000 kruunuksi, ja suunnitelmissa olisi yrittää pärjätä sillä ainakin tuliaisten osteluun asti. Kirjoitan seteleistä ja niissä esiintyvistä henkilöistä myöhemmin blogiini, haluan vain saada sitä ennen käsiini useampaa laatua.  

1000 ja 5000 kruunun seteleissä esiintyy kirkollisia henkilöitä.

Päivän teemabiisi on suloisen Svavarin ihana matkalaulu, joka sopii lähtöön enemmän kuin hyvin. Tahdon ehdottomasti kuunnella tätä biisiä, kun lentokone lähtee ilmaan (ellen ole niin peloissani, etten uskalla painaa nappeja korvilleni)! Saatan itkeä tirauttaa samalla.

Svavar Knútur - Wanderlust:

Islantistressin noustessa

Moikka kaikki tutut ja uudet tuttavuudet! Tätä tekstiä kirjoittaessani istun vielä kotipesässäni, melkoisen pyörremyrskyn pyöräyttämässä huoneessani, edessäni kiireinen päivä täynnä lähtövalmisteluja. On sen ja tämän ostamista, tuon ja tämän etsimistä, siirrä nuo kuvat, varmuuskopioi, skannaa, suunnittele, tulosta, pakkaa. Maanantaina pitäisi ottaa siivet alle ja ottaa vähän etäisyyttä Suomen asioihin aivan toisenlaisesta maasta, missä puita ei juuri ole, ei ole sitä tuttua mökkimetsää eikä tuttuja ihmisiä eikä tuttua kieltä. Kieltämättä jännitys alkaa jo nousta, mutta mahanvääntöjä lieventää tieto siitä, että tilalliset ovat mukavia ja päiväni tulevat olemaan täynnä eläintenhoitoa. Sen sijaan ensimmäistä kertaa yksin lentäminen ei juuri houkuta. (Onneksi koneessa on ilmainen WiFi. Päivitän tilannetta ahkerasti WhatsApissa, joten tiedätte saman tien, jos kone syöksyy päin tulivuorta.)

Tällä hetkellä matkatavaralista näyttää siltä, kuin olisin muuttamassa Islantiin vuodeksi tai kahdeksi muutaman kuukauden sijaan. Paluulippuahan ei ole, joten jotkut tutut ovat vähän vitsailleetkin, että tuleeko se tyttö sieltä takaisin ollenkaan, bongaa vain jonkun islantilaisen tilallispojan ja jää sille tielleen. Tulen minä kotiin, ei huolta! Ystävät, perhe, omat lemmikit ja tuttu arki ovat liian ihania hylättäviksi edes Islannin tähden. Tilallispojan sijasta toisin mielelläni mukanani muutaman lampaan ja hevosen, miksei lehmiäkin, mikä tosin taitaa olla vielä epätodennäköisempää kuin seurustelukumppanin löytyminen.

Ikävähän teitä kaikkia tulee, tuttuja ihmisiä ja eläimiä ja maisemia, mutta fiilikset ovat silloinkin varmaan samat, kun lähtö odottaa Islannista takaisin kotiinpäin. Saa nähdä, jääkö pala sydäntäni Lammasrakoseen, ja millainen reissu kaikenkaikkiaan on.

Þeir fiska sem róa, kalaa saavat he, jotka lähtevät kalastamaan. Nähdään keväällä!